Näen taas onnellista unta, vaikka olen tällä viikolla ollut aivan väsynyt ja romuna ja poikki. Päänsärkykin taas vähän nosti itseään esille. Mutta aamulla, juuri ennen heräämistä näen unta, jossa olen vanhassa meijerissä, se on 50-luvulta ja harmaan valkea, kiinteän valkeat seinät, ja siellä tuoksuu aavistuksen happamalta. Sinne on perustettu jonkinlainen pieni kauppa tai kioski, joka pitää kylää yhdessä. Myyjänä on mies, ja vanhempani ovat myös siellä. Isäni pitää huolta kylän syrjäytyneistä (!). Heidän asioitaan hoidetaan kaupassa, heille viedään ruokaa, jne. Minä menen kauppaan ja olen nähtävästi samalla lapsi ja aikuinen. Näin on aika usein. Saat ottaa Muumi-mehun, isäni sanoo ja epäröin hyllyn luona. Enhän pidän ollenkaan aikuisena mistään Muumi-mehusta. Miesmyyjäkin on hämmentynyt, mutta hän säilyttää neutraalin ilmeensä isäni edessä. Mielessäni on maitomaisia mehuja, ei hyviä. Hyllyillä on tavaraa harvassa. Olen kuitenkin taivaallisen onnellinen, melkein euforiassa, koska minut on kutsuttu oppilaaksi takaisin vanhaan kouluuni, joka on kävelymatkan päässä. Olen matkalla sinne ja poikkesin vain kauppaan. Vanha opettajani haluaa minut takaisin oppilaakseen. Ja ajattelen riemuissani sitä, mitä kaikkea osaan nyt ja miten hän tulee hämmästymään, ja miten suureksi avuksi voisin hänelle olla opetuksessa. En tiedä haluaako hän apuani opetuksessa, ja mitä hän tarvitsee, mutta olen valmis kaikkeen, mitä hän tarvitsee. Olen todella tyytyväinen itseeni tässä mielikuvassa, koska tiedän onnistuvani ja yllättäväni hänet, ja tiedän, että hän on minuun tyytyväinen.

Katsoin eilen hiukan Hiroshima, rakastettuni, elokuvaa. Japanilainen miesnäyttelijä oli opetellut ranskan kielen vuorosanat foneettisesti, siis lausumaan ne ymmärtämättä niitä. Hän oli kuitenkin aivan luonteva. Osaat sanoa sen, mitä pitääkin, vaikket tosiasissa ymmärrä mitä sanot, me olemme kaikkialla samanlaisia.

Minuakin ilahduttaa, että voin kuunnella samaa levyä vaikka tuhat kertaa, jos haluan ja jos pidän siitä!! Vaikka sata tuhatta kertaa! Ulkona sataa räntää, keskimmäinen rakentaa viilipurkeista kuulosuojaimia, sisälle täytteeksi pakkausmateriaalia, jotain muovisekoitetta, joka on tullut jossakin paketissa. Esikoinen ontuu kuin sotaorpo. Hänellä on kummat nilkat, jotka nyrjähtävät helposti. Iltaisin luemme Taikatalvea. Siinä on vielä talvi, mutta paljon syvemmin kuin meillä. Täällä talvi on kumman sitkeä, mutta ne ovat sen viimeisiä voimia. Valoa on jo paljon! Pian tulee lämmin ja kovakuoriainen kiipeää pitkin lehden kuperaa alapintaa.

Eilen oli ainoa vapaa aamuni, mutta jouduin hammaslääkäriin. Mietin hammaslääkärin tuolissa eläimenä olemista, että kokisi aivan välittömän, ilman tietoa mistään muusta. Minkä merkityksen ihmisten eleet ja ilmeet saisivatkaan. Hammaslääkäri piti kädessään pientä peiliä, samalla kun teki jotakin muuta, niin että pieni peili oli lähellä silmääni ja näin siitä silmäni lähietäisyydeltä. Iiriksen viivat ja kaikki, ja kuva oli aika paljas. Siinä välissä ei ollut mitään. Suuni oli täynnä vempeleitä, käsiä ja imureita. Hampaani oli ruuvattu puristimella tiukkaan otteeseen. Hammaslääkäri on ronskiotteinen ja hän teki töitä liukuhihnalla. Hän moitti mediaa ja kertoi lattiaremontistaan ja teki päätöksiä terveydestäni. Jos antautuisin eläimeksi, rimpuilisin enemmän, en luottaisi häneen, sillä hän ei ollut kovin suostutteleva. Jotenkin säälinkin häntä, vaikka hän oli niin järkevä ja tehokas. (Mistä tällainen sääli kumpuaa, sillä onhan se kaikkien etu, että hän on sellainen?)

Nyt lähden kauppaan.