Miksiköhän minusta on niin vaikea kirjoittaa lapsista ja vauvoista - tarinoita, tai yleensä mitään? Ovatko siihen kaikkeen liittyvät tunteet niin vahvoja ja yksityisiä, ettei niitä voi kuvata? Onko äidinrakkaus sellaista, mitä ei voi sanoin kuvata? Onko sellaisia asioita ylipäätään olemassa? Äidinrakkaus vain on olemassa, tai ei ole? Lapsista kirjoittaminen tuntuu minusta vain jotenkin naurettavalta, ihan kuin siinä ei olisi mitään pointtia. Vaikka miksei olisi, hyvänen aika.

Pidän sinua sylissäni, pientä apinaa. Olet pieni ja jäntevä, selässäsi on nukkaa. Valkoinen pojantukkasi tuoksuu lämpimälle hiekalle ja auringolle. Olet Tähkäpää tai Hullu Professori, riippuen siitä, miten sekaisin tukkasi on. Sinulla on vaaksan mittaiset sääret, somat pakarat, jotka tärähtelevät kävellessäsi. Halaat, annat pusuja. Painaudut minuun ja tiedän, mitä on onni. Se on tämä läheisyys.

Rakastan lapsiani. Se kuulostaa niin itsestäänselvältä. Onko niin, että vasta kun siihen tulee poikkeamia ja mutkia (Oliver Twist), niin kiinnostaa. Uutistakaan ei jää mitään mieleen, jos niissä ei raportoida mitään mullistavaa. Jos pelastaa lapsensa jyrkänteen reunalta, niin sitten halaa ja itkee ja sanoo Kuinka rakastankaan sinua! Mutta vaikuttaa hullulta ruveta sanomaan tällaista ilman jotakin onnettomuusuhkaa.

Vai onko koko ongelma vain sitä, että miten kirjoittaa niin, ettei vaikuta pateettiselta.