Ovessa on lapsen tekemä pörheä heinäkranssi. Autossa kotiin esikoinen lauloi: Mullon tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielimmäärin kahvii ja tupakkaa, tästä asti aikaa, sydän vasta puolillaan, mielimmäärin... Häneltä on lähtenyt hammas, sekin hammas meni hukkaan, hän ehkä nielaisi sen. Millaiselta lapsi tuntuu? Ei sellaiselta, jota voisi ohjailla mielin määrin, vaan esikoinen tuntuu pikemminkin pyörremyrskyltä, voimakastahtoiselta, impulsiiviselta. Sytytämme sädetikkuja parvekkeella, huomaan mielenkiintoisen seikan: yltiöpäinen esikoinen ei meinaa uskaltaa sytyttää sädetikkua, hän ajattelee sen räjähtävän. Rauhallinen keskimmäinen sen sijaan pienempänä sytyttää tikun ajatellen, että paloturvallisuustekijät on ajateltu, vaaraa ei ole. Miten eri tavoin maailmaa hahmotetaan.

Matkustamme metrossa ja ajattelen, miten kelmeiltä ja sairailta ihmiset näyttävät oranssissa valossa. Perheemme puhuu kovalla äänellä. Lapset kuulevat kaikki asemien nimet väärin: Pulusaari! he huutavat ilahtuneina. Kettuniemi! Käymme niin kaukana idässä, että tunnemme olevamme miltei kotonamme.

Koko ajan tapahtuu liikaa. Ja on luovuttava liiasta.

Luen tekstiä vihosta, mutta se on juuri niin kaukana, etten aivan näe. En tiedä mistä siinä kerrotaan. Lyijykynällä se on kuitenkin tehty.

On miehen syntymäpäivän ilta. Olen väsynyt ja surullinen, mies tulee töistä kotiin, istuu alas ja sanoo, että oletko pohtinut mitä pitää tehdä, jos ajamme autolla järveen. Turvavyöt on leikattava, on odotettava, että auto täyttyy vedellä ja sitten vasta avattava ovet. Missä järjestyksessä autosta poistumme, se täytyy olla selvää. Silloin ei ole enää aikaa miettiä kaikkia yksityiskohtia, kun jääkylmä vesi suihkuaa autoon. Mietimme järjestyksen.

Mitään selityksiä ei tarvita.

Katolla on taivekohdissa männynneulasia, kasoina, niiden läpi sade valuu. Tammikuussa.

Elämänkriiseistä voi ehkä ajatella niin, että ajattelee katsovansa, miten pahaksi kaikki vielä menee. Katsovansa loppuun saakka. Koska onhan käännekohta, pohjakosketus, taas ylöspäin lähteminen hieno kohta. Mutapohjassa voi nähdä upeita kaloja, piikkirouskuja ja muita. Voi saada niiltä vähän sähkövirtaa, avitusta ylösnousuun.

Päätän mennä pohjaan asti ja tulla ylös. Sitten katson kauemmas, aina Alpeille asti.