Tuesday, January 30, 2007

Talvikarnevaali

Nuori nainen, vartalo kietoutuneena sekalaisiin rääsyihin, onki pitkällä kepillä joesta siellä kelluvaa tuolia. Tuolista puuttui yksi jalka, mutta hän ei tiennyt sitä. Hän ajatteli pimeää huonettaan ja laihaa teetä, mitä oli juonut aamulla. Hänellä oli kuitenkin huoneensa, minne palata. Kerjäläisten määrä kadulla lisääntyi päivä päivältä. Kosteisiin kellariloukkoihin kerääntyi sadevesi, sieltä jostain se oli lähtevä ja leviävä, surma. Joki kulki kaupungin alla, ryöstäjät olivat heittäneet siihen tavaraa, josta parhaat oli poimittu rannalle jo aikoja sitten. Eilen nainen oli tavannut kanavan rannalla vanhan miehen, joka oli vielä puoli vuotta sitten ollut työssä S:n pankissa. Siihen saakka, kunnes kaikki muuttui kaaokseksi. Mies oli löytänyt pienen veneen, jota veti köydessä pitkin kanavan reunaa. He olivat katsoneet toisiaan. Miehellä oli ollut takin sisätaskussa pala vaaleaa leipää. He söivät, siinä kadulla, kuin varkain. Nainen muisteli ystävällistä miestä, joka oli nähnyt hänen nälkänsä. Kuitenkin hän ei kiittänyt, ei itkenyt, hän vain söi kuin eläin. He kaikki elivät ilman ruokaa. Nainen mietti montako viikkoa pysyisi vielä hengissä sillä ruualla mitä oli. Ehkä kaksi, korkeintaan kolme. Hänellä oli teetä ja vähän sokeria ja jauhoja. Joka yö kadut olivat täynnä ryöstelijöitä, etsimässä ruokaa tai myytävää tavaraa. Torin kulmassa oli kellariliike, entinen kapakka, josta saattoi silloin tällöin ostaa syötävää. Nainen ei kuitenkaan mennyt pimeän aikaan ulos. Pian hän olisi liian heikko liikkumaan kodista minnekään, saati lähtemään maalle. Maalla voisi tilanne olla parempi, mutta hänen täytyisi jaksaa kävellä kauas. Lähimmillä tiloilla laaksossa maanviljelijät olivat varmasti aseissa, he puolustautuivat kerjäläisiä ja varkaita vastaan.

Nainen sai tuolin ylös, siitä puuttui jalka. Kanavassa kellui pitkää ruohoa ja kaisloja. Kattiloita, nukke, miehen ruumis kasvot alaspäin. Nainen tönäisi kepillä ruumista, se liukui raskaasti poispäin.
Heitä oli kaksi. Hänellä oli elätettävänä sairas veli, joka makasi kotona, yläkerrassa. Kuume oli jatkunut veljellä jo viikkoja. Veli ei juuri syönyt, joten sokeria oli säästynyt. Kerran päivässä nainen laittoi veljen suuhun palasen, vaikka tämä ei pyytänyt. Veljen hengitys tuoksui makealta. Hänellä ei ollut vielä paiseita.

Nainen istui veljen vuoteen vieressä pimeässä huoneessa. Sähköt olivat katkenneet silloin, puoli vuotta sitten. Kaikki talossa oli kosteaa, seinät ja vuodevaatteet. Nainen katseli käsiään, ne olivat likaiset. Hän vei kämmenen suulleen, se oli karkea ja tuoksui maalta. Naisen ajatukset ajelehtivat, veli oli välillä läsnä, välillä ei. Nainen ajatteli sokeria. Pari viikkoa sitten hän oli vielä ostanut joltakin naiselta pari perunaa. nyt kukaan ei enää puhunut perunoista. Perunoita ei ehkä enää tulisi, tai sitten tulee, varoittamatta, joku saisi niitä jostakin. Ne kulkeutuisivat hänen ulottuvilleen, ja hänellä oli vielä rahaa. Perunat maksoivat nyt punnan kappale. Mutta tätä miettiessään nainen tunsi jo siirtyneensä aikaan, jolloin varsinainen elämä on loppunut. Ruoka oli loppunut. Vähän aikaa kaikki meni vielä eteenpäin sillä mitä ennen oli.

Nainen alkoi itkeä, hän istui edelleen sairaan sängyn vieressä. Hän ei itkenyt surusta tai epätoivosta, vaan kiitollisuudesta, kaiken kokemansa kauniin vuoksi.

Veljen iho oli tulikuuma. Naisen olo oli kevyt. Hänellä oli vain vähän ajateltavaa ja tehtävää. Kun hän käveli, hänen askeleensa tuntuivat tuskin koskettavan maata.
- Kävin katsomassa joella löytäisinkö kanavasta mitään, hän puhui veljelle, vaikka tämä nukkui. – En löytänyt mitään.

Illalla taivas alkoi tummua, mennä pilveen. Valo katosi, kuin se olisi mennyt keräämään vauhtia suurta ponnistusta varten. Vasta nyt nainen huomasi, että valoa oli kuitenkin ollut, sillä vasta nyt oli todella pimeää, epätavallisen pimeää. Sitten alkoi talo alkoi kitistä tuulesta, yhtäkkiä tuuli kovaa mereltä ja alkoi pyryttää lunta. Lunta tuli loputtomasti. Sitä satoi tunteja, täydellä voimalla. Lunta myrskysi tuulen mukana isoissa pyörteissä, ilma muuttui lumeksi silmissä, ilma väheni, täyttyi valkealla. Lunta ryöppysi ylhäältä ja sivulta ja se vuorasi ikkunat ja oviaukot umpeen. Tuuli tunkeutui taloon pienistä rei’istä ja raoista, sisällä veti. Nainen katseli ikkunasta, ulkona oli mahdotonta liikkua, siellä myrskysi koko yön. Aamulla nainen heräsi hiljaisuuteen, ikkunasta näkyi maitomaista, valkeata lunta, sen takana valoa. Nainen nousi ylös, käveli kylmän huoneen poikki ikkunalle ja avasi salvan. Ikkuna kiertyi painavana itsestään auki, koska lunta oli tarttunut ulkopuolelle paksu kerros. Hän puhdisti ikkunan kädellään, lumi tuntui viileältä, ja katsoi taaksepäin. Veli hengitti katkonaisesti, ulkoa vieri sisään höyryävää talvi-ilmaa, se laskeutui lattialle, levisi ja kiemurteli savun lailla kohti sairaan vuodetta. Nainen otti ikkunalta käteensä lunta, vei sen veljen otsalle. Lumi ei sulanut lainkaan.

Kaikki tuntui hidastuneen. Ei, vaan pysähtyneen. Vain vähitellen nainen havahtui siihen, miten valoisaa oli. Veli kohotti päätään. Äkkiä kaikki oli toisin, hän oli toivonut tätä. Nainen meni vuoteen viereen, auttoi veljen jaloilleen. Ikkunasta he katselivat valkeaa. Veljen läheisyys tuntui, hän oli siinä. Laihtuneena, poskilla punerrus, mutta sen saattoi kuvitella innostukseksi. Veljen pitkäksi kasvanut tukka kiharsi otsalta, se oli kuumeisena kastunut. Valossa kaikki näytti erilaiselta.

Iso myrskylintu lensi lähemmäs ja lähemmäs ikkunaa. Sen siivet havisivat kuin lintujen siivet aina ja asetuttuaan katon reunalle se alkoi puhua narisevalla, pienen lapsen äänellä, hiukan häijyllä tai katkerallakin.
- Minut on metsästetty loppuun, se sanoi ja jatkoi -Vien teidät pois.

He lensivät linnun jaloista kiinni pitäen, näkivät kanavan kiemurtelevan mustana valkean kaupungin sisällä. Lintu lensi aaltoillen, välillä korkeutta menettäen, mutta taas lyötyään siivet alas se sai korkeutensa takaisin. Se joutui ponnistelemaan kovasti kantaessaan heitä.

Nainen tarttui veljeään hartioista, suuteli tätä suulle, lintu teki matkaa itään ja pohjoiseen. Se laski heidät jääkentälle, joka oli täynnä luistelijoita. Vauhti ei loppunut, he liukuivat muiden luistelijoiden seassa, hämmästelivät nauraen lasten päässä olevia kypäriä ja viereisellä kadulla meneviä autoja. Vastavaloon katsoessa silmät täytyi pitää kiinni, valkeus oli niin häikäisevää. Valosta poispäin he katselivat, luistelivat sylikkäin, väistivät muita. Muut luistelijat katsoivat rakastavaisia hymyillen. Kaupunki ympärillä näytti vieraalta, oudolta, ihmisten puhuma kieli vieraalta. Mutta kun he puhuivat, ihmisten silmiin syttyi tunnistamisen valo. He vastasivat kielellä, jota molemmat ymmärsivät. He pyörivät jäällä yhä kovempaa vauhtia, ja kun omena oli syöty, jompikumpi heistä otti radan reunakojusta rasiallisen mansikoita. Mansikan mausta tuli jumalainen olo, he olivat olleet niin kauan syömättä. Mansikan jälkeen he ottivat kojusta kuumennettua viiniä, sitten suklaata, ja mies luki naisen ajatuksia hänen silmistään, nainen söi ja joi, hymyili ja ajatteli valkeutta.

5 comments:

Heinäpelto said...

Mielenkiintoinen, tämä oli kuin unimaailmasta, en tiedä oliko? Tässä jäi oikein henkeä haukkoen lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. :) Jäin miettimään näitä teemoja, sisko ja velikö tuossa olivat, oliko tämä jonkinlainen jäähyväinen vai jälleennäkeminen.

hetket said...

Kiva, kun jaksoit lukea. Tästä tuli niin pitkä, että ajattelin, että kukaan ei jaksa ruudulta tätä lukea.

Ei ollut unimaailmasta, mutta kylläkin kummasti aina kun kirjoitan tällaista fantasia- tai karnevaalijuttua, niin ajatukset menevät jonnekin vanhaan aikaan, automaattisesti.. kummallista. Vaikka ei tämä tietysti aikaan ollut niin sidottu, mutta ajattelin tarinan alkupuolen kauas menneisyyteen.

mehtäsielu said...

Olipa huima tarina, siinä oli valtvan voimakas lataus ja imu. Kun aloitti lukemisen, tarina sieppasi täysin mukaansa. Lukiessa tuli mononlaisia kirjailijoita mieleen, Kafka, sitten se siperialaissyntyinen (äh, taaskaan en muista nimeä, asuu nykyisin Ranskassa joo, nytpäs muistankin Andrei Makine, jossain hänen kirjassaan satoi vieläkin enemmän lunta, kun ihmiset aamulla heräsivät kaikki talot olivat lumen alla) ja joku muukin vielä.

Tässä on niin paljon tasoja, että niistä ensilukemalla löytää vain osan. Tuo alku vie ajatuksen tosiaankin mustansurman aikoihin, mutta toisaalta, aivan yhtä hyvin myös tähän päivään, tulvakuviin, säätilan rajuihin vaihteluihin jne.

Tarina ei ole minusta aikaan sidottu, voisihan tämän ajatella kertovan vedenpaisumuksen ajoistakin, menneestä tai tulevasta. Oikeastaan tässä aikaa voisi ajatella koko jääkauden syntyhistoriana.

Katja said...

Voi, mikä tarina. Tästä saisi vaikka mitä tulkintoja - se on mielestäni hyvän tekstin merkki.

Minulle tulivat kirjoituksestasi mieleen ihan absurdeista syistä lapsena lukemani kirja Hopealuistimet, Orlando (leffaversio, kirjaa en ole lukenut) ja Pieni tulitikkutyttö. Ainakin nämä.

Kiitos taas!

hetket said...

Kyllä, Orlandosta pidin suuresti ja myös Andrei Makinen kirjoista, niissä on omanlaisensa tunnelma. Tunnelma luodaan pienillä asioilla, yksityiskohdilla.. (jollaisia en kyllä itse osaa teksteissä käyttää)