Pojat nukahtivat aina kun mies alkoi piikata kylpyhuonetta. Ennalta olimme pelänneet meteliä, mutta se olikin rauhoittavaa. Pahasti rasittuneet hermoni lepäsivät siinä äänimaailmassa.



Kauniin keväisen viikonlopun vietimme restauroiden kylppäriä, joka näyttää tältä. Lainasin perjantaina vuokraamosta laitteen, jolla laattoja saattoi irrottaa. Koko homma alkoi jo vuokraamossa vaikuttaa epäilyttävältä. Laite oli hirvittävä helvetinkone, jonka vuokraamon miehen piti kantaa autoonkin. Tuleeko tämä sinun käyttöösi, hän kysyi. Jätän kaiken ironian sikseen, enkä vastaa. Työkalu kädessä mieskin näyttää Mad Maxilta. Mutta sen ääni oli lempeä.

Juuri kun ajattelin, etten näe enää unia, näin aivan hervottoman unen (se johtui varmaankin siitä, että kirjoitin hiukan ennen nukahtamista). Unessa matkustin huojuvassa junassa, johon alkoi tulvia hyönteisiä. Minulla oli suihkepullo, jolla tapoin niitä onnistuneesti, ihan vapaalla kädellä. Sitten hyönteinen muuttuikin mieheksi ja alkoi armoton kamppailu, joka oli tasaväkinen ja hauskakin. Mies yritti nousta junaan, mutta helpolla se ei käynyt. Potkin häntä pois junasta. Matkaseurueeni oli kummallinen, kolme naista matkusti kanssani, oli helle, ja meillä oli vähän vaatetta. Eräällä naisella oli tarjottimelle hopeisia arvokkaita munia. Se oli jonkinlainen salonkivaunu.

Uni toistuu sama kuvio kuin aikaisemmissa, mutta junaan pyrkivä mies ei vaikuta mitenkään selvästi tutulta, kukaan arkitasolla tuntemani ei vastaa häntä ulkonäöltään eikä käytökseltään. Joku hän kuitenkin on. Unen mielikuva siitä henkilöstä. Unen esittämä tulkinta asioista on hämmästyttävä itsellenikin. Näinkö todella asiat ovat? Näinkö ajattelen? Tätäkö pelkään?

Valkovuokkoja, hiirenkorvia, piikkausvasaroita, sinistä savua, sähkömies, oppilaita, työmaan ääniä, kaikkia niitä oli tänään. Työpaikalla kirskuu joku (nosturi) silloin tällöin, ja se kuulostaa aivan norsun toitotukselta. Havahdun siihen joka kerta: Nyt tänne on tullut norsu! Huomenna järjestän messuille saksalaisen ravintolan. Toivoinko joskus, alitajuisesti, että elämä olisi täynnä toimintaa ja actioniä?

Lapsille ei tarvitse keksiä tekemistä. He pyöräilevät ja potkulautailevat ympyrää kääntöpaikalla koko illan. Illalla luemme Brockhaus-tietosanakirjaa iltasaduksi.

Suunta

Ero on kuin yöllä ja päivällä. Vanhemmat asuvat hautausmaan laidalla ja he puhuvat siitä jatkuvasti. He kävelevät sen maan ohi monta kertaa päivässä ja kun joku kuolee, niin he pitävät tilannetta silmällä tunnin tarkkuudella: ei oltu Sylviä vieläkään haudattu. Aivan kuin he haluaisivat sinne itse, kaikkihan on jo niin tuttua. Hautausmaan aidalla kasvaa koivu ja koivussa kasvaa pakurikääpä, ja sen tietävät kaikki Venäjällä: pakurikääpä parantaa kaikki sairaudet, aivan kaikki. Tee siitä teetä, juo sitä. Puukolla kaiverra mustaa rouhetta käävästä ja liota se kuumaan. Et sairasta enää, puu on kasvattanut sinulle vaivalla lääkkeen. Kaikki eivät usko, että se auttaa, mutta totta se on. Lokki lentää kuperan katon päällä ja sen vauhti näyttää altapäin katsottuna huimalta. On eletty monta ihmiselämää, enkä tiedä tulevasta yhtään mitään. Sen sisään ei voi katsoa, koska se kiertyy auki sitä mukaa. Keltaiset lehdet maassa, kultakolikot. Lähteen kimmeltävä vesi? Sammalen vihreästä väristä ei voi päätellä mistä se tulee. Sellainen ei voi tulla mistään, paitsi hempeän ihmisen mielestä. Kuvittele nyt. Joidenkin kasvien rihmat laskevat kuin takkuinen tukka. Mies juo juhannuksena Koskenkorvaa kalliolla. Lokkien pesät ympärillä ja aivan sininen taivas, ylöspäin kohoava hiljaisuus. Airojen kolahduksia, veden syvyyksiä, käden silitetty pinta. Kaiken voi kääntää, voi olla niin, ettei tätä olisi.

Näin unen, joka oli maailman suloisin. Siinä siili tuli sisään taloon ja sen kynnet napsuttelivat lattian pintaan. Se ei välittänyt minusta ja meni kuin kotiinsa. Portaiden alle varastoon. Sen liikkeistä osasin ajatella, että se meni kotiinsa, se oli asunut siellä aina, mutta minä näin sen vasta nyt, ensimmäistä kertaa. Mielessäni on tila, joka on käännetty. Se on vain omani. Heti jos se sinne ilmestyy joku toinen, lähden liikkeelle siellä ja sen jälkeen se on totta.

En usko liirumlaarumiin. Äitini tulee tänne, ja minä lähden katsomaan Berliinin muuria. Pöly voi olla niin hienojakoista, että se tunkeutuu hiussuoniin asti. Maasta tuplahtavat kevään kukat, siniset ja keltaiset. Näen ne sivusilmällä. Tässä samassa pihassa pohdin kirjoittamista eri kanteilta. Kaikki paperit laitoin roskapönttöön ja ravistelin. Siitä ei syntynyt mitään. Autossa kuuntelin kirjailijahaastatteluja. Vieläkään en tiedä mitään.

Kunpa olisin lähempänä maata, lasten kädet ovat niin likaiset, käske heitä pesemään kädet. He pelaavat seinäpalloa ja ryvettyvät. Maan lähellä voisin olla rauhassa. Nyt menen vain pyhästä pyhään, välejä en huomaa. Ajattelen mielen laitamilla en voi paljastaa mitä, kuinka joku paljastuu täydelliseksi. Iho, mieli, kalu. Vatsani menee aina silloin sekaisin. Hänellä ei ole minusta hyvää kuvaa, tai ehkä on. Tunnistamisesta, en tunne kaupunkia ollenkaan. Enkä muutoinkaan usein uskalla heittäytyä ystäväksi, koska en tiedä olenko valmis ja sopiva niin suureen uhraukseen, aito ystävyys vaatii kaiken.

Hänen hiljainen läsnäolonsa kävisi minulle missä vain.

Kun on katsellut juniorijalkapalloa ränstyneessä kuplahallissa parina päivänä, alkaa hymyilyttää. Lasten tulee kompasteltua omiin jalkoihinsa, sitä heittää ikäänkuin palloa, mutta sitä ei olekaan kädessä, sitä vaan niin kuin jalat sotkeentuvat jalkoihin, eikä muista, mihin piti potkia. Nautin olostani kentän reunalla. Keskimmäisen jalka jäi pyöröoven väliin, esikoiselle jäi jalkaan liian isot verkkarit, peli alkoi kun lohdutin toista, enkä ehtinyt riisua. Hän näyttää isolta kentällä, mutta ne ovat vain vaatteet mitkä ovat isoja. Hihat roikkuvat ja hänestä on hienoa olla kentällä. Maalin jälkeen he kaulailevat toisiaan ja tuulettavat.

Illalla irrotan saunan seinälaudoista nauloja. Ne ovat kuin hampaita. Nyt puu voi levätä ja hengähtää.

Illalla olen niin väsynyt, että kun keskimmäinen kertoo jäniksestä "etkö muista, äiti, se jänis joka meillä oli, jota minä ruokin", mietin, onko meillä ollut joku jänis. Ei se mahdotonta ole, mutta se on mennyt minulta jotenkin ohi? Niin paljon tapahtuu.

On vaikea tyhjentävästi sanoa kaikkea mitä olisi tapahtunut - monilla pölyävällä hiekkatiellä kulkevilla pojilla on harmaat farkut, polvista rämät, aivan kuin Nirvanan kitaristilla 90-luvulla. Työpaikkani katossa kimmeltää vesi. Se heijastaa sinne auringon välkkeen, mutta minkälaisesta ojasta. Ojassa on roskia. Se on lohduton näky: rytättyjä paperimukeja, vettyneitä nenäliinoja.

Parakki on kumisevalattiainen ja tuuletusikkunassa on paperisen ohut verkko, repeillyt. Ulkoilma on niin lähellä! Ja ohi kulkevat autot. Pieni bobcat rakennustyömaalla, se on isojen kaivureiden ja poratyökoneiden seassa kuin lastenohjelmien piirrettýihin kuuluva hahmo. Nyt se päättää mennä sisälle, ja se menee, sisälle vanhaan rakennukseen, joka näyttää ontolta ja kasvottomalta. Ulkona on meteliä, räjäytellään ja sirkkelöidään, absestiauto käy ja työmiehiä on tupakalla joka paikassa.

Voit tuntea olosi kotoisaksi todellisuudessa. Ajattele todellisuus ainoaksi mahdolliseksi paikaksi olla olemassa. Ei ole olemassa mitään muuta kuin mitä näet. Se tekee kaikesta niin selkeää. Huomaan joidenkin ajattelevan niin ja se on uutuudessaan hauska ajatus.

Kotona istun pöydän ääressä ja herään vähitellen eloon, syön maljakosta mustaherukan versoja. Tuossa edessä olisi sohva jonkun yöpyä.

Suuntautuminen

Kamera on iso, ja se kulkee vain suoraan raiteita pitkin. Luulottelen, että voin kuvata sillä käsivaralla. Kamera on iso ja läsnäoleva, liikuttelen ihmisiä ja se pysyy paikallaan. On tyhmää käyttää tekniikkaa sen itsensä takia, siinä ei ole mitään järkeä. Kamera kuvaa, minä olen paikalla, läsnä ja kuuntelen keskustelut, osallistun omalla tavallani.

Hoidan käytännön asioita, ja mitä enemmän suuntaudun käytäntöön, sitä selkeämmältä maailma näyttää. Näen vähemmän unia. Haaveilen, mutta erona entiseen nyt laitan ne käytäntöön. Jotkut haaveet saisivat jäädä haaveiksi, sillä se on niiden luonto. Nyt ne tulevat esiin, mäntykukat, erottuvat joukosta jonakin sellaisena kuin jääkarhu eläinpuistossa.

Sadevesi valuu pitkin lasia. Samaan aikaa toisaalla, toisissa kaupungeissa, on miljoonia ihmisiä, samanlaisia kuin me. Ja eläimiä, mitä mäyrä tekee siellä metsässä nyt?

Kevät

Mikä ihana keväinen päivä. Lämpöaalto on täällä, mustarastaat laulavat, talitiainen käy pesäpöntön suulla katsomassa ja hengailee siinä, se alkaa pian pesiä.

Työpaikan ilmapiiri on kuin raikkaan sateen jälkeen, riittää kun joku tuulettaa sitä kerralla. Niin monelaisten ihmisten pitäisi tulla toimeen keskenään, totuuden torvien ja rentojen. Puolet törmäsivät kunnolla ja jälki oli hyvää.

Ja kun kaikki ongelmat on ratkaistu, kerrankin, niin tulee kirje ystävältä, lahja. Lahja on mukava, mutta mukana on käsin kirjoitettu kortti, pieni lappu. Laitan sen klaffipiironkiin, koska siellä ovat kaikki tärkeät asiat.

Aamulla aurinko herättää, kaikki kylvemme valossa. Lähetän esikoisen kouluun, aamutakissa toiselle puolelle tietä, mistä hän pääsee jatkamaan. Pikkuiset leikkivät sisällä kahdella vauvanammeella, he tekevät sinne sisään sängyn. Olohuoneessa on iso maja. Kuopus nousee välillä tekemään kirjastojuttuja. Hänen hiljaisen työnsä äänetkin kuulee - vaikka en näe häntä, tiedän, että hän nojaa johonkin pöytään, kuulen raskaan hengityksen, ja kynän rahinan paperilla, hän raapustelee jotakin. Voin kuulla hänen ajattelevan. Luoja tietää mitä, sillä hän ei ymmärrä kirjainten olemusta, että ne tarkoittavat jotakin, tai ehkä hänellä on siitä aavistus, mutta ei tietoa mitä ne tarkoittavat. Hän piirtelee symboleita, koska se kuuluu tehtäviin.

Tämä on ihanaa, koska vasta äskettäin tunsin olevani epäonnistunut ja hirveä ihminen. Kevätauringossa kaikki on toisin.