Suunta

Ero on kuin yöllä ja päivällä. Vanhemmat asuvat hautausmaan laidalla ja he puhuvat siitä jatkuvasti. He kävelevät sen maan ohi monta kertaa päivässä ja kun joku kuolee, niin he pitävät tilannetta silmällä tunnin tarkkuudella: ei oltu Sylviä vieläkään haudattu. Aivan kuin he haluaisivat sinne itse, kaikkihan on jo niin tuttua. Hautausmaan aidalla kasvaa koivu ja koivussa kasvaa pakurikääpä, ja sen tietävät kaikki Venäjällä: pakurikääpä parantaa kaikki sairaudet, aivan kaikki. Tee siitä teetä, juo sitä. Puukolla kaiverra mustaa rouhetta käävästä ja liota se kuumaan. Et sairasta enää, puu on kasvattanut sinulle vaivalla lääkkeen. Kaikki eivät usko, että se auttaa, mutta totta se on. Lokki lentää kuperan katon päällä ja sen vauhti näyttää altapäin katsottuna huimalta. On eletty monta ihmiselämää, enkä tiedä tulevasta yhtään mitään. Sen sisään ei voi katsoa, koska se kiertyy auki sitä mukaa. Keltaiset lehdet maassa, kultakolikot. Lähteen kimmeltävä vesi? Sammalen vihreästä väristä ei voi päätellä mistä se tulee. Sellainen ei voi tulla mistään, paitsi hempeän ihmisen mielestä. Kuvittele nyt. Joidenkin kasvien rihmat laskevat kuin takkuinen tukka. Mies juo juhannuksena Koskenkorvaa kalliolla. Lokkien pesät ympärillä ja aivan sininen taivas, ylöspäin kohoava hiljaisuus. Airojen kolahduksia, veden syvyyksiä, käden silitetty pinta. Kaiken voi kääntää, voi olla niin, ettei tätä olisi.

Näin unen, joka oli maailman suloisin. Siinä siili tuli sisään taloon ja sen kynnet napsuttelivat lattian pintaan. Se ei välittänyt minusta ja meni kuin kotiinsa. Portaiden alle varastoon. Sen liikkeistä osasin ajatella, että se meni kotiinsa, se oli asunut siellä aina, mutta minä näin sen vasta nyt, ensimmäistä kertaa. Mielessäni on tila, joka on käännetty. Se on vain omani. Heti jos se sinne ilmestyy joku toinen, lähden liikkeelle siellä ja sen jälkeen se on totta.

En usko liirumlaarumiin. Äitini tulee tänne, ja minä lähden katsomaan Berliinin muuria. Pöly voi olla niin hienojakoista, että se tunkeutuu hiussuoniin asti. Maasta tuplahtavat kevään kukat, siniset ja keltaiset. Näen ne sivusilmällä. Tässä samassa pihassa pohdin kirjoittamista eri kanteilta. Kaikki paperit laitoin roskapönttöön ja ravistelin. Siitä ei syntynyt mitään. Autossa kuuntelin kirjailijahaastatteluja. Vieläkään en tiedä mitään.

Kunpa olisin lähempänä maata, lasten kädet ovat niin likaiset, käske heitä pesemään kädet. He pelaavat seinäpalloa ja ryvettyvät. Maan lähellä voisin olla rauhassa. Nyt menen vain pyhästä pyhään, välejä en huomaa. Ajattelen mielen laitamilla en voi paljastaa mitä, kuinka joku paljastuu täydelliseksi. Iho, mieli, kalu. Vatsani menee aina silloin sekaisin. Hänellä ei ole minusta hyvää kuvaa, tai ehkä on. Tunnistamisesta, en tunne kaupunkia ollenkaan. Enkä muutoinkaan usein uskalla heittäytyä ystäväksi, koska en tiedä olenko valmis ja sopiva niin suureen uhraukseen, aito ystävyys vaatii kaiken.

Hänen hiljainen läsnäolonsa kävisi minulle missä vain.