On vaikea tyhjentävästi sanoa kaikkea mitä olisi tapahtunut - monilla pölyävällä hiekkatiellä kulkevilla pojilla on harmaat farkut, polvista rämät, aivan kuin Nirvanan kitaristilla 90-luvulla. Työpaikkani katossa kimmeltää vesi. Se heijastaa sinne auringon välkkeen, mutta minkälaisesta ojasta. Ojassa on roskia. Se on lohduton näky: rytättyjä paperimukeja, vettyneitä nenäliinoja.

Parakki on kumisevalattiainen ja tuuletusikkunassa on paperisen ohut verkko, repeillyt. Ulkoilma on niin lähellä! Ja ohi kulkevat autot. Pieni bobcat rakennustyömaalla, se on isojen kaivureiden ja poratyökoneiden seassa kuin lastenohjelmien piirrettýihin kuuluva hahmo. Nyt se päättää mennä sisälle, ja se menee, sisälle vanhaan rakennukseen, joka näyttää ontolta ja kasvottomalta. Ulkona on meteliä, räjäytellään ja sirkkelöidään, absestiauto käy ja työmiehiä on tupakalla joka paikassa.

Voit tuntea olosi kotoisaksi todellisuudessa. Ajattele todellisuus ainoaksi mahdolliseksi paikaksi olla olemassa. Ei ole olemassa mitään muuta kuin mitä näet. Se tekee kaikesta niin selkeää. Huomaan joidenkin ajattelevan niin ja se on uutuudessaan hauska ajatus.

Kotona istun pöydän ääressä ja herään vähitellen eloon, syön maljakosta mustaherukan versoja. Tuossa edessä olisi sohva jonkun yöpyä.