Kun on katsellut juniorijalkapalloa ränstyneessä kuplahallissa parina päivänä, alkaa hymyilyttää. Lasten tulee kompasteltua omiin jalkoihinsa, sitä heittää ikäänkuin palloa, mutta sitä ei olekaan kädessä, sitä vaan niin kuin jalat sotkeentuvat jalkoihin, eikä muista, mihin piti potkia. Nautin olostani kentän reunalla. Keskimmäisen jalka jäi pyöröoven väliin, esikoiselle jäi jalkaan liian isot verkkarit, peli alkoi kun lohdutin toista, enkä ehtinyt riisua. Hän näyttää isolta kentällä, mutta ne ovat vain vaatteet mitkä ovat isoja. Hihat roikkuvat ja hänestä on hienoa olla kentällä. Maalin jälkeen he kaulailevat toisiaan ja tuulettavat.

Illalla irrotan saunan seinälaudoista nauloja. Ne ovat kuin hampaita. Nyt puu voi levätä ja hengähtää.

Illalla olen niin väsynyt, että kun keskimmäinen kertoo jäniksestä "etkö muista, äiti, se jänis joka meillä oli, jota minä ruokin", mietin, onko meillä ollut joku jänis. Ei se mahdotonta ole, mutta se on mennyt minulta jotenkin ohi? Niin paljon tapahtuu.