aurinkoa

Luen Cecilia Ahernin kirjaa Where rainbow ends..., jonka sain lainaksi työkaverilta. Se koostuu pelkistä sähköpostiviesteistä. En voi olla ajattelematta, saavatko päähenkilöt lopuksi toisensa. Elleivät he saa, on se kyllä tylyyden huippu. Rosie, naispäähenkilö, ei toteuta itseään, eikä kerro mitä todella haluaa. Ja hän saakin odottaa toiveidensa täyttymistä. Ehkä hän on zeniläinen. Se on paljon mahdollista, sillä hän ottaa asiat niinkuin ne tulevat ja opettelee olemaan tyytyväinen. Opettelee pitämään receptionistin työstään. Voin kyllä nähdä miten sekä Alex että Rosie kärsivät.

Eilen hemmottelin itseäni käymällä kirppiksellä. Siellä sattui olemaan kahvitarjoilu ja pullaa. Tein hyviä löytöjä, Kuolleet sielut, Nabokovin Naurua pimeässä, Lars Sundin Onnellinen pieni saari (saatan muistaa nimen väärin) ja Manon Lescaut.

Eilen tapahtunutta: eräs lapsi heitti välitunnilla takkinsa ilmaan ja siihen tarttui tuulenpuuska joka heitti sen korkean koulurakennuksen katolle. Hän tärisi t-paidassa seinän vieressä sen jälkeen.

Luokassani on kello, joka ei toimi. Se on mustavalkoinen virastomalli. Kun katsoin kaupungilla samanlaista kelloa, mieleni sanoi heti: Ai niin tuo kello. Eihän se näytä oikeaa aikaa.

Kun ajoin päiväkotiin hakemaan lapsia, paistoi aurinko. Kaikki vastaantulijat hämmästelivät aurinkoa (vanha taivas! Se on olemassa yhä.) Tienhaarassa oli pieni vesilammikko, jossa pörhisteli ja polskutteli kuusi varpusta peseytymässä. Ne eivät väistäneet autoa ollenkaan. Niille ei ollut olemassa muuta kuin vesi ja aurinko ja oma suurperheen kylpy. (Minä väistin niitä.)