En ole ehtinyt vessaann koko päivänä, enkä ehdi vieläkään, nytopetan atk:ta. Työtahti on niin tiivis. Mutta blogin kirjoittaminen voi olla korvaava toimenpide...
Lähden nykyään töihin iloisena. Työ ei sinänsä ole hyvää eikä pahaa. Mielikuvani siitä voivat olla mitä vaan. Kello 7:30 olemme jo päiväkodin pihalla. Siellä uniset hoitotädit hierovat silmiään. Silmät aukenevat niin hitaasti aamuisin. (Millainen henkilö on aamulla, sellainen hän on.)
Sain luettua työkaverini lainaaman Cecelia Ahernin Where rainbows end. Rakastavaiset, jotka eivät tienneet toistensa tunteista (toivoivat vain), saivat lopulta toisensa. Vain satunnaisten toisten osapuolien vihjauksien kautta asiat tulivat puheeksi. Kirjan oli kai tarkoituskin olla turhauttava. Viisikymmenvuotiaina he lopulta saivat sanottua asian toisilleen. Välissä oli pari hukkaantunutta kirjettä ja muuta viestiä. Harvoin luen mitään näin romanttista. Mutta ei kirja hassumpi ollut! Molemmat päähenkilöt olivat jo löytäneet oman elämänuransa, ja tottuneet turhaumiin. Tulevaisuus on heille valoisa varmasti.
Eräs oppilas (10v.) kirjoittaa: Eläkeiän jälkeen en tiedä tulevaisuuttani Espoossa. Kesällä sain mökille edelliselle edesmenneelle omistajalle suunnatun kirjeen: Emme tavoittaneet edellistä asukasta. Hän on muuttanut jonnekin, jonka osoitetta emme tiedä. Sanat pysähtyvät, on outoa puhua siitä, mitä ei tiedä.
Pihlajanmarjat kypsyvät. Mutta miten on puolukoiden laita? Meidän pitäisi mennä poimimaan niitä Pohjanmaalle.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment