muukalaisia, ym.

Kauheata olisi se, jos kirjoittaisi blogia, ja oikeasti kirjoittaisi vahingossa oikeat todelliset ajatuksensa? Onko minulla sitten niin ristiriitaisia ajatuksia? Kyllä on. Joskus kauhistun sitä ajatusta, kun avaan blogin. Jospa olenkin viimeksi kirjoittanut sinne totuuden?! Apua. Mutta onneksi en. Se on aivan tavallista tekstiä, joka voisi viitata mihin tahansa.

Nyt vasta onkin kesä. Keskimmäinen molskahti eilen tai toissapäivänä veteen ja ihahtui, vesi olikin lämmintä! Hän vain nousi järvessä ylös ja laski alas. Housut pullistuivat. Sen jälkeen ranta on kaikunut lasten polskuttelusta. Lämpö tuntuu kaikkialla. Pyykit kuivuvat, kani saa voikukkia ja heittää itsensä sen jälkeen kyljelleen ansaitulle ruokalevolle.

Olen tutkinut aivojeni serotoniiniaineenvaihduntaa omin päin ja tehnyt siitä erinäisiä päätelmiä. Olisin voinut ryhtyä lääkäriksikin. Sain nimittäin selville, mistä migreenini johtuvat. Valvomisesta - tai oikeammin nukkumisesta. (Näin taas todella outoja unia: mm. unen, jossa kasvoni kasvoivat täyteen pieniä kurttuisia paprikoita. Seuraavaksi unessa tuotiin tänne auto minulle koeajettavaksi. Sen toi tyylikäs ajuri, joka kylläkin sanoi, että tuo auto sitten Seinäjoelle, kun olet koeajanut. Minua harmitti, koska oli muuta menoa, ja enkä olisi ehtinyt palauttaa autoa. Epäröin, ottaako sitä vai ei. En vielä osannut päättää. Ajuri oli kiinni autossa samanlaisessa sivuvaunussa, mitä on moottoripyörissä.) Kuitenkin, jos herään aamulla aikaisin, migreeni on poissa. Minun täytyy olla hieman väsynyt, että serotoniini kiertää. Niinkään ei ole merkitystä sillä, menenkö myöhään nukkumaan. Oloni on täysin toinen!! Kahteen viikkoon ensimmäistä kertaa ajattelen positiivisia ajatuksia.

Aloitin lukemaan Antti Tuurin Muukalaiset-kirjaa. Nyt on aikaa. Jotenkin ajattelen, että se vaatii aikaa. Avaan kannen ja siellä on kannen sisällä Antti Tuurin kuva. Hän on söpö. Se on hyvä alku. Ajattelen, millaista olisi, jos hän soittaisi minulle ja sanoisi, että hei minna, kirjasi on todella hyvä. Olen iloinen siitä. Ihailen sinua. Se olisi aidosti coolia. Ensimmäinen lause Muukalaisissa on ytimekäs: Sade tuli ennen kuin ilta pimeni. He vaeltava Hollannissa ja Saksanmaalla, fremdlingit, ja ovat jonkinlainen uskonlahko, matkalla pyhälle maalle. Tuurin tyyli kirjoittaa on jotenkin jäyhä. Kertojana on raskaana oleva uskova nainen. Onko se uskottavaa, vaikuttaako nainen aidolta? Kyllä, vaikka hän kertoo jotenkin ulkokohtaisesti tapahtumista. Ehkä hän on väsynyt, hämmentynyt ja peloissaankin, mitä tuleman pitää. Nimet ovat kaikilla niin vanhanaikaiset, tietenkin, kertoohan kirja vanhasta ajasta. Sillä on kuitenkin arvottava vaikutus. Tarinan hahmoista tulee merkittävän tuntuisia ja erillisiä. Luin 48 sivua, ja pääsin kyllä kirjaan jo kiinni, niin että eilen lukemastani näen mielessäni kertojan, raskaan naisen. Minkä hyvän tähden he ovat lähteneet Lappajärveltä ja Laihialta vaeltamaan sinne? Puhuin Annan korvaan hiljaisella äänellä päättymätöntä tarinaa kotiseudun ihmisistä ja kaikista eläimistä, joita oli Laihialla Jaakko Kärmäen navetassa ja tallissa ja lampolassa, ja lapsista, joita leikki Kärmäen pihassa korkeiden koivujen alla, ja Liisa Antintyttärestä, Kärmäen emännästä, joka syötti viiliä pienelle Jeremiaalle tuvan pöydän ääressä. Sain Annan lopettamaan laulamisen ja sitten nukahtamaan. Jäyhää, harkittua. Nämä ovat ehkä niitä tosia lauseita. Ei ole mitään liirumlaarumia tai maalailua. Mutta haluaisin kuulla enemmän, mitä kertoja todella ajattelee. Kertooko hän kaiken vai ei? Onko hän näin pidättyväinen oikeasti? Kyllä se tällaiseen historialliseen kirjaan sopiikin. Luen lisää.

En haluaisi olla Pohjanmaalla poliisina. Tämäkin tuli vielä mieleen. Entisaikaan vielä vähemmän kuin nyt.

genomi ja raivokas kani

Tänään vesi on huomattavasti lämmennyt. Kello ei enää käy. Nousen kun nousen. Linnut ovat hereillä koko yön, ne pitävät kyllä hereillä. Järvi on punainen ja purppurainen. Mitään stressiä ei ole.

Helmillä oli eilen huono päivä. Se hyökkäili meitä kohti ja murisi. Se puri, jos sitä yritti silittää. Vaikka kani on söpö ja pieni karvasturilas, on se myös uhkaava niin halutessaan. Pelkäsimme sitä koko perhe. Kukaan ei halua joutua sen raivon kohteeksi - ja etuhampaiden ja kynsien. Se sai lopulta totaalisen hepulin ja puri puista kakka-astiaansakin ja heitteli sitä edes takaisin. Tänään se oli taas ihan entisensä, ehkä se oli vain bad hair day.

Tämä päivä oli täynnä vaikeita asioita: minä opettelin teoreettisesti pitkon neljällä letitystä. Mies tilasi nuohoojan, ja selitti hänelle ajo-ohjeita mökille. Molemmat olivat yhtä vaikeita, kuin selittäisi genomin muodostumista.

juhannus 2

Tätä päivää leimasi jonkinlainen uusi kesän tuntu. Aurinkoa, lämpöä. Teimme vesiretken Likokallioille, jossa on valtavia haukia. Siitä alkaa suunnaton suopursuneva, sieltä Hukkatuvalle, jonka pihassa näimme sattumalta Vincentin veljen M:n! Ja osan hänen perheestään. Ja jossa jouduin oudon tilanteen eteen. Vanhempani vierellä otin ohjat käsiini ja kutsuin M:n perheineen mökillemme. Tietenkin hän tulee, ainakin hän lupasi.

Sitten iltapäivällä aion kunnostaa muurinpohjapannun. Menen sisältä hakemaan rasvaa. Unohdun lukemaan naistenlehteä kolmeksi tunniksi. Sitten otan rasvan ja teen tulet ulos. Rasva imeytyy pannuun ja alan kokeilla paistaa siinä ensimmäistä kertaa lettuja. Se onnistuu, ja ne paistuvat tosi nopeasti. Valmiit letut nostelen lautaselle kanin häkin päälle. Lapset syövät ne sitä mukaa. Haemme vielä jäätelöä niiden päälle. Saa syödä niin paljon kuin haluaa, mutta lapsilla on aikuisia parempi vaisto siitä milloin vatsa on täynnä. Järvimaisema vieressä tuntuu naurettavalta, paistaa lettuja kansallismaisemassa. Naapurimökille tulee lapsiperhe, viisi lasta. Esikoinen menee kutsumaan heitä katsomaan jänistä. Sieltä tulee kolme lasta ja he jäävät koko illaksi. Lapset käyvät kahdeksan kertaa melomassa eri kokoonpanoilla, kymppivuotias poika on heti samalla aaltopituudella kun esikoinen ehdottaa, että mennäänkö tutustumaan talon perustuksiin, eli talon alle. Kaikki menevät talon alle. Onko teillä tyttöjäkin? kysyy kuopuksen kokoinen tyttö toiveikkaasti. Ei valitettavasti, vastaan, vaikka pari tyttöäkin olisi kyllä kätevä.

Mitä vielä aion mökillä tehdä: leipoa pullapitkoja, neljällä saparolla letitettyjä. Lukutavoitteeni olen jo saavuttanut, lukenut Sikalan. Nyt luen Murakamin Lammasseikkailua ja Iahiguron Silmissä siintävät vuoria. Olen mieltynyt japanilaisiin kirjoihin! Murakamin Sputnik, rakastettuni oli hyvä. Sopivasti outo.

Täällä kuulin muuten ensimmäisen kerran sen mitä Miyazaki kuulee! Maalla sisään taloon tullessa pienten jalkojen töminää, vaikka ketään ei näe. (Pienempien jalkojen mitä lapsilla on)

Vielä luontohavainto: illalla lasten nukkumaanmentyä olimme pihassa. Joutsen lasketui aivan rantaamme. Se oli ylväs laulujoutsen. Se tarkkaili ympäristöä, siivet levällään. Pian tuli kauempaan aivan äänettömästi toinen joutsen, sen lasku oli mahtavaa seurattavaa. Se jarrutti jaloilla ja laskeutui toisen päälle. Varmaankin tarkoituksella. Ne ovat se lapseton pariskunta ja jotakin hevonsenleikkiä niiden välillä on. Kauhea meuhke ja melske siitä ainakin syntyi. Niin, ja eilen näimme pikkulokin. Sen pitäisi olla harvinainen, en tiedä onko sitä enää. Se on lokin näköinen, mutta sillä on mustat siivenaluset.

Naapuri tuli hakemaan lapsiaan. Esittelin itseni hänelle: olen opettaja, mutta haaveilen kyllä kirjojen kirjoittamisesta, mutta saa nähdä tuleeko siitä koskaan mitään. Hän vain katseli järvelle.

juhannus

Juhannusaattona saunoimme kolme tuntia, uimme tietysti välillä. Sitten katsoimme Niskavuorta yhteentoista. Se on poikien täkäläinen nukkumaanmenoaika. Voi että oli hyvä elokuva, huokaili esikoinen vielä yläsängystä viimeisinä sanoinaan. Päivällä kävimme Rajalan metsässä tekemässä vihdat ja poimimassa kukkia! Tuvassa täytyy juhannuksena olla kukkakimppu luonnonkukkia. Aatonaattona kuurasimme koko porukalla mökin, pesimme ikkunat (keskimmäinen hoiti sen), lattiat (h ja a), jne. Tänään menimme vesille. Tämä kaikki tapahtuu ilman että mitenkään suunnittelen tai mietin sitä. Se vaikuttaa suorastaan geneettiseltä.

Suurenmoinen oli myös tämä ensimmäinen juhannuspäivä. Isovanhemmat tulivat jo ennen kuin olimme heränneet. Niskavuori tainnutti meidät syvään ja ravitsevaan uneen. Sitten lähdimme koko päivän melontaretkelle joelle. Tuuli oli aika kova, mutta pahin osuus meni myötätuuleen. Meloimme joen koko mitaltaan padolle asti. Nousimme maihin ja samassa näin tietä pitkin kävelemässä Vincentin ja hänen vaimonsa!!!! No, emme olleet nähneet kahdeksaan vuoteen, äkkiäkös se aika hurahtaa. Kuitenkin, menimme tietysti heidän luokseen. On vaikeata selvittää tämän asian guermantesilaista merkitystä, mutta normaalille ihmiselle se merkitsisi esim. sitä että olet saanut lottovoiton ja nobel-palkinnon ja sinut on julistettu pyhimykseksi. Tietysti kaikki kukkii, puissa on matalalla linnunpesiä, joissa sirkuttavat poikaset. Hiekkaista maantietä pitkin he vain kävelivät, olivat tulossa syntymäkodistaan.

Menimme heidän luokseen. Lapset olivat niin ällikällä lyötyjä, että he vain istuivat ääneti penkillä, puoli tuntia. V on todella puhelias. Ja tuntuu, että kaikki, mitä olen pohtinut, pitänyt ongelmana, onkin ollut harhaa. V oli löytänyt järven pohjamudasta 46 vuotta kadoksissa olleen ankkurinsa. Tämä onnistui vain sillä tavalla, että järvi oli kuivatuksessa kaksi vuotta ja siinä pystyi kävelemään. Tuntuu yhtäkkiä helpottavalta ja samalla hankalalta puhua jonkun kanssa, joka tuntee kaikki ihmiset menneisyydestä. Kaikkea sivutaan, mutta mieheltä menee suuri osa sivu suun, koska nimet eivät sano hänelle mitään. V:n vaimo sanoo P:n sanoneen, että minä olen henkilö, joka varmasti kaipaa tänne takaisin. Katselen ilolla kaikkea mitä he sanovat ja tekevät, koska he ovat minulle kuin kirjat - haluan nähdä miten niissä ollaan, minkä varassa he kulkevat. En pohjimmiltaa tiedä sitä.

Tullessa melomme Majasaareen, joka on luonnontilassa. Siellä lahoavat puunrungot ovat pehmeitä kuin paperi. Kaikki antaa periksi jalkojen ja käsien alla. Lehtoa, vanhoja haapoja, liito-oravia. Paljon saniaisia, kävelemme kuin sademetsässä.

Eilen illalla pihassa hääri siili. Se kulki polkuja ja yritti ryömiä esikoisen rakentaman lentokoneen alitse. Se tonki matoja, eikä häiriintynyt, vaikka pojat menivät ulos.

Olemme siis alkaneet tervehtyä. Migreenikohtaukset ovat hellittäneet, vaikka toisaalta johan niitä piisasikin. Parhaimmillaan olin kolmeen lääkäriin yhteydessä samaan aikaan. Seinäjoella lääkärin vastaanotolla sain taas migreenikohtauksen pahoinvointeineen. Se ei ole hauskaa, on vaikea kohdistaa katsetta tai puhua kenenkään kanssa, kun sähkölangat värisevät silmissä. Illalla olimme kaikki väsyneitä ja teimme tulen takkaan. Kuopus kohensi tulta, otti tulta paperiin, ja poltti sormensa aika pahasti. Hän huusi, sormeen sattui. Sormi muuttui valkoiseksi -meidän oli lähdettävä taas lääkäriin Seinäjoelle. Kello oli puoli kaksitoista, olimme päivystyspoliklinikalla, kuopus laitettiin makaamaan sairaalasänkyyn. Hän makoili siinä selällään jalka toisen päällä, ja kipulääkkeen ansiosta alkoi päästä jutun alkuun. Olimme kaikki hänen ympärillään ja kuuntelimme kun hän tarinoi kuin paroni von Münchhausen. Hän kertoi mm. syntymästään, miten lääkäri nosti hänet minun luokseni kun olimme synnystyssairaalassa. En tarkkaan tiedä miten se kaikki meni, mutta sitten hän roikotti minua jaloista ja toi äidin luo, niin se oli, hän kertoi. Sitten minut pestiin. Se tehdään aina vauvoille. Hän oli otettu mutta jännittynyt ollessaan oikealla sairaalansängyllä. Viereiselle sängylle tuotiin mies, jonka päälle oli tullut kuorma-auto. Hän ei kuullut muuta kuin ininää, mutta vaikutti muuten olevan järjissään. Lääkäri katsoi kuopuksen kättä, mutta halusi vielä toisenkin lääkärin mielipiteen. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa. Esikoinen olisi halunnut lähteä kiertelemään sairaalassa, se oli täynnä mielenkiintoisia kojeita. Hän oli niin väsynyt, että käveli vessasta tullessaan suoraan hoitajien kahvihuoneeseen.

Luen sanomalehtiä, joista paikallislehti vaikuttaa siltä, että sitä toimittavat yläasteen työharjoittelijat. Naistenlehdistä luin seuraavan lauseen: Ei voi elää koko ajan niin, että ón lähdössä eikä silti lähde. I know!!!! Kaikki on pysähtynyttä, en elä! Odotan kai ratkaisua ylemmältä taholta! Aikaa ei ole kuitenkaan rajattomasti!

Luin Alakosken Sikalat ja det var jättefin! Annoin kirjan äidilleni lainaksi. Se shokeeraa häntä, olen aivan varma. Hän oli pöyristynyt luettuaan Virpi Hämeenanttilan Suden Vuosi-kirjan, jonka palautin hänelle. Hän oli varma, että se on turmellut minut jotenkin ja koki pahaa omaatuntoa ostettuaan minulle sellaisen kírjan. Pitääkö sinun provosoida antamalla joku tuollainen kirja lainaksi, sanoi mies. Pitää. Kälylle vein Johanna Venhon uusimman runokirjan, sanoen: Tässä on runokirja, jos haluat lainata. Olin juuri sanomassa jotakin lisää, koska hän ei ole mikään lukija, mutta hän sieppasi kirjan kädestäni. Ei tarvinnut paljon kaupitella, hyvä niin!

sadepäivä

Tänään kävelin ilman kyynärsauvoja jo jotenkuten.

Sataa. Olimme illalla melontaretkellä. Sattui sitten nousemaan ukkosmyrsky. Milloinkahan elämä tasoittuu? Milloin saavutan tiedostamattoman ytimen, tyyneyden? Sitten tulin kotiin ja aloin kuumentaa rasvaa kattilassa popcornia varten. Mitähän sitten tapahtui, voitteko arvata?

Minulle tarjottiin töitä yläasteelta. Pari hauskaa lisätuntia. Harkitsin asiaa vakavasti, olen siis edelleen pahasti tolaltani.

Kanin silmä on melko hyvä. Voide siis auttaa. Raotan kanin luomea ja voidetta laitetaan yläluomen alle ja sitten räpytetään keinotekoisesti sen silmää pari kertaa. Onneksi se haluaa itse edistää tätä asiaa ja antaa suorittaa hoidot aivan rauhassa.

Keskimmäinen on yökylässä isovanhemmilla. Hän kertoi puhelimessa ostaneensa kirppikseltä vyön, joka on melkein kuin niittivyö. Hänen äänensä on hämähäkkimäisen ohut ja oudon korkea puhelimessa. Hän on niin hento ja nyt hänellä on jonkinlainen niittivyö, se on jätkämäistä. Hän oli löytänyt myös lompakon, vaikka niitä meillä on jo kymmeniä. Rahaa niissä ei ole, mutta sitä varten on kuitenkin hyvä olla lompakoita.

vanhuksena

Kainalosauvoilla kävely herättää paljon katseita. Minua tuijotettiin kaupungilla - siis K-marketissa - kuin alastonta New Yorkissa. Tunteeni Pohjanmaata kohtaan ovat muuttuneet. Aika on tullut nyt tunnustaa se tosiasia, ettei ole mitään syytä katsella ihmisiä täällä ylöspäin. Ei todellakaan mitään syytä. Tänne en kyllä muuta, niin hullu en sentään ole ja toivottavasti ei lääkityskään siihen suuntaan vie.

Toinen asia: miksi elämän pitäisi olla onnellista, edes suurimmalta osaltaan? Se on täynnä kärsimystä, mitäänsanomattomia jaksoja, ja ehkä onnea, jos olet onnekas. Tämä oli pienempi totuus, joka vain oli päässyt unohtumaan.

Tänään haimme kanin silmätippoja apteekista. Minä ajoin ja nousin autosta kainalosauvoille. Tämä oli todella uskottavan näköistä. Jalka on kuitenkin jo paljon parempi, tietenkin kun kipu on poissa särkylääkkeiden ansiosta. Kipu tuntuu jännetulehdukselta, en voi suoristaa jalkaa edelleenkään ja pelkkä lihaskipu se ei ole.

Kanin kanssa olen sitten saanut toteuttaa eläinlääkäriyttäni. Silmätippojen saaminen sen silmään oli helppoa, mutta vilkkuluomi on aivan verestävä, paisunut ja tulehtunut. Kani on lisäksi kynsinyt silmän ympäryksen aivan karvattomaksi, silmä siis kutisee. Eläinlääkäri sanoi puhelimessa, että voisimme kyhätä sille lampunvarjostimen muotoisen kaulurin. Sen tekeminen oli yllättävän hankalaa. Niistä tuli aivan epäkeskoja. Mehukattipullon osasta tuli liian suuri. Vanhasta lakanasta leikkasin saksilla sodanajan sideharsoa. Köytimme sen kanin pään ympärille, korvan takaa, jne. Kanin pää oli paketissa. Siitä tuli ihan hieno, mutta vei vain 10 sekuntia, kun Helmi hankkiutui eroon pääpaketistaan. Siirsimme aitauksen eri paikkaan, pesimme Helmin rievut, vesipullon, ja unikopin. Haimme sille ruokaa. Ja lisäksi sen silmätipat pari kertaa päivässä. Me emme juuri muuta tekemistä tarvitse kesäksi!

Rannassa näin tänään sadan pikkuahvenen parven. Ne liikkuvat salamana suuntaan ja toiseen. Vesi on kullanruskeaa.

Keskimmäinen kaataa minulle kahvia. Minun on annettava ohjeita askel kerrallaan, koska lasipannu menee herkästi rikki. Hän tuo minulle piripintaisen kahvikupin. Kuopus miettii näkymättömiä ja näyllisiä asioita. Hänelle tämä ero on tärkeimpiä eroja maailmassa. Pelkään vielä kuolemaa, hän sanoo yhtäkkiä. Kuuntelemalla voin tietää mitä hän ajattelee. Minä olin siis ennen väärässä, hän huokaa hetken päästä. Luulin, että kultaa ei ole olemassa, paitsi saduissa, mutta sitä on! Hän on ikionnellinen sen jälkeen, kun pojat kaivoivat ison lastin katinkultaa hiekan seasta.

Kyynärsauvoista on se hyöty, että tunnen itseni vanhaksi ja viisaaksi. Tällainen voisin vanhuksena olla: kierrellä suurperheeni ympärillä, antaa neuvoja, hoidella eläimiä, lapsia. Olisin siihen mennessä voinut kirjoittaa kirjoja. Voisin asua tällaisessa talossakin.

Joo heippa.

Olin vielä tuona äskettäisenä postauspäivänä melko hyvässä kuosissa. Pieni alavire, hyp! (Esikoisen pyh!)Nyt tilanne on muuttunut ja kävelen kyynärsauvoilla. Omituisia näköhäiriöitä, migreeni, jossa on aurat ja lisäksi jalka meni oudosta syystä toimintakyvyttömäksi. Myyräkuumetta se ei voi olla. Mutta diagnoosi on avoin ja jännä aivosähkökäyrä. Tänään siis pääsin toistaiseksi kävelemään sauvoilla, jotka kehittävät taasen käsivoimia yllättävän paljon! Ja mies ajelutti sairaalassa pehmustetulla pyörätuolilla, mikä oli elämys.

Kun kävelykyky puuttuu... kymmenen metriä käytävää sairaalassa, jossa ei voi tukeutua mihinkään, oli mahdoton matka jalalla, jonka päälle ei voi laittaa painoa! Seisoin siis vain paikallani. Huonojalkaiselle vanhukselle tämä on arkipäivää. Mies on selvinnyt hampaanpoistosta ja aurinkoihottumasta, mutta kun klenkkasin täällä mökillä kanin aitaukselle äsken, näin, että sen silmä on aivan verenpunainen ja tulehtunut. Se täytyy viedä eläinlääkärille heti huomenna!! Joka päivä joku käy lääkärissä.

Olen kuitenkin varma, että kaikki järjestyy. Jalassa on varmaankin vain joku hermo pinteessä, koska en ole juossut aikoihin ja aivot komppaavat jotain. Eniten kannan huolta kanista.

Eeriejärvikin liplattaa vieressä, en ole vielä ehtinyt vesille. Kuikkapariskunta on tullut, ja nuori joutsenpari, joilla ei ole vielä poikasia. Suolahden perällä kulki outo salakalava mies selkä kyyryssä. Se meni pitkin rantaa, lennähti vähän, käveli taas. Kurki! Se houkutti pois pesältä. Myös varis käy tervehtimässä kania joka yö. Se tepastelee aitauksen ympärillä, vähän arkana. Mitä ne puhuvat, sitä en tiedä.

Viime yönä näin unta, jossa olimme järven rannalla, ja se myrskysi ja aallot löivät päin rannassa olevaa rakennusta, kotitaloani. Esikoinen oli uimassa pitkän niemen päässä, pelkäsin hänen puolestaan, mutta hän hyppi aaltoihin ja nauroi. Vesi oli viileää ja tummana kuohuvaa. Vesi oli noussut liian korkealle.

Nyt järvellä ajelehtii kolmen ilmapallon rypäs. Tiira hermostuu, kun pesän lähelle leijuu kummallinen hökötys. Kuljettavatko pallot jotakin lauttaa - ehkä joku on lähettänyt postia? Ei, ne ovat vain palloja, karanneet jostakin pihasta.

Vau!

Keskustelu minun ja kuopuksen välillä.

- Mikä tämän kukan nimi on?
- Koiranputki.
- Vau!

Koko Pohjanmaa saa minut aina aivan sekaisin. Niin tänäänkin. Mies lähti hammaslääkäriin särkevän viisaudenhampaan kanssa. Me jäimme hoitamaan Helmiä, kesäkaniamme. Se on virkeä ja majavannäköinen. Saimme sille mukaan sen kotoa ison häkin, jonne mahtuu ainakin kaksi lastakin. Helmillä on niin paljon seuraa ja tekemistä, että sen raukan täytyy syödä yöllä, silloin on rauhallista! Helmi ei hakeudu ollenkaan suojaisiin soppiin, vaan mahdollisimman avoimille paikoille. Se tähyää kaihoisasti järvilakeudelle. Sisällä se hyppäsi ikkunapenkille ja katseli maisemaa.

Tunnen olevani Neuvostokarjalassa, missä kaikki on alkanut rapistua. En tiedä mikä rooli minulla on tässä ja täällä. Ei oikein mikään. Olen kai kaikkialla samanlainen haavelija. Eikö niin ollut silloinkin kun asuin täällä? Toivoin olevani muualla, todellisessa maailmassa. Elin suurimmaksi osaksi ajatuksissani. Miten se olisi muuttunut?

Kaikki täällä kuitenkin rapistuu. Kotini, joka on nyt veljeni perheen asunto, pitää vielä samaa hahmoaan, mutta tunnelma on täysin toinen. Tietenkin. Mutta aivan kuin katselisin taulua, jonka värit ovat alkaneet suttaantua ja valua. Puu on alkanut hapertua. Pyöritimme lasten kanssa tahkoa, ja koko sen kehikko oli perstunut kuiviksi palasiksi puuta. Entiset kyläkaupan ikkunan päällä oli harmaasiepon pesä.

Ihmiset ovat poissa. Kaikki talot ovat vaihtaneet omistajaa. M on poissa, ja vaikka hänen poikansa asuu talossa ja pitää paikat kunnossa, se on hengetön. H ja K ovat poissa, ja talossa asuva ei tiedä mitään sen paikan menneisyydestä. En haluaisi todistaa mitään tällaista. Miltä vanhuksista sitten tuntuu, kun minäkin jo näen kokonaisen aikakauden loppuvan. Mitä kun uudet ihmiset asuvat taloissa ja paikoilla, joissa ennen elit, ja kaikki ikäisesi ovat poissa?

Olen erilainen täällä ja kaupungissa. Kaupungissa olen enemmän kuoria, täällä olen ujompi. Kaupungissa olen ammatillinen, täällä olen aina ihminen ilman ammattia. Täällä voisin olla oma itseni, muttei sekään itse minua aina miellytä...

Mennyt on loisto näiden päiviieeen... Kaikki tehtiin joskus ennen ja sen jälkeen ei ole koskettu. Hylättyjä taloja, A.n naapuri tapettiin vankileirillä ja hän oli niin kohtelias ja lempeä mies. Tässä lähellä on erään jääkärin huvila. Esko kaivaa pellosta asekätköjä, ja metsä on niin korkea, tralalaa... Juna tuli, ja V:n perhe palasi Amerikasta ja he rakensivat talon, jossa minäkin vietin lapsuuttani. Se on maaginen paikka, vai olivatko ne ihmiset? En ole koskaan sen jälkeen nähnyt sellaista pohjapiirosta. Kuusistoa ylläpitää joku, sillä sen pihassa on muodinvihreä lepotuoli. V itse on jo 110-vuotias. Viimeiset 50 vuotta hän on ollut aivan samannäköinen ja sama nauru!

En koskaan ota pääkaupunkiseudun kansalaisuutta, enkä espoon. Laitan paljon painoa viihtymiselle. Itsensä karaiseminen on tekemällä muuta kuin haluaa on kai vain hölmöä.

Hyttyset lentävät kuumaan hehkulamppuun, ja käristyvät siinä. Ei tarvitse tappaa niitä.

Petäjä on aika kaunis sana. Ehkä vähän vanhoillinen, mutta sieltähän on lyhin matka kapinaan. Pihkainen tuoksu ja retsinainen maku.

Varmaankin matalapaine sai olon niin alavireiseksi vai sekö, että luin Arto Melleriä? Hän on elänyt kuin romaanihenkilö. Aina on tietysti niitä, jotka menevät ja elävät niin kuin haluavat. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että Kurt Cobain ei tehnyt itsemurhaa. Ei ole mahdollista, että niin hyvän piisin kuin "Smells like teen spirit" tekijä tappaisi itsensä. Jotenkin Arto Melleri tuntuu kirjassa hyväntuulisuuden kertakaikkiaan läpäisemältä.

mökillä

Mökillä taas. Muutimme koko kesäksi, ettei tule turhaa ajelua turhille paikkakunnille. Mitä voin sanoa? There must be vesirottia in there.

Metsä: kuuset ovat tiheä verkko mökin ympärillä. Männyt ovat juurista todella paksuja. Metsä jatkuu kauas ylös asti. Kukat kukkivat, lemmikit, vuohenpolvet, kullerot. Kaikki on vaaleanvihreää.

Järvi liplattaa ja sen vesi on hyistä. Tämä kaikki on pintapuolista puhetta ja huumori samantien, mutta pääsen joskus kyllä asiaan. Pian pääsen, ja mitään kiirettä ei ole.

Tästä paikasta voisi tehdä maalauksen, jossa olisi pelkkä järven takana näkyvä puiden siluetti. Se on kapea puiden nauha, mutta sen pienistä vaihteluista voi tunnistaa paikan, sen missä itse kulloinkin on. Tähän paikkaan minua lähentää paitsi syntymä niin myös täällä kokemani kärsimys. Se tuntuu olevan enemmän tässä paikassa kuin minussa. Nyt se kaikki on kuitenkin menneisyyttä, sitä ei enää ole. Eikö sitä ole? Tämä paikka on nähnyt sen, sillä tavoin se on olemassa.

Miten musta lammas pelastui? Kuopus kertoi tämän minulle. Sudet piirittivät metsässä mustaa lammasta. Se oli pulassa. Mutta se pääsi pakenemaan sillä tavalla, että yksi susista kuoli nälkään ja lammas pääsi karkuun siitä raosta. Kätevää!

Tämä paikka on jotenkin enemmän reunalla, avarammalla maalla. Piinaan itseäni asumalla jossakin muualla. Täällä meillä voisi olla kunnon kasvimaa!

Olen luonteeltani ajelehtija, isoissa asioissa. En omista Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjaa, vaikka rakastan niitä kirjoja. Olen lukenut ehkä kolmasosan. Minulla ei ole mitään tarvetta tai aikomusta lukea kaikkia niitä. Ehkä kyse on vain siitä, etten omista kunnianhimoista asennetta. Olen myös pelkuri. En tosiaankaan uskalla tehdä joitakin päätöksiä. Vai olenko todella? En tunne itseäni. Voi olla, että pelkään haluta niin paljon pelkästään itselleni, ja niin suurella riskillä. Riski on, että erehtyisin, ratkaisu olisikin väärä ja sopimaton!

On lähes tyyntä ja vistolta tuntuu se, että kun takassa on tuli, samalla voi nähdä ovenraosta avoimen veden! Sydäntä kylmää ja lämmittää tällainen näky.

tuulahdus teinimaailmaa

Serkut lähtivät.

Esittelin heille Helsinkiä kotikaupunkinani... Raahasin röyhtäilevät teinit Ateneumiin. Me ollaan nähty tää kerros jo, he yrittivät. Ei olla! Nyt katsotaan teosta Luxembourgin puistossa! Pahinta olivat kuitenkin omat lapset. Esikoinen esitti pellejuttuja ja kovistarinoita täydellä teholla. Toisinaan epäilen häntä aika pahasti. Hänellä ei ole aavistustakaan mikä on hauskaa ja mikä ei!!!! Keskimmäisen nivelet ovat jotenkin löystyneet. Kadulla hän húitoo joka suuntaan raajat irtoamapisteessä, liikkeet ovat niin arvaamattomia, ettei niitä osaa väistää. Hän saattaa nyrkkeillä mustia käsilaukkuja vastaan. Kiljahtelua, ninjahyppyjä. Usein tuntuí, että pikkuisen kuopuksen kanssa olimme maailman ainoita ihmisiä. Hän on järkevä. Lapsieni nimiksi tulee Nikso, Nakso, Lakso ja Moksu. Vanhimman nimeksi Muusmi,nuorimman Gauki, kuopus luettelee. Jos vauvoja ylipäätään tulee, hän huudahtaa lopuksi. Minun on hankittava ensin äiti. Onko nyt talvi? hän kysyy sitten.

Koko lössin kanssa tulimme liskoja katsomasta (Tropicario) Sörnäisistä ratikalla kauppatorille. Esikoinen pummilla, koska hän oli syönyt lippunsa. Tytöt näkevät bussin perässä Black Horse- mainoksen, jossa haluttavan näköinen mies on kaatuvinaan taaksepäin. Mahtava kuva, he huutavat ja osoittavat bussia. Jäämme pois Tuomiokirkon luona ja lähdemme kävelemään sitä kohti. Siis mikä tuo hökkeli oikein olikaan? kysyy toinen teiniserkku. Se on tuomiokirkko, vastaan hampaideni välistä.

Kaiken sivistyksen sijaan he haluaisivat nähdä sen kadun, missä Salkkarit on kuvattu. Mutta en tiedä sitä, ja olen lukkiutunut johonkin muuhun. Mutta hauskaa serkkuteineissä oli se, miten he tekivät olonsa mukavaksi, kaikkialla! He tekivät kaikkea, mistä pitivät! Ja en voi sille mitään, että 11- ja 13-vuotiaat ovat jo eri maailmasta kuin omat poikani.

Nyt asetumme vähitellen kesään, rauhalliseen olemiseen. Sinä olet pehmeä kuin karhun villa, sanoi kuopus minulle. Sinä olet kevyt kuin pajunvitsa, sanoin keskimmäiselle sylissä. Sinä olet paínava kuin rekka, hän sanoi minulle. Sinä olet pehmeä kuin mätä mansikka, vastasin. Kesä on alkanut, taas.