Vau!

Keskustelu minun ja kuopuksen välillä.

- Mikä tämän kukan nimi on?
- Koiranputki.
- Vau!

Koko Pohjanmaa saa minut aina aivan sekaisin. Niin tänäänkin. Mies lähti hammaslääkäriin särkevän viisaudenhampaan kanssa. Me jäimme hoitamaan Helmiä, kesäkaniamme. Se on virkeä ja majavannäköinen. Saimme sille mukaan sen kotoa ison häkin, jonne mahtuu ainakin kaksi lastakin. Helmillä on niin paljon seuraa ja tekemistä, että sen raukan täytyy syödä yöllä, silloin on rauhallista! Helmi ei hakeudu ollenkaan suojaisiin soppiin, vaan mahdollisimman avoimille paikoille. Se tähyää kaihoisasti järvilakeudelle. Sisällä se hyppäsi ikkunapenkille ja katseli maisemaa.

Tunnen olevani Neuvostokarjalassa, missä kaikki on alkanut rapistua. En tiedä mikä rooli minulla on tässä ja täällä. Ei oikein mikään. Olen kai kaikkialla samanlainen haavelija. Eikö niin ollut silloinkin kun asuin täällä? Toivoin olevani muualla, todellisessa maailmassa. Elin suurimmaksi osaksi ajatuksissani. Miten se olisi muuttunut?

Kaikki täällä kuitenkin rapistuu. Kotini, joka on nyt veljeni perheen asunto, pitää vielä samaa hahmoaan, mutta tunnelma on täysin toinen. Tietenkin. Mutta aivan kuin katselisin taulua, jonka värit ovat alkaneet suttaantua ja valua. Puu on alkanut hapertua. Pyöritimme lasten kanssa tahkoa, ja koko sen kehikko oli perstunut kuiviksi palasiksi puuta. Entiset kyläkaupan ikkunan päällä oli harmaasiepon pesä.

Ihmiset ovat poissa. Kaikki talot ovat vaihtaneet omistajaa. M on poissa, ja vaikka hänen poikansa asuu talossa ja pitää paikat kunnossa, se on hengetön. H ja K ovat poissa, ja talossa asuva ei tiedä mitään sen paikan menneisyydestä. En haluaisi todistaa mitään tällaista. Miltä vanhuksista sitten tuntuu, kun minäkin jo näen kokonaisen aikakauden loppuvan. Mitä kun uudet ihmiset asuvat taloissa ja paikoilla, joissa ennen elit, ja kaikki ikäisesi ovat poissa?

Olen erilainen täällä ja kaupungissa. Kaupungissa olen enemmän kuoria, täällä olen ujompi. Kaupungissa olen ammatillinen, täällä olen aina ihminen ilman ammattia. Täällä voisin olla oma itseni, muttei sekään itse minua aina miellytä...

Mennyt on loisto näiden päiviieeen... Kaikki tehtiin joskus ennen ja sen jälkeen ei ole koskettu. Hylättyjä taloja, A.n naapuri tapettiin vankileirillä ja hän oli niin kohtelias ja lempeä mies. Tässä lähellä on erään jääkärin huvila. Esko kaivaa pellosta asekätköjä, ja metsä on niin korkea, tralalaa... Juna tuli, ja V:n perhe palasi Amerikasta ja he rakensivat talon, jossa minäkin vietin lapsuuttani. Se on maaginen paikka, vai olivatko ne ihmiset? En ole koskaan sen jälkeen nähnyt sellaista pohjapiirosta. Kuusistoa ylläpitää joku, sillä sen pihassa on muodinvihreä lepotuoli. V itse on jo 110-vuotias. Viimeiset 50 vuotta hän on ollut aivan samannäköinen ja sama nauru!

En koskaan ota pääkaupunkiseudun kansalaisuutta, enkä espoon. Laitan paljon painoa viihtymiselle. Itsensä karaiseminen on tekemällä muuta kuin haluaa on kai vain hölmöä.

Hyttyset lentävät kuumaan hehkulamppuun, ja käristyvät siinä. Ei tarvitse tappaa niitä.

Petäjä on aika kaunis sana. Ehkä vähän vanhoillinen, mutta sieltähän on lyhin matka kapinaan. Pihkainen tuoksu ja retsinainen maku.

Varmaankin matalapaine sai olon niin alavireiseksi vai sekö, että luin Arto Melleriä? Hän on elänyt kuin romaanihenkilö. Aina on tietysti niitä, jotka menevät ja elävät niin kuin haluavat. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että Kurt Cobain ei tehnyt itsemurhaa. Ei ole mahdollista, että niin hyvän piisin kuin "Smells like teen spirit" tekijä tappaisi itsensä. Jotenkin Arto Melleri tuntuu kirjassa hyväntuulisuuden kertakaikkiaan läpäisemältä.