vapaa kesä

Loma alkoi. Olin töiden loputtua niin väsynyt, että jaksoin vain siivota masentuneena. Aloitin oikein suursiivouksen. Mikä pahinta, loma ei tuntunut miltään (nyt kyllä alan jo olla hiukan ilahtunut), vaan tuntui, että olen töissä joka päivä, vuosia ilman vapaapäiviä - eikä sillä ole väliä. Mitäs vapaapäivistä.

Äitini soitti perjantai-iltana. En ollenkaan ajatellut ajankohtaa perjantaiksi. Ilta kuin ilta. Välinpitämättömyys on kai hyvä väsymyksen merkki.

Mutta vapaat päivät ovat täällä.

Äitini tosiaan soitti ja kertoi, että käet kukkuvat siellä, että he ovat papan kanssa melkein kuuroutuneita. Monta käkeä yhtäaikaa, eri suunnilla! He olivat olleet soutelemassa järvellä kalojen kutuaikaan. Koko järvi oli porissut kuin perunakattila, saivat hädin tuskin veneen rantaan. Järvellä oli ollut sata joutsenta, koko ilma sakeaa valkeaa puuroa. Heiltä katosi ajan ja paikan taju. (Nyt kun näen nämä sanat, alan ymmärtää, mistä johtuu toisinaan liioitteleva puhetapani.)

Huomenna lähden esikoisen kanssa Berliiniin. Katselemaan kylmän sodan muistomerkkejä, syömään turkkilaista kebabia, currywurstia, kahvia ja jäätelöä. Käymme Scheunenviertelissä, jossa Franz Biberkopf asui, ja Alexanderplatzilla, jossa hän myi lehtiä.

Lisää

Tänään tulin pyörällä töistä satakielimetsän halki, niin vastaan juoksi pupu, hiekkatiellä vastaantulevien puolella. Hassua siinä oli se, että se tuli omaa puoltaan niin kuin olisi osannut tieliikennesäännöt. Mutta vähän ennen kuin kohtasimme, se hyppäsi metsään ja sieltä en nähnyt sitä enää, vaikka metsä on avara lehto. Ei jälkeäkään jäniksestä.

Kotona olin ulkona paljain jaloin ja kävelin karkean ovimaton päällä. Se tuntui jaloissa ihanalta. Mutta en vielä arvannut, että vielä parempaa on tulossa. Tänään tuli nimittäin betoniauto, jossa oli pyörivä säiliöosa. Sen katolla oli kokoontaipunut nosturiosa, joka alkoi nousta, se nousi korkeammalle kuin kotimänty, se meni männyn yli kuin valtava dinosaurus, nosturin varsi ojentautui koko talon mitan alas laattapolkua, yrttitarhan ohi alas takapihalle saakka. Kuljettaja käytti sitä kauko-ohjaimella, joka hänellä oli vyöllä. Jättiläismäisessä käsivarressa oli niin monta niveltä, että se oli jo miltei käsittämätöntä. Sitä pitkin meni betoni kylppäriin. Alapihalla oli työmiehiä, josta en tiennyt mistä he kaikki olivat ilmestyneet. Äsken heitä ei ollut. Terve, huusi esikoinen parvekkeelta. Terveitä tässä ollaan, vastasi yksi haalaripukuinen.

Pojat on pidettävä poissa pehmeästä betonista. Saat tehdä välipalan oman reseptin mukaan, sanon esikoiselle. Se toimii takuuvarmasti, kokkaaminen. Hän tekee purkinkansiin kolme annosta murusteltua suklaakeksiä ja korppua ja jugurttia. Ne maistuvat hyviltä. Sitten alamme leipoa sämpylöitä. Kädet tarttuvat taikinaan, siis taikina käsiin. Kaikki ovat kuin hypnotisoituneita. Pojat hypistelevät pitkään pelkkiä jauhojakin, kun kaikki sämpylät ovat jo nousemassa. Pienimmät sämpylät ovat kolikonkokoisia. Loput jäännösjauhot pöydältä kaavin lohipiiraan pohjaksi.

pitämisiä

Monet asiat saavat hullaantumaan, esimerkiksi kypsän tomaatin tuoksu, kun nuuhkaisee läheltä kantaa. Aah, tai ei aah vaan aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaahhhh, kuten eräs ystäväni kerran kirjoitti. Persiljan tuoksu ja maku, siitä tulee mieleen ketjuöljy, mutta raikkaalla tavalla, verstas, kesäinen päivä. Jotkut yrtit, kuten vuohenputki, maistuvat vähän nokkoselta, ja siitä tulee mieleen eräs talo, jossa lapsena vietin kesiä, ja sen kartanontausta. Siitä alkoi rämeikköinen alue, joka oli puoliksi raivattua peltoa, ojia, nokkosia, käärmeitä. Siellä oli erikoinen vanhanaikainen ulkovessa. Kun palasi pihaan, kaikki oli tuttua, siellä oli sileää nurmea ja pestiin mattoja mäntysuovan tuoksussa. Vanha pappa istui pihakeinussa ja soitti haitaria.

Entäs sitten metrotunnelien tuoksu. Se tulee jostakin kumista, tai muovista, vai olisiko siinäkin liukuportaiden kiskojen voiteluainetta mukana. Siitä tulee mieleen matkani Eurooppaan vuonna yksi ja kaksi.

Pidän satakielestä, koska se laulaa niin kovaa. Se ei ehkä itse tiedosta sitä, että sen ääni kajahtaa niin valtavasti. Onko sen ääni kehittynyt niin kovaksi siksi, kun se on asunut meluisilla seuduilla? Intiassa ehkä? Bombay ei nuku koskaan. En muista satakieltä lapsuudesta, kuten en varpusiakaan, mutta pääskyt olivat niitä, jotka tunnisti ilmakuviosta heti, vaikka näki ne vain silmännurkastaan. Ja illalla lepakot - mikään lintu ei voi lentää niin kuin ne, tehdä niin luonnottomia käännöksiä ilmassa.

Pidän välimusiikeista. Tulossa on jotakin, ja itse väliajalla on musiikkia elokuvasta, jonka olet nähnyt nuorena, sateisena päivänä, jolloin kaikki oli auki.

Kirjoittamisessa pidän siitä, että saan olla vapaa. En kyllä täysin vapaa ole, ehkä virkamiesmäisen vapaa kuitenkin. Kirjoittamisessa haluan ilmentää hulluutta ja vapautta.

Pidän katoamisesta. Voisin olla aurinkopaneeli. Mökillä sen huomaa parhaiten. Kotona Espoossa saatan miettiä paitani väriä, mökillä en milloinkaan. Itse asiassa tuntuu, kuin koko mökkiä ei olisi olemassakaan, kun olemme siellä. On maisema, kuin laaja kangas. On metsän sokkelo, kainalo, johon pieni talo piiloutuu. Sitä ei näe mustikanvarpujen seasta juurikaan. Oravat, kuikka, joutsenet ja haukkapoikue käyttäytyivät aivan kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan. Sammakot hyppivät poluilla. Puhumattakaan siitä lentävästä kultakuoriasesta, joka lensi ikkunaan yhä uudelleen. Se muisti, että siinä ei ollut mitään, eikä siinä näkynytkään mitään. Se on varmasti kodin merkki, että voi kadota.

Sateesta pitäminen juontaa juurensa ehkä samasta. Kaikki ovat maisemassa veden alla, kaikki kastuvat, sade yhdistää.

vauvoja ja lintuja

Vietämme koko perjantaisen iltapäivän aurinkoisesti ystävien kanssa Haltialan metsässä. Lapset kiipeilevät tuomissa, kivikasoilla ja kävelemme pölisevillä poluilla. Kaikkialla kukkii ja rönsyävä lehtometsä ei näytä lainkaan suomalaiselta (lue: normaalilta, arkiselta), se näyttää satumetsältä. Näen mielessäni kesäyön unimaiseman. Lapset juoksevat riemuissaan edeltä ja kohta metsä on hiljainen, vain muutamia lintuja ja tuulen huminaa. Tuuli ei pääse metsän sisään, vaan jää kahistelemaan latvuksia. Lapset voivat juosta aivan vapaasti, he tekevätkin sen, kiipeävät ja aloittavat leikin linnanherroista ja sanansaattajista. Linnoituksessa (josta tosiaan on 8 metrin pudotus alas kivikkoon) on 5 ritaria, joilla on kivisängyt ja pitkistä oksista rakentuu katos. Elli-vauvan (joka on jo kaksi, mutta nuorinta porukassa on vain niin tottunut sanomaan vauvaksi), ei vielä anneta kiivetä puusiltaa ylös linnoitukseen. Hän kyllä haluaisi ja yrittää koko ajan. Kaikki lapseni ovat jo ketteriä, joten minun tarvitse vartioida enää jokaista askelta. Käännän kasvot vihreää valoa päin, joka tulvii kukkivan tuomiviidakon läpi ja nautin (tulos: korvanlehteni ovat nyt palaneet).

Aamulla on vaikea ajatella, ettei ole kiire minnekään. On viikonloppu, aurinko paistaa lämpimästi, ja silmäluomien läpi näen sen välkeen lehvästössä. Pomppii, joten tuulee yhä.

Viime päivinä olen ajatellut vuorovaikutusta ja ystävyyttä. Kaukaisempaa ystävääni, jota näen vain pari kertaa vuodessa. Tunnen itseni läheiseksi hänen kanssaan, mutta oloani en lainkaan hyväksi hänen seurassaan. Olen ajatellut meidän olevan liian samanlaisia. Vuorovaikutustyylimme ovat aivan erilaiset: hän on hyvin assertiivinen ja jämäkkä. Hänellä on vastaus kaikkeen, vaikka en kaipaa vastauksia, vaan keskustelua. Tuntuu, kuin hänen puheensa olisivat taivaalta putoavia suorakulmaisia kivipaasia. (Hän on tottavie jämäkkä.) Minusta kuitenkin tuntuu, että olen väitöstilaisuudessa ja hän on vastaväittäjä, joka laukoo tiuhaan, tarkasti ja painokkaasti. Hänellä on rooli, jossa hän ohjailee ja tekee ehdotuksia. Vaikka meillä olisi paljon yhteistä, pidän häntä tämän vuoksi kylmänä ja ehdottomana. Tulos - vältän häntä. On kyse vuorovaikutustyylistä. Hän pitää minua penseänä, koska en innostu hänen ohjeistaan. (On varmaan tylsää, kun vastaan niihin: Joo, just. Niin, joo. Aivan.) Haluaisin jutella aivan rauhassa, ystävien kesken, unohtaa argumentointitekniikat ja kehitysehdotukset, puhua vapaasti. En ole koskaan uskonut "henkilökemiaan", koko sana on typerä. Tämä kuitenkin lähestyy jotakin sellaista.

Ihmiset tosiaan ovat erilaisia, minä vaikutan tästä ystävästäni varmaan todella laissez-faire, antaa-mennä-vaan-tyypiltä, joka puhuu mitä sattuu, on mitä mieltä sattuu, on vähän luova loogisissa asioissa. Ei kovin jämäkkä, on vähän vietävissä. Olen sellainen! Hän haluaisi selvästi ohjailla minua. Vastustan sitä, että minun pitäisi olla assertiivisempi, sen sijaan haluaisin nipsaista häneltä pois osan tuosta jämäkästä kuoresta.

Se, miten läheisyys rakentuu ihmisten välille, on mielenkiintoista. Huomaako toinen, ymmärtääkö asiat samoin? Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, yes, mutta minä olen hippi, minä haluaisin kyllä olla.

Haltialassa oli vaaleanvihreitä, pehmeitä vauvavaahteranlehtiä. Yhdellä pyyhittiin pojan nenää. Onko minulla oikeus vaatia, että kommunikaatio, mihin osallistun, olisi aina pehmeää ja sopivaa? Joskus tulee raivauskone, se on elämää. Mikä minä olen vaatimaan huomaavaisuutta ystävien (lue: ihmisten) kesken? Vaahteranlehti ei vaadi mitään. Harvat ihmiset edes koskettavat sitä, suurin osa tietää sen vain myöhäiskesäisenä, kovana ja tummanvihreänä.

Eilen kuulin myös kiurun. Se on lintu, joka tuo mieleeni aivan tietynlaisia asioita. Toiseuden, erilaiset näkemykset ja syvyyden. Kiuru laulaa niin pystysuorasti, tuntuu ettei mikään vedä sille vertoja kirkkaudessa. Se sopii niin täydellisesti laulamaan korkealle avaralle taivaalle! Meillä lähipuussa lähtivät rastaat pesästä. Lentokyvyttämiä poikaisia räpiköi joka puolella. Yksi oli kuollut, pojat hautasivat sen. Naapurin Pekan tupakan sauhu tuoksui aidan läpi, hän kävi jo aiemmin sanomassa, että poikaset lähtevät pian pesästä. Sano L:llekin (esikoisen kaveri), että maassa olevia poikasia ei saa hätyyttää, vannotin esikoista. Ei tietenkään - L rakastaa lintuja! Aivan kuin minäkin! esikoinen sanoi miltei kyyneleet silmissä.

Miljoonia asioita tapahtuu

Hajanaisia huomioita anyway:

Havahdun usein siihen, miten pieni kuopus vasta on. Hän on todella pikkuruinen. Oletko sinä kääpiö, kysynkin häneltä usein. En, hän vastaa, minä vain olen meistä pienin. Käteni ja jalkani ovat kasvaneet tällaisiksi.

On ollut hyvin tuulista (ja kylmääkin) viime aikoina. Nytkin tuulee niin, että pihlajanlehdet kääntyvät nurinpäin. Toivottavasti kesästä ei tule yhtä myrskyisä kuin viimeksi.

Kun ihminen on kerran ollut elävä, hän ei koskaan kuole. Satakielet ovat tulleet, mutta kiuruja en ole vielä kuullut. (Ne ovat aivan varmasti jo täällä.) Ilmassa on kymmenien eri kukkien tuoksua, viileänraikkaasti.

Kuopuksen tekemä linnunpönttö roikkuu ilmaantumassa mattotelineessä. Se on vaarallista, koska siihen voi oikeasti asettua joku lintu asumaan. Asumus on kyllä liian uuden oloinenkin, sitä pitäisi vanhentaa, rautasulfiitilla, ja viedä sitten mökille, minne se kuuluu.

Viikko, ja alkaa kesäloma, silloin kirjoitan tekstiä, josta itse pidän.

Paljon tapahtuu

Kevätpippalot ovat ohi

Työviikon jälkeen on perjantaina henkilökunnan virkistysilta, illallinen työpaikan laskuun ravintolassa. Olen väsynyt, mutta menen velvollisuudentunnosta. Siellä saattaa olla hauskaa. Meillä onkin, kuin Nürnbergin oikeudenkäynnissä ikään. Miten on mahdollista, että työkaverit ovat samaan aikaan sekä tylsiä että aggressiivisia? He valittavat tarjoilusta, minun käy sääliksi tarjoilijaparkaa. Jokainen tekee virheitä, mutta tällainen vihamielinen lauma äänekkäitä... minua puistattaa, viluttaa. Menu on jonkinlainen perheillallinen, ruoka on spagettia ja lihapullia, kermaista kanapastaa ja lisäksi jokaiselle on jälkiruuaksi kaksi todella isoa kakunpalaa, jotka tuodaan isoilla lautasilla. Vasta kun saa makeaa, tietää syöneensä kunnolla, sanoo joku. En jaksa ja vatsaani koskee koko illan sen jälkeen. En ole enää iässä, jossa niin paljon kakkua, kun jaksaa syödä, on parasta mitä tiedän. Sitkeästi istun paikallani ja kuuntelen kuolevaa keskustelua. Olen rauhallinen. Päätän pysyä ja jäädä, koska ilta ei voi mennä enää huonompaan suuntaan. Mutta kyllä se voi. Lähdemme jatkoille, jotka ovat vielä tylsemmät. Niin tylsät, etten jaksa edes kirjoittaa niistä. Illan kohokohta on, kun joku selaa bussiaikataulua lähteäkseen. Kotiin ei vain jotenkin voinut lähteä. Jostakin niin huonosta on vaikea luovuttaa! Että voisi luopua, on oltava jotakin mistä luopuu.

Kuuntelemme terkkubetonia. Minulla on kruunu päässäni. Kasvattamisen, erota tässä metelissä nyt sitten puhelimen sirinä. 27 puhelua ja 178 sähköpostia tullut, turha ajatella että ehtisin niitä lukea. Sitä enemmän hämmästyn tuulta, joka muistuttaa alkutuulta. Se riepottelee vastapuhjenneita pensaiden lehtiä. Kevät tulee, vaikka emme tee mitään sen eteen.

Työpaikalla tunnen olevani jossakin itäblokin maassa, rakennus ympärillä murenee pala palalta. Kaapelivaurion takia ei toimi lämmitys eikä ilmastointi. Sähkö pätkii, mutta kopiokone ei toimi enää ollenkaan. Kello harppoo eteenpäin viisi minuuttia kerrallaan. Kylläpä aika rientää - vitsi alkaa jo olla kulunut. Mutta tänään oli mennyt poikki myös nettiyhteys ja puhelin. Puhelimesta viis, ei minua tarvitse tavoittaa, mutta netti oli huono juttu. Ikään kuin talo aavistaisi, että puolen vuoden päästä se jyrätään maan tasalle. Ympärillä kaikki on mullin mallin, kaivetaan ja räjäytetään. Rakennetaan.

Odottelen voimaa ja iloa. Voimien suhteen... voisin ajatella isovanhempia, jotka olivat kaikki vahvoja, varsinkin isänisä. Hän varmasti pitäisi surujani mitättöminä huolina. Hän kävelisi kuluneilla nahkasaappaillaan pitkin pellonviertä ja ajattelisi, että onpa minullakin huolia.

paperinen minä

Pitkästä aikaa nautin lukiessani lehtijuttua. Se oli Hesarin viime kuukausiliitteessä ollut naisen kirjoittama juttu: Naiset tekevät sen itse. Olin niin samaa mieltä: naisilla on mukavia oikeuksia - naiset voivat mennä alastonkuviin, ja jos joku sen jälkeen sanoo naista bimboksi tai jotakin, naisella on oikeus suuttua ja syyttää seksuaalisesta häirinnästä.

Tänään esikoinen pelasi jalkapalloa, ja minä leikin aikuista. On niin mukava tutustua erilaisiin ihmisiin kentän reunalla. Miten monenlaisia meitä onkaan. Ihmeellistä, että maailma on niin rauhallinen. Voisi kuvitella, että paljon useammin ihmiset kävisivät toistensa kurkkuihin kiinni. Sivistystä ja rauhaa vain kaikkialla.

Rusketuimme tänään valtavasti. Lapset ja koirat kirmasivat nurmikentällä. Puhetta pulppusi joidenkin suusta kuin korkittomista pulloista. Minä etsin lanttia maasta, koska olin unohtanut kukkaron kotiin. Euroja saattaa löytyä, niitä putoaa ihmisten taskuista. En löytänyt, ja oli lainattava ihmisiltä rahoja.

Pikkuiset leikkivät päivän kestävän leikin, jossa rakennettiin pesula ja majoja. Illalla heittelimme hiekkaa ulkona, se pölisi valtavasti. Korjasin kokeita, ja ne ovat nyt harmaita pölystä. En ole oikealla alalla. En ole oikealla alalla ehkä missään. Kaikki on vaivalloista. Jaksan aina valittaa, kirjoittamisesta varsinkin. Kokeessa oppilaat ovat kääntäneet das Rathaus von Hamburg, "Hampurin rottatalo". Kun suomenkielinen vastaus oli puisto, joku on kirjoittanut: "kukkien planeetta". Siitä on jo annettava plussaa.

Kuopus selittää ulkona, miten hänellä oli kaulassa munkki, tälläkö vai tälläkö puolella? (punkki). Hän tekee plesettiä ja haluaisi katsoa wisterliitä (Mr Beaniä). Käviskö hieronta? hän kysyy yhtäkkiä illalla pöydän äärestä. Juuri kun olen niin väsynyt, etten jaksa mitään hän hieroo tahmeilla käsillään tukkaani rentouttavasti. Esikoinen haluaa tehdä piirroksen, joka on luonnollista kokoa. Meillä on A1-papereita, joissa toisella puolella on rakennuspiirustuksia. Makaan lattialla, esikoinen piirtää ääriviivani ja paperin valkoiselle puolelle tulee toinen minä ja se teipataan parvekkeen oveen. Nyt näen koko ajan itseni, olenko tosiaan noin iso?? Huomenna äitienpäivänä on kisa, jossa sokkona yritetään kirjoittaa oma nimi äitihahmon napaan. Sen jälkeen pesen hampaat harjalla, joka on jo pari päivää maistunut hajuvedeltä. Suu on nyt parfymoitu.

Olen alkanut kuntoilla. Vahinko, etten omista vaakaa, enkä edes mittanauhaa. Toiset housuni ovat nyt liian isot, ja käännän housut vyötäröltä rullalle, kun pidän niitä. Inhoan vaateostoksia, ja olen siirtänyt ne syksyyn tai johonkin tulevaisuuteen.

Olen ajelehtinut niin kauas. Näin unta, jossa kävelin liian isoilla mustilla kengillä, ne lähtivät koko ajan jalasta. Uneksin ajasta, jolloin voisin elää rauhassa. Samalla kaipaan ystäviä, ja uneksin olevani taitava ystävystymään (koska sellaista taitavuutta ei minulla ole). Ehkä otan kaiken liian vakavasti. Rento meininki. Olen selvästi alkanut elää kuin kaikki olisi hallittavissa. Tiedän, ettei se ole totta. Ammattini on älyttömän vaikea: on tarkkailtava erilaisten ihmisten suhteita ja saatava heidät oppimaan. On kasvatettava heitä. Tämä on käsittämätön ammatti, opettaminen! En osaa sitoutua siihen kokonaan, koska en halua. Se tekee kaiken vielä vaikeammaksi.

Kunpa ehtisin pysähtyä ja ajatella.

Kevät

Aamuisin lähdin aina kävelylle tai juoksemaan metsään. Kuopiossa on loistavia pururatoja - on autotie, on kävelytie, ja vielä ylempänä rinteessä pehmeä pururata. Joka puolella on jyhkeää metsää, satavuotisia kuusia. Metsänpohja tihkuu vettä ja varjossa on viileänraikasta. Rauhallista, mutta maisema elää. Lintuja on valtavasti: punarintoja, laulu- ja punakylkirastaita, hippiäisiä, peippoja. Rannalla telkkiä, liejukana, kaikenlaisia sorsalintuja... Kevät. Olen selvinnyt hengissä vauva- ja pikkulapsiajasta, työvuodesta. Mäkiä on hirveästi, mutta ihmisiä ei ole juuri ole. Kaikki nukkuvat samalla kun maisemat kylpevät aamun valossa, huimat maisemat, olen vuoren rinteellä ja katson alas kimmeltävälle järvelle, josta jäät irtosivat vapun aikana. Järven takana näkyy vielä vaaroja - maisema on laaja. Kaikki on suurta!

Vierailemme miehen isovanhempien luona, jotka ovat todella vanhoja. Jos luulet tietäväsi, mikä on vanha, älä luule, sillä. Pojat ovat nauliutuneina paikoilleen. He kavahtavat hiukan taaksepäin, kun isomummi tulee halaamaan. Hän on muuttunut yhä kumarammaksi, ja valkoisemmaksi, pian satavuotias. Kädet ovat käpristynyttä linnunluuta, hän on hauras kuin mikä. Esikoinen juttelee hänelle Teräsbetonista. Teräs- mikä?, isomummi kysyy. Hän on erikoislaatuinen ihminen, eheä, ja pitää meitä kaikki isona perheenään.

Saamme väriä kasvoihin, puihin tulevat lehdet, järvelle härkälintu. Huomaan, että lapset ovat kasvaneet hiukan. Esitämme toisillemme teatteria leikkipuiston näyttämöllä. Keksimme helposti yhteisiä asioita ja henkilöitä ja tarinoita. Kaikki lapset ovat tolkuissaan, kukaan ei ole vaipoissa. Ja on kevät!