pitämisiä

Monet asiat saavat hullaantumaan, esimerkiksi kypsän tomaatin tuoksu, kun nuuhkaisee läheltä kantaa. Aah, tai ei aah vaan aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaahhhh, kuten eräs ystäväni kerran kirjoitti. Persiljan tuoksu ja maku, siitä tulee mieleen ketjuöljy, mutta raikkaalla tavalla, verstas, kesäinen päivä. Jotkut yrtit, kuten vuohenputki, maistuvat vähän nokkoselta, ja siitä tulee mieleen eräs talo, jossa lapsena vietin kesiä, ja sen kartanontausta. Siitä alkoi rämeikköinen alue, joka oli puoliksi raivattua peltoa, ojia, nokkosia, käärmeitä. Siellä oli erikoinen vanhanaikainen ulkovessa. Kun palasi pihaan, kaikki oli tuttua, siellä oli sileää nurmea ja pestiin mattoja mäntysuovan tuoksussa. Vanha pappa istui pihakeinussa ja soitti haitaria.

Entäs sitten metrotunnelien tuoksu. Se tulee jostakin kumista, tai muovista, vai olisiko siinäkin liukuportaiden kiskojen voiteluainetta mukana. Siitä tulee mieleen matkani Eurooppaan vuonna yksi ja kaksi.

Pidän satakielestä, koska se laulaa niin kovaa. Se ei ehkä itse tiedosta sitä, että sen ääni kajahtaa niin valtavasti. Onko sen ääni kehittynyt niin kovaksi siksi, kun se on asunut meluisilla seuduilla? Intiassa ehkä? Bombay ei nuku koskaan. En muista satakieltä lapsuudesta, kuten en varpusiakaan, mutta pääskyt olivat niitä, jotka tunnisti ilmakuviosta heti, vaikka näki ne vain silmännurkastaan. Ja illalla lepakot - mikään lintu ei voi lentää niin kuin ne, tehdä niin luonnottomia käännöksiä ilmassa.

Pidän välimusiikeista. Tulossa on jotakin, ja itse väliajalla on musiikkia elokuvasta, jonka olet nähnyt nuorena, sateisena päivänä, jolloin kaikki oli auki.

Kirjoittamisessa pidän siitä, että saan olla vapaa. En kyllä täysin vapaa ole, ehkä virkamiesmäisen vapaa kuitenkin. Kirjoittamisessa haluan ilmentää hulluutta ja vapautta.

Pidän katoamisesta. Voisin olla aurinkopaneeli. Mökillä sen huomaa parhaiten. Kotona Espoossa saatan miettiä paitani väriä, mökillä en milloinkaan. Itse asiassa tuntuu, kuin koko mökkiä ei olisi olemassakaan, kun olemme siellä. On maisema, kuin laaja kangas. On metsän sokkelo, kainalo, johon pieni talo piiloutuu. Sitä ei näe mustikanvarpujen seasta juurikaan. Oravat, kuikka, joutsenet ja haukkapoikue käyttäytyivät aivan kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan. Sammakot hyppivät poluilla. Puhumattakaan siitä lentävästä kultakuoriasesta, joka lensi ikkunaan yhä uudelleen. Se muisti, että siinä ei ollut mitään, eikä siinä näkynytkään mitään. Se on varmasti kodin merkki, että voi kadota.

Sateesta pitäminen juontaa juurensa ehkä samasta. Kaikki ovat maisemassa veden alla, kaikki kastuvat, sade yhdistää.