Kevätpippalot ovat ohi

Työviikon jälkeen on perjantaina henkilökunnan virkistysilta, illallinen työpaikan laskuun ravintolassa. Olen väsynyt, mutta menen velvollisuudentunnosta. Siellä saattaa olla hauskaa. Meillä onkin, kuin Nürnbergin oikeudenkäynnissä ikään. Miten on mahdollista, että työkaverit ovat samaan aikaan sekä tylsiä että aggressiivisia? He valittavat tarjoilusta, minun käy sääliksi tarjoilijaparkaa. Jokainen tekee virheitä, mutta tällainen vihamielinen lauma äänekkäitä... minua puistattaa, viluttaa. Menu on jonkinlainen perheillallinen, ruoka on spagettia ja lihapullia, kermaista kanapastaa ja lisäksi jokaiselle on jälkiruuaksi kaksi todella isoa kakunpalaa, jotka tuodaan isoilla lautasilla. Vasta kun saa makeaa, tietää syöneensä kunnolla, sanoo joku. En jaksa ja vatsaani koskee koko illan sen jälkeen. En ole enää iässä, jossa niin paljon kakkua, kun jaksaa syödä, on parasta mitä tiedän. Sitkeästi istun paikallani ja kuuntelen kuolevaa keskustelua. Olen rauhallinen. Päätän pysyä ja jäädä, koska ilta ei voi mennä enää huonompaan suuntaan. Mutta kyllä se voi. Lähdemme jatkoille, jotka ovat vielä tylsemmät. Niin tylsät, etten jaksa edes kirjoittaa niistä. Illan kohokohta on, kun joku selaa bussiaikataulua lähteäkseen. Kotiin ei vain jotenkin voinut lähteä. Jostakin niin huonosta on vaikea luovuttaa! Että voisi luopua, on oltava jotakin mistä luopuu.