vauvoja ja lintuja

Vietämme koko perjantaisen iltapäivän aurinkoisesti ystävien kanssa Haltialan metsässä. Lapset kiipeilevät tuomissa, kivikasoilla ja kävelemme pölisevillä poluilla. Kaikkialla kukkii ja rönsyävä lehtometsä ei näytä lainkaan suomalaiselta (lue: normaalilta, arkiselta), se näyttää satumetsältä. Näen mielessäni kesäyön unimaiseman. Lapset juoksevat riemuissaan edeltä ja kohta metsä on hiljainen, vain muutamia lintuja ja tuulen huminaa. Tuuli ei pääse metsän sisään, vaan jää kahistelemaan latvuksia. Lapset voivat juosta aivan vapaasti, he tekevätkin sen, kiipeävät ja aloittavat leikin linnanherroista ja sanansaattajista. Linnoituksessa (josta tosiaan on 8 metrin pudotus alas kivikkoon) on 5 ritaria, joilla on kivisängyt ja pitkistä oksista rakentuu katos. Elli-vauvan (joka on jo kaksi, mutta nuorinta porukassa on vain niin tottunut sanomaan vauvaksi), ei vielä anneta kiivetä puusiltaa ylös linnoitukseen. Hän kyllä haluaisi ja yrittää koko ajan. Kaikki lapseni ovat jo ketteriä, joten minun tarvitse vartioida enää jokaista askelta. Käännän kasvot vihreää valoa päin, joka tulvii kukkivan tuomiviidakon läpi ja nautin (tulos: korvanlehteni ovat nyt palaneet).

Aamulla on vaikea ajatella, ettei ole kiire minnekään. On viikonloppu, aurinko paistaa lämpimästi, ja silmäluomien läpi näen sen välkeen lehvästössä. Pomppii, joten tuulee yhä.

Viime päivinä olen ajatellut vuorovaikutusta ja ystävyyttä. Kaukaisempaa ystävääni, jota näen vain pari kertaa vuodessa. Tunnen itseni läheiseksi hänen kanssaan, mutta oloani en lainkaan hyväksi hänen seurassaan. Olen ajatellut meidän olevan liian samanlaisia. Vuorovaikutustyylimme ovat aivan erilaiset: hän on hyvin assertiivinen ja jämäkkä. Hänellä on vastaus kaikkeen, vaikka en kaipaa vastauksia, vaan keskustelua. Tuntuu, kuin hänen puheensa olisivat taivaalta putoavia suorakulmaisia kivipaasia. (Hän on tottavie jämäkkä.) Minusta kuitenkin tuntuu, että olen väitöstilaisuudessa ja hän on vastaväittäjä, joka laukoo tiuhaan, tarkasti ja painokkaasti. Hänellä on rooli, jossa hän ohjailee ja tekee ehdotuksia. Vaikka meillä olisi paljon yhteistä, pidän häntä tämän vuoksi kylmänä ja ehdottomana. Tulos - vältän häntä. On kyse vuorovaikutustyylistä. Hän pitää minua penseänä, koska en innostu hänen ohjeistaan. (On varmaan tylsää, kun vastaan niihin: Joo, just. Niin, joo. Aivan.) Haluaisin jutella aivan rauhassa, ystävien kesken, unohtaa argumentointitekniikat ja kehitysehdotukset, puhua vapaasti. En ole koskaan uskonut "henkilökemiaan", koko sana on typerä. Tämä kuitenkin lähestyy jotakin sellaista.

Ihmiset tosiaan ovat erilaisia, minä vaikutan tästä ystävästäni varmaan todella laissez-faire, antaa-mennä-vaan-tyypiltä, joka puhuu mitä sattuu, on mitä mieltä sattuu, on vähän luova loogisissa asioissa. Ei kovin jämäkkä, on vähän vietävissä. Olen sellainen! Hän haluaisi selvästi ohjailla minua. Vastustan sitä, että minun pitäisi olla assertiivisempi, sen sijaan haluaisin nipsaista häneltä pois osan tuosta jämäkästä kuoresta.

Se, miten läheisyys rakentuu ihmisten välille, on mielenkiintoista. Huomaako toinen, ymmärtääkö asiat samoin? Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, yes, mutta minä olen hippi, minä haluaisin kyllä olla.

Haltialassa oli vaaleanvihreitä, pehmeitä vauvavaahteranlehtiä. Yhdellä pyyhittiin pojan nenää. Onko minulla oikeus vaatia, että kommunikaatio, mihin osallistun, olisi aina pehmeää ja sopivaa? Joskus tulee raivauskone, se on elämää. Mikä minä olen vaatimaan huomaavaisuutta ystävien (lue: ihmisten) kesken? Vaahteranlehti ei vaadi mitään. Harvat ihmiset edes koskettavat sitä, suurin osa tietää sen vain myöhäiskesäisenä, kovana ja tummanvihreänä.

Eilen kuulin myös kiurun. Se on lintu, joka tuo mieleeni aivan tietynlaisia asioita. Toiseuden, erilaiset näkemykset ja syvyyden. Kiuru laulaa niin pystysuorasti, tuntuu ettei mikään vedä sille vertoja kirkkaudessa. Se sopii niin täydellisesti laulamaan korkealle avaralle taivaalle! Meillä lähipuussa lähtivät rastaat pesästä. Lentokyvyttämiä poikaisia räpiköi joka puolella. Yksi oli kuollut, pojat hautasivat sen. Naapurin Pekan tupakan sauhu tuoksui aidan läpi, hän kävi jo aiemmin sanomassa, että poikaset lähtevät pian pesästä. Sano L:llekin (esikoisen kaveri), että maassa olevia poikasia ei saa hätyyttää, vannotin esikoista. Ei tietenkään - L rakastaa lintuja! Aivan kuin minäkin! esikoinen sanoi miltei kyyneleet silmissä.