paperinen minä

Pitkästä aikaa nautin lukiessani lehtijuttua. Se oli Hesarin viime kuukausiliitteessä ollut naisen kirjoittama juttu: Naiset tekevät sen itse. Olin niin samaa mieltä: naisilla on mukavia oikeuksia - naiset voivat mennä alastonkuviin, ja jos joku sen jälkeen sanoo naista bimboksi tai jotakin, naisella on oikeus suuttua ja syyttää seksuaalisesta häirinnästä.

Tänään esikoinen pelasi jalkapalloa, ja minä leikin aikuista. On niin mukava tutustua erilaisiin ihmisiin kentän reunalla. Miten monenlaisia meitä onkaan. Ihmeellistä, että maailma on niin rauhallinen. Voisi kuvitella, että paljon useammin ihmiset kävisivät toistensa kurkkuihin kiinni. Sivistystä ja rauhaa vain kaikkialla.

Rusketuimme tänään valtavasti. Lapset ja koirat kirmasivat nurmikentällä. Puhetta pulppusi joidenkin suusta kuin korkittomista pulloista. Minä etsin lanttia maasta, koska olin unohtanut kukkaron kotiin. Euroja saattaa löytyä, niitä putoaa ihmisten taskuista. En löytänyt, ja oli lainattava ihmisiltä rahoja.

Pikkuiset leikkivät päivän kestävän leikin, jossa rakennettiin pesula ja majoja. Illalla heittelimme hiekkaa ulkona, se pölisi valtavasti. Korjasin kokeita, ja ne ovat nyt harmaita pölystä. En ole oikealla alalla. En ole oikealla alalla ehkä missään. Kaikki on vaivalloista. Jaksan aina valittaa, kirjoittamisesta varsinkin. Kokeessa oppilaat ovat kääntäneet das Rathaus von Hamburg, "Hampurin rottatalo". Kun suomenkielinen vastaus oli puisto, joku on kirjoittanut: "kukkien planeetta". Siitä on jo annettava plussaa.

Kuopus selittää ulkona, miten hänellä oli kaulassa munkki, tälläkö vai tälläkö puolella? (punkki). Hän tekee plesettiä ja haluaisi katsoa wisterliitä (Mr Beaniä). Käviskö hieronta? hän kysyy yhtäkkiä illalla pöydän äärestä. Juuri kun olen niin väsynyt, etten jaksa mitään hän hieroo tahmeilla käsillään tukkaani rentouttavasti. Esikoinen haluaa tehdä piirroksen, joka on luonnollista kokoa. Meillä on A1-papereita, joissa toisella puolella on rakennuspiirustuksia. Makaan lattialla, esikoinen piirtää ääriviivani ja paperin valkoiselle puolelle tulee toinen minä ja se teipataan parvekkeen oveen. Nyt näen koko ajan itseni, olenko tosiaan noin iso?? Huomenna äitienpäivänä on kisa, jossa sokkona yritetään kirjoittaa oma nimi äitihahmon napaan. Sen jälkeen pesen hampaat harjalla, joka on jo pari päivää maistunut hajuvedeltä. Suu on nyt parfymoitu.

Olen alkanut kuntoilla. Vahinko, etten omista vaakaa, enkä edes mittanauhaa. Toiset housuni ovat nyt liian isot, ja käännän housut vyötäröltä rullalle, kun pidän niitä. Inhoan vaateostoksia, ja olen siirtänyt ne syksyyn tai johonkin tulevaisuuteen.

Olen ajelehtinut niin kauas. Näin unta, jossa kävelin liian isoilla mustilla kengillä, ne lähtivät koko ajan jalasta. Uneksin ajasta, jolloin voisin elää rauhassa. Samalla kaipaan ystäviä, ja uneksin olevani taitava ystävystymään (koska sellaista taitavuutta ei minulla ole). Ehkä otan kaiken liian vakavasti. Rento meininki. Olen selvästi alkanut elää kuin kaikki olisi hallittavissa. Tiedän, ettei se ole totta. Ammattini on älyttömän vaikea: on tarkkailtava erilaisten ihmisten suhteita ja saatava heidät oppimaan. On kasvatettava heitä. Tämä on käsittämätön ammatti, opettaminen! En osaa sitoutua siihen kokonaan, koska en halua. Se tekee kaiken vielä vaikeammaksi.

Kunpa ehtisin pysähtyä ja ajatella.