Tänään tulin pyörällä töistä satakielimetsän halki, niin vastaan juoksi pupu, hiekkatiellä vastaantulevien puolella. Hassua siinä oli se, että se tuli omaa puoltaan niin kuin olisi osannut tieliikennesäännöt. Mutta vähän ennen kuin kohtasimme, se hyppäsi metsään ja sieltä en nähnyt sitä enää, vaikka metsä on avara lehto. Ei jälkeäkään jäniksestä.
Kotona olin ulkona paljain jaloin ja kävelin karkean ovimaton päällä. Se tuntui jaloissa ihanalta. Mutta en vielä arvannut, että vielä parempaa on tulossa. Tänään tuli nimittäin betoniauto, jossa oli pyörivä säiliöosa. Sen katolla oli kokoontaipunut nosturiosa, joka alkoi nousta, se nousi korkeammalle kuin kotimänty, se meni männyn yli kuin valtava dinosaurus, nosturin varsi ojentautui koko talon mitan alas laattapolkua, yrttitarhan ohi alas takapihalle saakka. Kuljettaja käytti sitä kauko-ohjaimella, joka hänellä oli vyöllä. Jättiläismäisessä käsivarressa oli niin monta niveltä, että se oli jo miltei käsittämätöntä. Sitä pitkin meni betoni kylppäriin. Alapihalla oli työmiehiä, josta en tiennyt mistä he kaikki olivat ilmestyneet. Äsken heitä ei ollut. Terve, huusi esikoinen parvekkeelta. Terveitä tässä ollaan, vastasi yksi haalaripukuinen.
Pojat on pidettävä poissa pehmeästä betonista. Saat tehdä välipalan oman reseptin mukaan, sanon esikoiselle. Se toimii takuuvarmasti, kokkaaminen. Hän tekee purkinkansiin kolme annosta murusteltua suklaakeksiä ja korppua ja jugurttia. Ne maistuvat hyviltä. Sitten alamme leipoa sämpylöitä. Kädet tarttuvat taikinaan, siis taikina käsiin. Kaikki ovat kuin hypnotisoituneita. Pojat hypistelevät pitkään pelkkiä jauhojakin, kun kaikki sämpylät ovat jo nousemassa. Pienimmät sämpylät ovat kolikonkokoisia. Loput jäännösjauhot pöydältä kaavin lohipiiraan pohjaksi.
No comments:
Post a Comment