Sosiaalisia aspekteja

Tällä viikolla oli seitsemän minuuttia vapaa-aikaa ja olin onnellinen siitä. Se sattui olla juuri silloin, kun istuin sohjoisessa koulun pihassa odottamassa esikoista kitaratunnilta. Satoi vettä ja en raaskinut antaa hänen kävellä. Pikkuiset olivat autossa ja kyselivät rasittuneella äänellä: Miksi me odotamme tässä? Mutta minun teki vain mieleni laulaa.

Tällä viikolla autoin fiksua vanhaa miestä, jonka auto oli juuttunut mäkeen kesärenkaissa. Samana päivänä mies oli auttanut 92-vuotiasta naista bussipysäkille. Ensi viikolla esikoinen menee iltapäiväkerhon kanssa vanhainkotiin. Ehdotin, että hän voisi kertoa vanhuksille maaseutujuttuja. Vanhuksetkin ovat ehkä unohtaneet ja alistuneet monet. Silloin on virkistävää kuulla vanhasta todellisuudesta.

Olarin keskustassa näin, miten mies auttoi näppärästi naista, joka ei saanut isoa pakettiautoa peruutettua lumimyräkän aikana. Mies tuli itse autolla parkkipaikalle, hyppäsi pois autosta, jätti sen niille sijoilleen keskelle tietä (!!!!!!), ja kävi antamassa merkkejä naiselle miten peruuttaa. Miten kätevää. En tullut ajatelleeksi, että olisin voinut tehdä samoin. Olin katsellut naisen tuloksetonta peruuttelua jo jonkin tovin. En uskaltanut jättää autoa keskelle tietä. Mutta toisaalta, eihän se kenenkään tiellä olisi ollut, kun tie oli kuitenkin tukossa.

Tänään sanoin pianotuntia terrorisoivalle mummolle (joka ei ollut mummo, vaan keski-ikäinen, paksusankainen nainen), että voisiko hän ystävällisesti odottaa käytävässä lapsensa kanssa. Hän oli hämmentävän iloinen, vaikka kiehuin vihasta. Kyllä se minulle sopii, mutta kunhan vain saan O:n (lapsen) odottamaan, hän vastasi. Minä aina sanon, ettei vielä mennä, mutta O ryntää sisään, minkäs sille teet. (Sinun on tehtävä sille jotakin. Lapsille on kerrottava, miten pitää toimia.)

En ole vielä tottunut lumeen. Se on niin harvinaista. En pidä sitä totena. Se on vähän kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ole minun todellisuuttani, vaikka haluaisin sen olevan. Ehkä pitäisi syödä sitä vähän.

Olin yhteydessä vanhaan opettajaani. Törmäsin kummalliseen oppilas-opettaja-asetelmaan. Hänellä on pikkutakki ja viinipullo kainalossa, ja hän on kaiken ilmentymä, me olemme molemmat melko aikuisia, mutta silti: hän voi kysyä, mitä minulle kuuluu, jne. Minä en voi kysyä samoja asioita sen tuntumatta hullulta: Mitä olet puuhaillut viime aikoina? Hän ei tiedä, että tunnen hänet niin hyvin kuin tunnen. Se on niin pelottavaa. On paljon turvallisempaa pysyä sivussa.

Käyn torstaisin vesijuoksemassa esikoisen kanssa. Uimahallin ikkunoista näkyi lunta ja jäätä.

Oppilaiden kanssa olen edistynyt. P ja E, ovat pahimpia. P maalaa huulensa valkoisiksi ja tupeeraa hiuksiaan jatkuvasti. Hän on laiha kuin viulu ja kalpea. Hän näyttää pelottavalta, kuin joltakin linnulta. Hän tekee sarkastisia huomautuksia ja toisinaan kummallisia ääniä. Nämä ovat ihmisiä, joiden kanssa teen työtä, siis hyvänen aika. Tapasin E:n isän, ja isä ja tytär olivat vierekkäin. Isä oli pehmeä kuin marmeladikarkki. Hänellä ei ole todellista valtaa tyttäreensä. Hän on aseeton, syyllinen. E sen sijaan on kivenkova, hänessä ei ole pehmeää kohtaa. Hän nauraa harvoin ja aina ivallisesti.

Hieno kuva tältä aamulta:

olemme pihassa, ja pidän mustissa lapaskäsissäni avainta, ja naapuri lämmittää sitä tupakansytyttimellä. Me olemme myöhässä, auton ovet jäätyneet kiinni ja lapset istuvat reppuineen maassa auton vieressä. On arkiaamu. En näe liekkiä, mutta se ei polta sormiani.

Toinen: matkustan junalla Helsinkiin, mitä en ole vielä koskaan tehnyt? Junassa kaikki istuvat hämmentävän lähellä toisiaan. Kuulen musiikin toisen korvista ja näen repaleiset farkut. Olen kotimaassani. Maisemat ovat rumia, betonipaasia ja siltoja, kuitenkin muutamia mäntyjäkin matkalla. Perillä on betonisia portaita ja ylikulkusiltoja, tuulee ja astumme lasitoimistoon. Luennon aikana oven ulkopuolella kulkee satoja ihmisiä, sieltä kuuluu jatkuvasti koko ajan taputusta ja puheensorinaa. Aivan kuin olisimme juhlien ulkopuolella.

päätelmiä

Nautin lukiessani uutta blogia, jonka löysin, opiskelijapoikaa. Vaikken edes tiedä, onko hän poika. No, hän juopottelee joskus yksinään, joten siitä ajattelin.

Voi minua, minäkin olen olemassa. Unohduin ajattelemaan, ja upotin vahingossa kyynärpääni viinilasiin. Mietin uudelleenkoulutusvaihtoehtoja (pitkä sana). Lainasin Dalai Laman kirjan, josta Veloena kirjoitti. Viisainta olisi kaiketi tyytyä tähän mitä on ja yrittää asennoitua positiivisesti kaikkeen. Vankilassakin voi tehdä pieniä henkisiä harjoituksia henkisen vapautumisen eteen, eikö minun tilanteeni ole paljon helpompi? On, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat vain olosuhteita, tärkeätä on se, minkä asenteen ottaa.

Viihtymättömyydelle on kuitenkin tehtävä jotakin nyt. (Näin lastenohjelmapätkän, jossa kaikki raahustivat synkkinä toimistossa, he olivat selvästi masentuneita. Vaahterasiirappi oli loppu. Ne muistuttivat hätkähdyttävästi omaa asennettani. ) Tämä on vedenjakaja-aika, joka johtaa uuteen suhtautumistapaan. Voi ottaa kaiken oppimisen kannalta. Tai sitten voi ajatella, kuten minä nyt: ei kannata olla oopperalaulaja, jos ei ole lahjoja siihen. No, ei opettaminen nyt mitään oopperalaulua ole. Se on jotain, jota voi tehdä normaaleilla, keskivertotaidoillakin. En osaa monia taitoja, joita tarvitsisin. Mutta eihän kukaan osaa? Lyhyt johtopäätös: on vain opeteltava.

Minua kuitenkin häiritsee se, ettei opettaminen ole sitä, mitä eniten haluan ja mitä parhaiten osaan. Se ei kiinnosta minua niin paljoa, että haluaisin kehittää osaamistani. Tämä on todellisin ongelma. On ehkä kuitenkin vain opeteltava ja sitä kautta haluaminen lisääntyy. Ääni sisälläni sanoo kuitenkin: on parempi tapa käyttää aikaasi: luova kirjoittaminen. Saat eniten aikaan siinä, mitä todella haluat. Toinen ääni sanoo: se ei ole järkevää.

Kurpitsalyhty mätänee.

Kävimme taas bussilla Tapiolassa. Kävely on hauskaa. Aina hämmästelen sitä vaakasuoraa etenemistä jaloilla. Se on nopeaa, ja miten sitä etenee maisemassa. Voi katsella kukkuloita, joiden yli on jo tullut, käännöksiä, mutkia, pensaita, polkuja. Parasta on oikein mutkikas ja vaihteleva reitti, joka on kuitenkin tuttu. Sellaista pitkin on hauska ohjata lasta.

Tänään olimme iltakävelyllä ja vastaan tuli mies ja koira. Kuopus meni ekana otsalyhty päässä. Koira pelkäsi ja meni isäntänsä jalkojen taakse ja sieltä ojaan korvat luimussa, niin että naru sotkeutui isännän jalkoihin. Metrin mittaisesta kääpiöstä, jolla tulee valoa päästä, ei voi olla varma. Vielä kun se heiluu ja hypähtelee jotenkin arvaamattomasti. Jälkeenpäin se kyllä katseli meitä iloisena ja heilutti häntää. Ensin pelkäät, hyppäät ojaan, sitten haluat mukaan. Lopputulema: hyvin monet koirat pitävät meistä.

En enää lainkaan huomaa pimeyttä tai ajattele marraskuuta. Se tarkoittaa: olen jo talvessa mukana.

Työ on elämässäni ylimääräistä. Elämäni olisi täynnä jo ilman sitäkin. Teen työn ylimääräisellä ajalla ja energialla.

Eilen kuopus kävi vessassa ja hänellä on tapana puhua koko ajan. Joskus ajattelen, että se on pakkomielle, hän puhuu, ettei kadottaisi yhteyttä maailmaan - silti hän ei tunnu puhuvan kenellekään erityisesti. Hän ehti vessassa, ahtaassa vessassamme, sanoa monta asiaa, ja kun pyyhin hänen peppuaan hän sanoi: Tällaista on ihmisen elämä, niin. Hän puhuu ajatuksensa. On siinä vaiheessa kehityskaarta.

Pian on ruokatunti.

Kärsimystä

Vihamieliset tunteet näkyvät ihmisestä. Minulla on työkaveri, joka puhuu aina pahaa muista, se on ärsyttävää. Inhoan tapaa. Miten sanoa siitä hänelle? Älä viitsi puhua noin? Olen alkanut inhota häntä ihmisenä tuon tavan vuoksi. Hän huomaa sen, vaikka en ole sanonut mitään asiasta. Minusta tuntuu, että hän huomaa sen ja on ymmällään. Mutta miten muuttaa toisen tapoja? Ainoa tapa, jonka olen keksinyt, on se, että kun hän alkaa sättiä jotakuta ei läsnä olevaa, sanon: Tuo ei hyödytä, mikset kerro hänelle suoraan, mitä ajattelet? (Huomaan joidenkin muidenkin käyttävän tätä häneen.) Hän on voimakas luonne, mutta toivon, että hän muuttuu. Kärsin hänen läheisyydessään.

Samoin minua ärsyttää mummo, joka tuo lapsenlapsensa pianotunnille V:n tunnin jälkeen. Hän rynttää luokkaan kesken meidän tuntimme ja istuu siinä tyttärentyttärensä kanssa ja mölöttää niitä näitä. Katselen mummoa sillä silmällä, että meneppäs mummo käytävään odottamaan, naputan rannekelloani, kuuntelen sitä, vuoroin seinäkelloa, muutkin odottavat vuoroaan, ei tule tällaisesta yhteiskunnasta mitään, missä kaikki luulevat voivansa tehdä aivan mitä vaan.

Ensimmäinen työpäivä. Lapset olivat hämmästyttävän iloisia nähdessään minut. Kaikki yhdessä kokemamme kurjuus on unohtunut ja korvautunut jollakin muulla kurjuudella. Oppilaat olivat todella suloisia. Tarmo, joka oli ollut sijaisenani, ei ollut löytänyt nauhoja, vaikka oli etsinyt kauan. Onneksi se hölmö Tarmo ei enää tule, sanoivat oppilaat. Tarmo kuulosti kyllä sympaattiselta, minullakin on suuria vaikeuksia löytää asioita. Tarmo oli sitten puhunut tekstin itse, kumealla äänellä kuin kone.

Aamulla lähdin töihin muutoin tervehtyneenä, mutta silmätulehduksisena. Pienet harmit täytyy unohtaa. Sain toisen silmän auki ja pystyin kävelemään ja puhumaan. Päivän päätteeksi oli venyttelyä ja rentoutusta puolitoista tuntia, työpaikan järjestämänä. Se oli ihanaa. Omasta kehosta huolta pitäminen ei ole yliarvostettua, siihen aion käyttää aikaani.

Eräs romaanihenkilö otti minuun tänään yhteyttä. Nyt on sekin tapahtunut, eräs niistä ihmeistä, joita elämän varrelle olin löyhästi suunnitellut. Tältäkö se tuntuu, no ei paljon miltään. Hän kirjoitti näin: Hei H. Mitä kuuluu eloon? Ja allekirjoituksena oli hänen nimensä kummallisena lyhennyksenä (en ole ennen hänelle henk. koht. kirjoitellut, mutta noin hän sen kai lyhentää). Vähän kuin Gregor Samsa lyhentäisi omansa GSa. Tämä on merkittävä virstanpylväs, ihme keskellä marraskuuta.

On loistavaa olla terve. Voin hengittää samettisen kevyesti, hengityskanava on auki.

Sataa. Silti haluaisin olla mielelläni ulkona. Olen ulkoilmaihminen. Luin blogia, jota kirjoittaa opiskelijaelämää viettävä mies. Hän vaikuttaa ihmiseltä. Virittäydyin ja laitoin seuraavanlaisen ruokalajin itselleni: lautaselle (syvälle lautaselle) pilkottu päärynä, kokonainen. Sitten keitin bulguria (kaapista yleisimmät ainekset on syöty, mitä pitemmälle sairaus etenee, sitä harvinaisempia ruokalajeja alan syödä), siihen tomaattisosetta ja lammaspyöryköitä (niitä on jäljellä, itsetehtyjä, yrttisiä ja tomaattisia) ja keitos päärynöiden päälle. Päälle pecorinojuustoa raastettuna. Se oli hedelmäpasta. Hyvää.

Viimeinen sairaspäivä. Voisin olla vielä hiukan pitempään kotona harjoittelemassa sitä, miten maltetaan sairastaa ja eikä murehdita syyllisenä, että mitenkähän muut pärjäävät. Itse asiassa olen varma, että pärjäävät todella huonosti ilman minua. Jo ihan sen takia, ettei kukaan muu työpaikalla osaa saksaa. Tämä tuo hiukan karheutta kielen opettamiseen. Mahdottomaksi se ei sitä tee. Joten en huolestu lainkaan. Samalla tavoin en huolestu tavaroista ja vaatteista lattialla, kun vieraat tulevat. Minun täytyy kuitenkin muistuttaa itseäni aina välillä, etten pyytäisi anteeksi sotkua. Se olisi tärkeä taito. Lapsiperheessä ei voi olla putisiistiä, tai jos on, niin se vaatii veronsa, henkisestä mukavuudesta. Koti on paikka, jossa voi hengittää vapaasti.

Eilen minun oli käytävä työpaikalla antamassa ohjeita. Parakki aukion reunalla, kiipesin ylös niljaista savista rinnettä, lätäköitä väistellen. Kuu pilkotti harmaiden pilvien välistä, enteillen hautausmaata. Oli kauhea myrsky. Sisällä parakissa tuuli tuntui vielä enemmän. Seinissä on rakoja, joihin tuuli tarttuu, se työnsi rakennusta hiukan pohjoiseen päin. Kaikki natisi, ikkunat pullistuivat. Kuului iso tömäys, se oli puusta pudonnut oksa, joka iskeytyi seinään. Paljoa ei vaadittaisi, että katto irtoaisi. Se olisi hienoa, näkisimme tähtitaivaan aina kun katsoisimme ylös. Niin, mutta minä olen vain pieni flunssainen virkamies valmistelemassa seuraavan päivän asioita.

Sitä tarvitsee jonkin verran stressiä, hankausta ja hankaluutta, että on levolle jotakin vastapainoa. Täysin stressitön ja haasteeton elämä ei ole hauskaa. Olisiko opettajan työssä sopivasti pikku kitkaa? Mahdollisesti. Opettajan työ on puuhastelua, joka ei aina tunnu todelliselta - aivan samoin kuin omana kouluaika - katselin ulos ikkunasta ja mietin, milloin pääsen tästä keinotekoisesta maailmasta, koululaitoksesta, ulos? Mikä työ olisi perinjuurin todellista, käsinkosketeltavaa? Kirjoittaminen? Maanviljelys. Entä hyödyllistä? Tai tärkeää?

On vain tehtävä sitä, minkä kokee tärkeäksi. Luettava kirjaa, esimerkiksi. Niin, mitä hyötyä on taiteesta, tokaisee epäilijöille eräs tyttö, jolla on kellertävät hampaat, ja joka on lihava, mutta terävä-älyinen.

Vietän kummallisen aamupäivän. Yöllä en ole nukkunut lainkaan. Jokaisella uloshengityksellä kurkkuni tilttasi kiinni. Saatoin tuntea, miten värekarvat liikkuvat, yritin estää niitä liikkumasta ja sen saattoi tehdä vain hengittämällä kontrolloidusti. Se taas esti nukkumisen, koska jos hellitin hetkeksikään hengityksen tarkkailun, aloin yskiä. Varmasti tuhat kertaa kävin unen rajamailla.

Aamulla totesin, ettei ääni kestä puhumista, joten menin lääkäriin. Pyörällä, joka oli vikatikki. Olin hiestä märkä ja psykoottinen, kun pääsin perille. Tilasi ei ole kiireellinen, sanoi hoitaja ja jouduin odottamaan pari tuntia viereisessä kauppakeskuksessa lääkäriaikaa. Tämä oli silmät avaava kokemus. Normaalisti en ehdi katsella ympärilleni juurikaan. Nyt minulla oli kerrankin aikaa.

Vain ruokakaupat olivat auki. Ja niissäkin vain muutama vanhus. Myyjät järjestelivät muovipusseja. En ole milloinkaan nähnyt niitä niin autioina ennen. Olin väärässä paikassa väärään aikaan. Selailin kirjahyllyllä kirjoja niin kauan, että mustissa kävelevä vartija kulki ohitseni, ei sattumalta, oletan. Varastin kirjojen sisältöä aivoihin silmien kautta. Kaikkialla oli isänpäivämainoksia, ja olin ostavinani isänpäiväkirjaa, kunnes muistin, että sehän on jo mennyt. Työmuisti pätkii. Katselin erilaisia hyödykkeitä, nyt ehdin ajatella harvinaisempia objekteja, kuten tähtisädetikkuja ja uutta hammasharjaa. Valitsin esikoiselle sopivan harjan, mietin väriä huolella. Ja laastaria. Inhoan shoppailua, enkä koskaan mene vapaaehtoisesti kauppaan, mutta nyt olin jonkinlaisessa välitilassa, melkein sairaalassa. Mikään muu kauppakeskuksessa ei ollut auki. Kello oli puoli yhdeksän. Hampurilaispaikkakin aukeni vasta yhdeksän kolmekymmentä! Monien liikkeiden ovisermit olivat alhaalta hiukan auki, aivan kuin Lontoon katukaupoilla. Elämä on niin kovin normittunutta. Kaikki täällä kuljeskelevat ovat jollakin tapaa syrjässä normista. Hampurilaispaikassa on minun lisäkseni kolme venäläistä poikaa, he ovat laihoja ja äänekkäitä. Kirjastoon tulee tukka silmillä sama alakouluikäinen poika, joka vaelteli jo aulassa reppu selässä. Hän ei jostain syystä ole koulussa. Ehkä hänkin on sairas. Täällä on ei-missään. Tämä on kaikkille avoin, muttei kenellekään erityisesti suunniteltu. Olen tällä ennen aikojaan, ennenkuin mikään on valmista. Hämmentävää olla toisessa todellisuudessa.

Kuopus oli piirtänyt isänpäiväkortin kuten muutkin pojat. Siinä isä oli pulska hahmo, jolla oli kunnon kädet ja jalat. Silmät valuivat dalimaisesti alas poskia ja suu oli alaspäin kaarellaan. Esikoisen kortissa oli näppäräsorminen ukkeli, jolla oli harmaa villatakki, hän näytti Pickwick-kerhon jäseneltä. Esikoinen oli täydentänyt valmiita alkuja: Isästä hauskinta on... minä! Keskimmäisen kortissa isä ja V olivat vedessä, jossa ui hopeanvärisiä kaloja ja ilmassa lenteli iloisia lintuja. Suut olivat molemmilla hymyssä.

Ulkoillessa meidän tarvitsee vain seistä, muut hoitavat liikkumisen ja tekemisen. He rakentavat majan, tekevät kairauksia lammen pohjaan sauvakävelysauvoilla. Älkää siellä seisoko! huutaa kuopus. Tulkaa heti tänne! Kalliot ovat liukkaita sateesta, on harmaata. Joku koira tulee uteliaana vähän matkan päähän, sen omistaja huutaa, tänne, tänne! Koira istuu sen näköisenä, että se haluaisi sännätä mukaan leikkimään lammen rannalle. Sen korvat ovat pystyssä ja se täpistelee etutassuilla ja on iloisen näköinen. Jos kutsuisin sitä, tulisiko se? En kutsu.

Katsomme Charlie Chaplinin Nykyajan poikien kanssa. Kuopuskin nauraa ääneen. Chaplin tekee kaikkea, mitä heistäkin olisi hauska tehdä. Noinhan kaikki haluaisivat tehdä, mutta joku estää. Mojauttaa poliisia hänen omalla pampullaan, ensin silittää päätä, että ai-ai ja sitten mojauttaa.

Pojat vapautuvat yhteisestä leppoisasta oleilusta niin, että loppupäivä on jo aika rasittava. Ruokapöydässäkin puhumme vain ydinräjähdyksistä. Vakavoiduttaisiinko jo välillä? Voisitteko olla hiukan hiljempää? Muidenkin täytyy löytää saunatakki! Missä ne ovat? Syntyy maailmanlopun poru, pengotaan yläkaappeja, ei ole siellä mitään, lumppuja lumppuja vaan. Takit löytyvät, ne eivät ole mukavan värisiä, pitäis vaihtaa jonkun kanssa ja vyöt ovat hukassa. Missä vyöt ovat, byäää. Saunafarssi on luku sinänsä, pikku vinkki, kukaan pojista ei istu peffalleen muutamaa sekuntia kauemmaksi. Pojat riitelevät nilkkasiteestä niin kovasti, että keskimmäinen saa todellisen haavan nilkkaansa. Kaikki haluaisivat siteen. Hän on nyt invalidi eikä voi ehkä tulla saunaankaan. Esikoinen suihkuttaa vain kaakeleita ja seiniä, painesuihkulla. Löylykauha on hävinnyt ja heitämme vettä kukkaruukulla, jossa on reikä pohjassa. Pitää muistaa pitää sormi reiässä. Kuopus ei muista sitä.

Keskimmäinen leipoo kakun, ja syötyä se tulee. Samat tavarat järjestetään sivuun, kynttilän jätän aina työpöydälle, koska niin usein sitä tarvitaan. Aina juhlan tullen se on kätevä siitä ottaa. Mukava ajatella, että se on aina niin lähellä. Mukava on ravistella pöytäliinasta muruset parvekkeelta, saavat pikku hiiret ja mönkiäiset ruokaa. Pöytäliinakin otettiin likapyykkikorista, se oli vielä välttävä.

Pojat kysyvät mikä on sukupolvi? Teidän lapsenne on teistä seuraava sukupolvi, sanomme. Mutta minä en hanki lapsia, sanoo esikoinen. Mulle riittää tämä, hän sanoo ja viittaa ympärilleen.

On talvisen siestan aika. Ensi viikolla opettelen olemaan vähemmän vaativa itselleni. Otan vaan rennosti. Mukava ajatus sekin, että voin oleskella opettajana parisen vuotta ja miettiä sitten uusiksi. Eihän mikään nyt ole lopullisen vakavaa. Aina on vaihtoehtoja. Ehkä yritän oppia tässä ammatissa sen, mitä siitä on opittavissa. Opettajan ammatti opettaa nimenomaan sosiaalisella saralla tekijälleen paljon. Sovellun opettajaksi tietyllä tapaa oikein hyvin, toisaalta aika huonosti... Der Mord, der Krieg, der Tod - ei ole sattumaa, että ne ovat maskuliinisia, die Sonne, die Liebe taas feminiinejä, das Leben siinä välissä...

Lopuksi mietiskelen hiukan lausetta: Luonto on toki ankara marraskuussa. Ymmärrän toki tämän lauseen, ja voin olla samaa mieltäkin, mutta pohjimmiltaan ymmärrän asian aivan toisin. Eihän luonto ole kenellekään ankara tai mitään. Luonto joutuu itsekin ankaruuden kohteeksi. Me ja luonto olemme samassa asemassa, ihmiset vain voivat suojautua taloihin, ym. Se, joka on ankara, on jotakin aivan muuta.

Yskin yhä hirvittävästi. Olen kokeillut kaikkea, koiruohoa, jne, mutta se menee aikanaan. Olin kuitenkin perjantaina töissä termospullon kanssa. Kaadoin siihen viivytellen teetä - - - miten nautinollista tämä olisikaan, jos istuisin yksin toimistossani! Mutta en ole yksin. Vieressäni on aina liuta lapsia, murrosikäisiä, jotkut suorastaan oireyhtymiä. Kahden päivän kotonaolon aikana mietin vaihtoehtoisia töitä. Olen ajatellut bussikuskia, postinjakajaa - ainakin näitä voisin tehdä. Se saisi mielellään olla ruumiillista ja osa-aikaista. Kirjoittaminen olisi sitten loppupäivän täyte.

Kuitenkin perjantai sujui aika hauskasti, olin iltapäivällä sitä mieltä, että opettajan ammatti on mainio. Ehkä katson vielä muutaman vuoden. Sitten lasten kuljettelutilanne hellittää.

Tänään matkustimme bussilla keskimmäisen kanssa Tapiolaan. Aika pitkä reissu, hän huokailee takaisin tullessamme. Bussimatkailussa on niin monta vaihetta!

Keskimmäisen kanssa katselimme moneen otteeseen albumeja. Mitä kaikkea olemmekaan tehneet! Vauvakirjoissa oli heidän vauvapuhettaan. Keskimmäiselle ruoka oli nammakkaa. Hänellä oli aivan pienenä luovaa omaa kieltä, se kuulosti vähän saamelta. Uuhtaa tarkoitti isoa... Muutamia kiehtovia otoksia. Vanha koirani makaamassa kesällä ulkona, kuva on otettu niin matalalta, että horisontti jää kuvan ulkopuolelle, näkyvissä on vain hiekkaa. Tunnistanko paikan, sitä mietin aina hätääntyneenä. Olenko jo etääntynyt niin kauas, etten tunnista enää paikkaa? Kyllä tunnistan, se on lapsuuteni kotipiha, maassa on sille aivan tyypillistä hiekkaa, soraa ja olkia, kuivaa ruohoa. (Minun pitäisi kuumeisesti saada selville, onko olemassa allergisille sopivia koirarotuja. Se ajatus, että saisin koiran, täyttää suunnattomalla ilolla. Mutta mies on allerginen.)

Talven tullen ajantaju häviää. Se palaa taas auringon tullen, toivomaan, ettei aika kuluisi niin nopeaan. Ennen kevättä päivänmäärä on yksi lysti.

Illalla aloimme tarkistaa poikien jalkoja. Jalat olivat likaiset ja kynnet kauhistuttavan pitkät. Esikoinen on valitellut jalkaansa, ja hänen nilkkansa oli selvästi paisunut, kylläkin nilkan yläpuolelta, ei onneksi nivelen kohdalta. Laitoimme siihen viilentävän kääreen ja sitten ainoan siteen, jonka löysimme pitkän penkomisen jälkeen: puristusside isoihin haavoihin (kuten valtimovuotoihin, ym). Mutta se kävi hyvin. Kaikkien jalkoja täytyi rasvata, samalla kun katsoimme luonto-ohjelmaa. Keskimmäinen sanoo tätä urheiluhieronnaksi, ja se on kaikista pojista rentouttavaa. Kaikki menivät nukkumaan rauhallisina ja tyytyväisinä, heistä tuntui varmaankin, että kerrankin heistä pidetään huolta.

Pimeys voi olla hauskaakin. Onhan se hupaisaa, jos seikkailee pimeässä, eikä näe todellakaan mitään! Pimeässä voi olla paikallaankin, ja aivan turvassa.

Nyt sairaspäivinä aloin taas lukea Vedenalisia. Olen pöyristynyt. Sekä pidän että harmittelen Peuran tekstiä, joka on niin viimeistelemättömän oloista. Varmasti harkittua, mutta se ei ole sillä tietyllä tavalla tehtyä, mitä useimmissa kirjoissa näkee, somia ja täysiä lauseita (tai jopa nokkeluutta tavoittelevia), vaan se on enemmän omanlaistaan kieltä. Toisaalta aika ärsyttävää, mutta ihanaa. Häät Kemijoen jäällä! Kädet hetkeksi avantoon! Sitten kirjassa on elementti, joka pöyristyttää vielä enemmän. Saksa. Ei riitä, että Mirjalla on saari, joka ei ikinä häviä hänestä. Kaikki muut paikat ovat ulkopuolisia, vaikka hän yrittäisikin. Ei, hän menee vielä vaeltelemaan Alexanderplatzille. Tämä on myyttistä, saaren kanssa aivan samassa linjassa, universaalia. Itä-Berliini on turvallinen saari, jossa poliiseilla on kivääreissä äänenvaimentimet.

Oma työni on niin sosiaalista, että se saa minut vain haaveilemaan erakoitumisesta. Voisinpa tehdä jotakin rauhallista työkseni! Siinä voisi olla paljon istumista yksin paikoillaan ja miettimistä. Minun täytyy löytää sellainen.

Vanhin ja nuorin lapsista eivät pidä halauksista. He kiemurtelevat. Kuopus alkaa sättiä minua, jos halaan liikaa. Keskimmäinen sen sijaan on saanut kaikki hyvän haltijan lahjat. Mitään ei näytä puuttuvan. Hän on hyväntahtoinen ja oikeamielinen. Kuopuksen sättiessä hän sanoo: Älä välitä. Rakastan sinua, äiti. Olet hyvä äiti. Lapsuus on minulle tärkeä. (Nämä ovat sanasta sanaan hänen suustaan.) Esikoinenkin osaa nykyään olla rauhallinen. Eilen hän tuli koulusta, teki pari voileipää ja meni kuuntelemaan radiota huoneeseensa. Siellä hän istui nurkkaan tekemässään pikku toimistossa, ja selaili tietosanakirjaa. Hän, joka ei koskaan istu paikallaan! Vaikeaa on kuitenkin myönteisten asioiden sanominen toiselle. Esikoinen töni keskimmäistä ja vei tavaroita toisen nenän edestä. Määräsin, että hänen täytyy kolmen huonon teon korvaamiseksi tehdä kolme hyvää, jotka voivat olla aivan simppeleitä, kuten tukan pörröttäminen, halaaminen ja jonkun ystävällisen asian sanominen. Tämä oli esikoiselle todella vastenmielistä. Mieluummin menisin arestiin, hän sanoi. Tai että minut upotettaisiin elävänä avantoon. Lopulta hän haki vanhan aapisen ja luki pienen sadun (luki sadusta helpot sanat, sieltä täältä). Lopulta hän sai hampaidensa välistä sihistyä: V on hyvä piirtämisessä. (Mikä on totta. Kohteliaisuuksia vaikka hampaat irvessä.) Sitten aloimme keksiä, missä esikoinen on hyvä. Ruuanlaitto, jalkapallo, leikkien keksiminen.. monta asiaa. Kunnes kuopus alkoi huutaa katonrajasta, missä hän keinui: Minä olen maailman paras kaikessa!! Ja esikoinen alkoi itkeä harmista. Hän on yhä vielä niin lapsi, että ei osaa ottaa sanomisia leikin kannalta.

Olen flunssainen ja väsynyt ja ylikuormittunut. Jäin lepäämään pariksi päiväksi. Ulkona aurinko paistaa. On todella valoisaa, valo suorastaan särkee silmiä. Pihlaja ilman lehtiä näyttää polttopuulta. Siltä kuin sen oksat voisi jo katkoa pesään. Niin! Hauska ilmiö oli, kun olin ulkona, kun vaihdoimme talvirenkaita. Lapset olivat mukana, ja ruuvasimme renkaita irti. Minun täytyi hyppiä kääntöavaimen päällä, ennenkuin pultit avautuivat. Olen liian kevyt. Talon päädyssä puuhaillessani katsoin yhtäkkiä ylös ja näin fasaanin. Ja voin vannoa, että pihassa ei ollut sekunti sitä ennen mitään. Fasaani ilmestyi tyhjästä! Näinkö kaikki tapahtuu?

Pidän tästä karusta aikakaudesta, kun luonto riisuuntuu. Eipä ole sekään enää suojassa. Olemme yhdessä rujoja. Olen lämpimämpi.

Taiteessa voi tehdä sellaista, kuin että voi tehdä puusta ihmisen kasvot ja uurtaa ne jollain terävällä työkalulla sellaiseksi kuin raidan kylki, ja tehdä kasvoille ilmeen. Näin kuvan tällaisestä näyttelyesineestä. Niitä uurteita ei tarvitse koskea, ne voi jo tuntea.

Anyway, jatkan nyt lukemista. Ulkona tulee vähän vasemmalta oikealle, niin että köynnökset heiluvat.

marraskuu

Talvi on alkanut. Kylmiä vesipisaroita ja ohuita jääkerroksia. Martinpäivä lähestyy ja silloin hyvä hanhipaisti voi olla paikallaan. Paras hanhi tulee, kun se paistetaan kyljellään. Tai se voi olla metsälintu myös.

Talven alku on aina yhtä pyörrettä, kaikki muuttuu, ei kuole, vaan siirtyy uudenlaiseen aikaan. Kohta kukaan ei muista, millainen kesä on. Ja on hyvä, ettei muistakaan! Hetken ajan voi nähdä tulevan, ja se pelottaa. Muistellaan kuolleita.

Äitini tunnistan tästä. Tulossa on pyhä - sitä edellisenä päivänä täytyy mennä saunaan, että kaikki on valmista. Kuka enää pyhänä ryhtyisi sellaiseen, silloin ollaan vain. Toinen asia: juhlapöydässä on kaikenlaista juhlasyötävää kahvin kanssa. Tarjolla on myös vaatimatonta pullaa. Hän ottaa pullaa, koska se on kohteliaisuus illan emäntää kohtaan. Arvostan sitä, että laitat tarjolle jotakin näin perinteistä, jota kukaan ei enää arvosta. Minä arvostan sitä.

Allerheiligen-juhla ja meidän juhlalokakuumme on ohi. Lapset ovat syntyneet pääosin lokakuussa. Viimeiset juhlat olivat eilen. Nyt lapset leikkivät rottia ulkona, maa kumisee heidän jalkojensa alla aivan kuin se olisi jo jäässä. Rotat ottavat kepit ja taistelevat.

Eilen saunoimme uudessa saunassa ensimmäisen kerran. Kun kiukaalle heittää vettä, siitä nousee valtava höyrypyörre, kuin tulivuoresta. Keskimmäiseltä irtosi ensimmäinen hammas! Se oli todella pieni ja menikin hukkaan melko pian. Hän on nyt kuusi. Hänen kanssaan suunnittelimme perustavamme pitopalvelun: hän teki juhliin voileipätarjoilun - vaaleat leivät voideltiin ensin yrttiöljyllä, ja hän laittoi runsaat päällysteet. Söinkin monta ja muutenkin paljon herkkuja, vieraiden lähdettyä tein pitkän juoksulenkin, ja en ole milloinkaan juossut niin pitkään ja niin vaivattoman kevyesti. Riittävä hiilihydraattitankkaus todella on kaiken a ja o! Juoksin kyllä liian pitkään ja liian kovaa. Seuraavaksi täytyy muistaa hitaus. Vain sillä tavalla kunto kohoaa.

Marraskuussa aion hengähtää hetken ja käydä esim. vessassa. Vielä maanantaina on iltaesiintyminen, mutta sen jälkeen lepään.

Selailin vanhoja muistiinpanovihkojani, kaunokirjallisia siis. Olen jo kirjoittanut niin paljon. Miten hyvä, että kaikki on jo kirjoitettu. Minun ei tarvitse juurikaan keksiä enää mitään. Kun vain avaan vihon ja otan jonkun lauseen. Ihanaa.

Perjantaina katsoin kotona Sex in the City-elokuvan. Mukavaa siinä oli se, miten naiset viihtyivät kehossaan ja vaatteissaan. Samalla tapaa mietin joskus katsellessani eri ihmisten ruuanlaittoa: jotkut käsittelevät isoja taikinakulhoja ja astioita kömpelösti, tarvitsevat apua. Toiset taas näppärästi, he nakkelevat pikku kippoja ja heittelevät mausteita sinne tänne, hallitsevat käsillään. (Lopputulos tai maku ei kylläkään riipu kokkaustavasta. Se on oma asiansa.) Minä luotan yllätykseen ja luontoon, vaistoon makujen suhteen.

Luen Maria Peuran kirjaa Vedenaliset ja pidän siitä. Onhan se kummallista puhetta. Jotenkin matalaa. Ihan kuin siinä ei olisi tavoiteltu mitään huippuja tai dramatiikkaa. Se vaan puhuttaan. Olen vasta siinä vaiheessa, kun Mirja muuttaa Helsinkiin. Ja hän on siihen saakka elänyt aika erikoista elämää. Eristyksissä ja nälkäisenä, saaressa. Saari voisi olla jossakin Perämerellä, Oulun lähellä. Elänyt vähän kuin eläin, laumassa. Ja Helsingissä baarien ikkunat ovat tummennetut, eikä hän ehdi ja löydä ikinä ruokakauppaan. Hän ikävöi saaren voitatteja ja lahnoja. Pidän kirjasta, koska oma lapsuuteni oli merkillinen. Sen maailma on niin vahva, että rupean jokeltamaan, kun tapaan lapsuuden ihmisiä. Eivät he voi sellaista muutosta ymmärtää, minun on palattava samaan mikä olin silloin.

Ensi töikseni huomenna poikkean kukkakauppaan. Nyt on aika hyötää kukkasipulit joulun iloksi. Istuttaa ne multaan ja vielä viileään ja ottaa sitten valoon ja lämpöön, kun nuppu tuntuu, joulukuun alussa. Aion laittaa sipulit sisäparvekkeelle, sen lämpötilaa täytyy kyllä silloin tällöin katsoa mittarista, etteivät sipulit jäädy. Sitten on odotettavissa kukkien tulvahtamista joulun alla!

Koulussa pidän hämärätunteja. Se rauhoittaa lapsia. Pimeässä ei kukaan jaksa riehua, se on jotenkin tuloksetonta. Valon määrä voi olla sellainen, että juuri näkee lukea. Sillä lukea meidän pitää.

Marraskuussa voisi hemmotella itseään. Kävellä paljon ulkona ja sisällä polttaa kynttilöitä. Lukea hyviä kirjoja. Matkustaa vähin kantamuksin, esim. Eurooppaan. Ajatella miten trans-Siperian radan varressa kyläläiset elävät. Tehdä lämpimiä ruokia. Joulukuun voi paastota ja sitten jouluna herkutella taas.