Kuopus oli piirtänyt isänpäiväkortin kuten muutkin pojat. Siinä isä oli pulska hahmo, jolla oli kunnon kädet ja jalat. Silmät valuivat dalimaisesti alas poskia ja suu oli alaspäin kaarellaan. Esikoisen kortissa oli näppäräsorminen ukkeli, jolla oli harmaa villatakki, hän näytti Pickwick-kerhon jäseneltä. Esikoinen oli täydentänyt valmiita alkuja: Isästä hauskinta on... minä! Keskimmäisen kortissa isä ja V olivat vedessä, jossa ui hopeanvärisiä kaloja ja ilmassa lenteli iloisia lintuja. Suut olivat molemmilla hymyssä.

Ulkoillessa meidän tarvitsee vain seistä, muut hoitavat liikkumisen ja tekemisen. He rakentavat majan, tekevät kairauksia lammen pohjaan sauvakävelysauvoilla. Älkää siellä seisoko! huutaa kuopus. Tulkaa heti tänne! Kalliot ovat liukkaita sateesta, on harmaata. Joku koira tulee uteliaana vähän matkan päähän, sen omistaja huutaa, tänne, tänne! Koira istuu sen näköisenä, että se haluaisi sännätä mukaan leikkimään lammen rannalle. Sen korvat ovat pystyssä ja se täpistelee etutassuilla ja on iloisen näköinen. Jos kutsuisin sitä, tulisiko se? En kutsu.

Katsomme Charlie Chaplinin Nykyajan poikien kanssa. Kuopuskin nauraa ääneen. Chaplin tekee kaikkea, mitä heistäkin olisi hauska tehdä. Noinhan kaikki haluaisivat tehdä, mutta joku estää. Mojauttaa poliisia hänen omalla pampullaan, ensin silittää päätä, että ai-ai ja sitten mojauttaa.

Pojat vapautuvat yhteisestä leppoisasta oleilusta niin, että loppupäivä on jo aika rasittava. Ruokapöydässäkin puhumme vain ydinräjähdyksistä. Vakavoiduttaisiinko jo välillä? Voisitteko olla hiukan hiljempää? Muidenkin täytyy löytää saunatakki! Missä ne ovat? Syntyy maailmanlopun poru, pengotaan yläkaappeja, ei ole siellä mitään, lumppuja lumppuja vaan. Takit löytyvät, ne eivät ole mukavan värisiä, pitäis vaihtaa jonkun kanssa ja vyöt ovat hukassa. Missä vyöt ovat, byäää. Saunafarssi on luku sinänsä, pikku vinkki, kukaan pojista ei istu peffalleen muutamaa sekuntia kauemmaksi. Pojat riitelevät nilkkasiteestä niin kovasti, että keskimmäinen saa todellisen haavan nilkkaansa. Kaikki haluaisivat siteen. Hän on nyt invalidi eikä voi ehkä tulla saunaankaan. Esikoinen suihkuttaa vain kaakeleita ja seiniä, painesuihkulla. Löylykauha on hävinnyt ja heitämme vettä kukkaruukulla, jossa on reikä pohjassa. Pitää muistaa pitää sormi reiässä. Kuopus ei muista sitä.

Keskimmäinen leipoo kakun, ja syötyä se tulee. Samat tavarat järjestetään sivuun, kynttilän jätän aina työpöydälle, koska niin usein sitä tarvitaan. Aina juhlan tullen se on kätevä siitä ottaa. Mukava ajatella, että se on aina niin lähellä. Mukava on ravistella pöytäliinasta muruset parvekkeelta, saavat pikku hiiret ja mönkiäiset ruokaa. Pöytäliinakin otettiin likapyykkikorista, se oli vielä välttävä.

Pojat kysyvät mikä on sukupolvi? Teidän lapsenne on teistä seuraava sukupolvi, sanomme. Mutta minä en hanki lapsia, sanoo esikoinen. Mulle riittää tämä, hän sanoo ja viittaa ympärilleen.

On talvisen siestan aika. Ensi viikolla opettelen olemaan vähemmän vaativa itselleni. Otan vaan rennosti. Mukava ajatus sekin, että voin oleskella opettajana parisen vuotta ja miettiä sitten uusiksi. Eihän mikään nyt ole lopullisen vakavaa. Aina on vaihtoehtoja. Ehkä yritän oppia tässä ammatissa sen, mitä siitä on opittavissa. Opettajan ammatti opettaa nimenomaan sosiaalisella saralla tekijälleen paljon. Sovellun opettajaksi tietyllä tapaa oikein hyvin, toisaalta aika huonosti... Der Mord, der Krieg, der Tod - ei ole sattumaa, että ne ovat maskuliinisia, die Sonne, die Liebe taas feminiinejä, das Leben siinä välissä...

Lopuksi mietiskelen hiukan lausetta: Luonto on toki ankara marraskuussa. Ymmärrän toki tämän lauseen, ja voin olla samaa mieltäkin, mutta pohjimmiltaan ymmärrän asian aivan toisin. Eihän luonto ole kenellekään ankara tai mitään. Luonto joutuu itsekin ankaruuden kohteeksi. Me ja luonto olemme samassa asemassa, ihmiset vain voivat suojautua taloihin, ym. Se, joka on ankara, on jotakin aivan muuta.