Yskin yhä hirvittävästi. Olen kokeillut kaikkea, koiruohoa, jne, mutta se menee aikanaan. Olin kuitenkin perjantaina töissä termospullon kanssa. Kaadoin siihen viivytellen teetä - - - miten nautinollista tämä olisikaan, jos istuisin yksin toimistossani! Mutta en ole yksin. Vieressäni on aina liuta lapsia, murrosikäisiä, jotkut suorastaan oireyhtymiä. Kahden päivän kotonaolon aikana mietin vaihtoehtoisia töitä. Olen ajatellut bussikuskia, postinjakajaa - ainakin näitä voisin tehdä. Se saisi mielellään olla ruumiillista ja osa-aikaista. Kirjoittaminen olisi sitten loppupäivän täyte.

Kuitenkin perjantai sujui aika hauskasti, olin iltapäivällä sitä mieltä, että opettajan ammatti on mainio. Ehkä katson vielä muutaman vuoden. Sitten lasten kuljettelutilanne hellittää.

Tänään matkustimme bussilla keskimmäisen kanssa Tapiolaan. Aika pitkä reissu, hän huokailee takaisin tullessamme. Bussimatkailussa on niin monta vaihetta!

Keskimmäisen kanssa katselimme moneen otteeseen albumeja. Mitä kaikkea olemmekaan tehneet! Vauvakirjoissa oli heidän vauvapuhettaan. Keskimmäiselle ruoka oli nammakkaa. Hänellä oli aivan pienenä luovaa omaa kieltä, se kuulosti vähän saamelta. Uuhtaa tarkoitti isoa... Muutamia kiehtovia otoksia. Vanha koirani makaamassa kesällä ulkona, kuva on otettu niin matalalta, että horisontti jää kuvan ulkopuolelle, näkyvissä on vain hiekkaa. Tunnistanko paikan, sitä mietin aina hätääntyneenä. Olenko jo etääntynyt niin kauas, etten tunnista enää paikkaa? Kyllä tunnistan, se on lapsuuteni kotipiha, maassa on sille aivan tyypillistä hiekkaa, soraa ja olkia, kuivaa ruohoa. (Minun pitäisi kuumeisesti saada selville, onko olemassa allergisille sopivia koirarotuja. Se ajatus, että saisin koiran, täyttää suunnattomalla ilolla. Mutta mies on allerginen.)

Talven tullen ajantaju häviää. Se palaa taas auringon tullen, toivomaan, ettei aika kuluisi niin nopeaan. Ennen kevättä päivänmäärä on yksi lysti.

Illalla aloimme tarkistaa poikien jalkoja. Jalat olivat likaiset ja kynnet kauhistuttavan pitkät. Esikoinen on valitellut jalkaansa, ja hänen nilkkansa oli selvästi paisunut, kylläkin nilkan yläpuolelta, ei onneksi nivelen kohdalta. Laitoimme siihen viilentävän kääreen ja sitten ainoan siteen, jonka löysimme pitkän penkomisen jälkeen: puristusside isoihin haavoihin (kuten valtimovuotoihin, ym). Mutta se kävi hyvin. Kaikkien jalkoja täytyi rasvata, samalla kun katsoimme luonto-ohjelmaa. Keskimmäinen sanoo tätä urheiluhieronnaksi, ja se on kaikista pojista rentouttavaa. Kaikki menivät nukkumaan rauhallisina ja tyytyväisinä, heistä tuntui varmaankin, että kerrankin heistä pidetään huolta.

Pimeys voi olla hauskaakin. Onhan se hupaisaa, jos seikkailee pimeässä, eikä näe todellakaan mitään! Pimeässä voi olla paikallaankin, ja aivan turvassa.