päätelmiä

Nautin lukiessani uutta blogia, jonka löysin, opiskelijapoikaa. Vaikken edes tiedä, onko hän poika. No, hän juopottelee joskus yksinään, joten siitä ajattelin.

Voi minua, minäkin olen olemassa. Unohduin ajattelemaan, ja upotin vahingossa kyynärpääni viinilasiin. Mietin uudelleenkoulutusvaihtoehtoja (pitkä sana). Lainasin Dalai Laman kirjan, josta Veloena kirjoitti. Viisainta olisi kaiketi tyytyä tähän mitä on ja yrittää asennoitua positiivisesti kaikkeen. Vankilassakin voi tehdä pieniä henkisiä harjoituksia henkisen vapautumisen eteen, eikö minun tilanteeni ole paljon helpompi? On, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat vain olosuhteita, tärkeätä on se, minkä asenteen ottaa.

Viihtymättömyydelle on kuitenkin tehtävä jotakin nyt. (Näin lastenohjelmapätkän, jossa kaikki raahustivat synkkinä toimistossa, he olivat selvästi masentuneita. Vaahterasiirappi oli loppu. Ne muistuttivat hätkähdyttävästi omaa asennettani. ) Tämä on vedenjakaja-aika, joka johtaa uuteen suhtautumistapaan. Voi ottaa kaiken oppimisen kannalta. Tai sitten voi ajatella, kuten minä nyt: ei kannata olla oopperalaulaja, jos ei ole lahjoja siihen. No, ei opettaminen nyt mitään oopperalaulua ole. Se on jotain, jota voi tehdä normaaleilla, keskivertotaidoillakin. En osaa monia taitoja, joita tarvitsisin. Mutta eihän kukaan osaa? Lyhyt johtopäätös: on vain opeteltava.

Minua kuitenkin häiritsee se, ettei opettaminen ole sitä, mitä eniten haluan ja mitä parhaiten osaan. Se ei kiinnosta minua niin paljoa, että haluaisin kehittää osaamistani. Tämä on todellisin ongelma. On ehkä kuitenkin vain opeteltava ja sitä kautta haluaminen lisääntyy. Ääni sisälläni sanoo kuitenkin: on parempi tapa käyttää aikaasi: luova kirjoittaminen. Saat eniten aikaan siinä, mitä todella haluat. Toinen ääni sanoo: se ei ole järkevää.

Kurpitsalyhty mätänee.

Kävimme taas bussilla Tapiolassa. Kävely on hauskaa. Aina hämmästelen sitä vaakasuoraa etenemistä jaloilla. Se on nopeaa, ja miten sitä etenee maisemassa. Voi katsella kukkuloita, joiden yli on jo tullut, käännöksiä, mutkia, pensaita, polkuja. Parasta on oikein mutkikas ja vaihteleva reitti, joka on kuitenkin tuttu. Sellaista pitkin on hauska ohjata lasta.

Tänään olimme iltakävelyllä ja vastaan tuli mies ja koira. Kuopus meni ekana otsalyhty päässä. Koira pelkäsi ja meni isäntänsä jalkojen taakse ja sieltä ojaan korvat luimussa, niin että naru sotkeutui isännän jalkoihin. Metrin mittaisesta kääpiöstä, jolla tulee valoa päästä, ei voi olla varma. Vielä kun se heiluu ja hypähtelee jotenkin arvaamattomasti. Jälkeenpäin se kyllä katseli meitä iloisena ja heilutti häntää. Ensin pelkäät, hyppäät ojaan, sitten haluat mukaan. Lopputulema: hyvin monet koirat pitävät meistä.

En enää lainkaan huomaa pimeyttä tai ajattele marraskuuta. Se tarkoittaa: olen jo talvessa mukana.