Ensimmäinen työpäivä. Lapset olivat hämmästyttävän iloisia nähdessään minut. Kaikki yhdessä kokemamme kurjuus on unohtunut ja korvautunut jollakin muulla kurjuudella. Oppilaat olivat todella suloisia. Tarmo, joka oli ollut sijaisenani, ei ollut löytänyt nauhoja, vaikka oli etsinyt kauan. Onneksi se hölmö Tarmo ei enää tule, sanoivat oppilaat. Tarmo kuulosti kyllä sympaattiselta, minullakin on suuria vaikeuksia löytää asioita. Tarmo oli sitten puhunut tekstin itse, kumealla äänellä kuin kone.

Aamulla lähdin töihin muutoin tervehtyneenä, mutta silmätulehduksisena. Pienet harmit täytyy unohtaa. Sain toisen silmän auki ja pystyin kävelemään ja puhumaan. Päivän päätteeksi oli venyttelyä ja rentoutusta puolitoista tuntia, työpaikan järjestämänä. Se oli ihanaa. Omasta kehosta huolta pitäminen ei ole yliarvostettua, siihen aion käyttää aikaani.

Eräs romaanihenkilö otti minuun tänään yhteyttä. Nyt on sekin tapahtunut, eräs niistä ihmeistä, joita elämän varrelle olin löyhästi suunnitellut. Tältäkö se tuntuu, no ei paljon miltään. Hän kirjoitti näin: Hei H. Mitä kuuluu eloon? Ja allekirjoituksena oli hänen nimensä kummallisena lyhennyksenä (en ole ennen hänelle henk. koht. kirjoitellut, mutta noin hän sen kai lyhentää). Vähän kuin Gregor Samsa lyhentäisi omansa GSa. Tämä on merkittävä virstanpylväs, ihme keskellä marraskuuta.

On loistavaa olla terve. Voin hengittää samettisen kevyesti, hengityskanava on auki.