Sosiaalisia aspekteja

Tällä viikolla oli seitsemän minuuttia vapaa-aikaa ja olin onnellinen siitä. Se sattui olla juuri silloin, kun istuin sohjoisessa koulun pihassa odottamassa esikoista kitaratunnilta. Satoi vettä ja en raaskinut antaa hänen kävellä. Pikkuiset olivat autossa ja kyselivät rasittuneella äänellä: Miksi me odotamme tässä? Mutta minun teki vain mieleni laulaa.

Tällä viikolla autoin fiksua vanhaa miestä, jonka auto oli juuttunut mäkeen kesärenkaissa. Samana päivänä mies oli auttanut 92-vuotiasta naista bussipysäkille. Ensi viikolla esikoinen menee iltapäiväkerhon kanssa vanhainkotiin. Ehdotin, että hän voisi kertoa vanhuksille maaseutujuttuja. Vanhuksetkin ovat ehkä unohtaneet ja alistuneet monet. Silloin on virkistävää kuulla vanhasta todellisuudesta.

Olarin keskustassa näin, miten mies auttoi näppärästi naista, joka ei saanut isoa pakettiautoa peruutettua lumimyräkän aikana. Mies tuli itse autolla parkkipaikalle, hyppäsi pois autosta, jätti sen niille sijoilleen keskelle tietä (!!!!!!), ja kävi antamassa merkkejä naiselle miten peruuttaa. Miten kätevää. En tullut ajatelleeksi, että olisin voinut tehdä samoin. Olin katsellut naisen tuloksetonta peruuttelua jo jonkin tovin. En uskaltanut jättää autoa keskelle tietä. Mutta toisaalta, eihän se kenenkään tiellä olisi ollut, kun tie oli kuitenkin tukossa.

Tänään sanoin pianotuntia terrorisoivalle mummolle (joka ei ollut mummo, vaan keski-ikäinen, paksusankainen nainen), että voisiko hän ystävällisesti odottaa käytävässä lapsensa kanssa. Hän oli hämmentävän iloinen, vaikka kiehuin vihasta. Kyllä se minulle sopii, mutta kunhan vain saan O:n (lapsen) odottamaan, hän vastasi. Minä aina sanon, ettei vielä mennä, mutta O ryntää sisään, minkäs sille teet. (Sinun on tehtävä sille jotakin. Lapsille on kerrottava, miten pitää toimia.)

En ole vielä tottunut lumeen. Se on niin harvinaista. En pidä sitä totena. Se on vähän kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ole minun todellisuuttani, vaikka haluaisin sen olevan. Ehkä pitäisi syödä sitä vähän.

Olin yhteydessä vanhaan opettajaani. Törmäsin kummalliseen oppilas-opettaja-asetelmaan. Hänellä on pikkutakki ja viinipullo kainalossa, ja hän on kaiken ilmentymä, me olemme molemmat melko aikuisia, mutta silti: hän voi kysyä, mitä minulle kuuluu, jne. Minä en voi kysyä samoja asioita sen tuntumatta hullulta: Mitä olet puuhaillut viime aikoina? Hän ei tiedä, että tunnen hänet niin hyvin kuin tunnen. Se on niin pelottavaa. On paljon turvallisempaa pysyä sivussa.

Käyn torstaisin vesijuoksemassa esikoisen kanssa. Uimahallin ikkunoista näkyi lunta ja jäätä.

Oppilaiden kanssa olen edistynyt. P ja E, ovat pahimpia. P maalaa huulensa valkoisiksi ja tupeeraa hiuksiaan jatkuvasti. Hän on laiha kuin viulu ja kalpea. Hän näyttää pelottavalta, kuin joltakin linnulta. Hän tekee sarkastisia huomautuksia ja toisinaan kummallisia ääniä. Nämä ovat ihmisiä, joiden kanssa teen työtä, siis hyvänen aika. Tapasin E:n isän, ja isä ja tytär olivat vierekkäin. Isä oli pehmeä kuin marmeladikarkki. Hänellä ei ole todellista valtaa tyttäreensä. Hän on aseeton, syyllinen. E sen sijaan on kivenkova, hänessä ei ole pehmeää kohtaa. Hän nauraa harvoin ja aina ivallisesti.