Sain tekstin muokattua ja tänään lähetän sen... se oli julmaa, ottaa käsittelyyn ja keittää, irrotella lihat, ja köyttää sitten villalangalla uuteen järjestykseen luiden ympärille, hyvältä näyttää, hyvältä hyvältä... eriskummalliselta suorastaan.

Maanantaina katsoin elokuvan Miehen työ. Betonityöläisestä, miehestä, tulee seksityöläinen. Kirjoittaisin siitä mielelläni, mutta tuli häveliäisyysongelma. En pystykään käyttämään niitä sanoja, joita tarvitsisin. Ilman niitä se ei onnistu. Ajattelen sitäkin ironisoitua kohtausta, jossa nainen pyytää neuvoja seksielämäänsä, ja mies ei... Hmm, ehkä myöhemmin.

Sen sijaan nyt luen Riikka Pulkkisen kirjaa Raja. (Minusta se on suloinen.) Se muistuttaa eräästä tapahtumasta kauan sitten. Siitä, kun ystäväni rakastui yläasteella opettajaansa. Tämä tyttö, ystäväni, oli kaunis ja lahjakas. Mies oli historianopettaja. No, kerran meillä oli koulussa jonkinlainen illanvietto, jonne oppilaat tekivät ohjelmaa, filosofisia sketsejä... Ystävälläni oli päällä joku kaapu, hänen roolivaatteensa, vai olivatko ne housut, joka tapauksessa ne olivat liian suuret ja hän tarvitsi vyön. Tämä opettaja oli siinä meidän kanssamme, ja yhtäkkiä hän rupesi avaamaan housujaan, kaikki tapahtui niin nopeasti. Hän riuhtaisi itseltään vyön ja antoi sen ystävälleni, joka esiintyi se vyötäisillään, sen vyön avulla oikeastaan.

Aioin kirjoittaa, että "oliko koko juttu heidän välillän tarua"? (Oliko se ylipäätään juttu, vai suhde, vai tunne?) Mikä siitä tekisi pelkkää tarua tai satua? Se, ettei mitään vakavampaa ehkä tapahtunut? Mitään "todellisempaa"? Mitään "fyysistä"? En tiedä mitä kaikkea tapahtui, silti tiedän tarpeeksi, tiedän totuuden. Näin ne eleet, äänensävyt.

Ongelmana on aikapula kirjoittamisessa, epävarmuus.

Mitä on runous? (kiteytynyttä sanomista? Ei riitä.) Se on jotakin kiehtovaa, pelottavaakin. Jotakin, jota ei voi ymmärtää väärin.

Kun ylikypsät hedelmät, mettä tihkuvat, putoilevat.

Lapsena lauloin lauluja korvakuulolta, siis vieraskielisiä, "kamösolaikmii, deskoldänkree, deskoldänkree-ee-ee-e, lokomobiissikamösolaikmadriim, theesgoldangree, tadadadaadaatadadadadaadaadaaa, deskolänkreee, deskoldänkree-ee-ee.." Myöhemmin tajusin, että olin kuullut sanat väärin, mutta ei se haitannut.

"Loving would be easy if your colors were like my dream
Red, gold and green
Red, gold and green"

En muista, mistä aioin blogata, mutta siirryn nyt kirjoitettamaan käsikirjoitustani. Ryhdistäydyn.

Sitä ennen vielä uni: Olin ystäväni luona käymässä, siellä oli meneillään kirjallisuusaiheinen keskustelu, joka televisioitiin. Ystäväni laittoi sormensa suunsa eteen ja sanoi minulle: Sshh! Menin hänen keittiöönsä tiskaamaan, sillävälin nauhoitus jatkui. Keittiössä hiukseni lähtivät päälaelta, se oli kauheaa. Hiuksia jäi kuitenkin sen verran, että sain tehtyä poninhännän ja kaikki vaikutti normaalilta. Lähdimme ulos, siellä oli liikaa ihmisiä. En löytänyt tietä sinne minne olin menossa, vaatteeni kiristivät ja olivat liian painavat, kaiken kaikkiaan epämukava olo.

Unia

Pari viimeisintä unta: Olimme menossa hiihtoretkelle, se oli jonkun firman järjestämä retki meren saareen. Kokoontuminen oli ostoskeskuksen alakerrassa. Kassojen vieressä odottelin yksinäni, ja rupesin tarkastelemaan ihan ajan kanssa monoja, jotka olin ottanut mukaani. Ne olivat väärät monot, mieheni, erimalliset kuin minun. No, sitten tuli mieheni, ja hän oli epähuomiossa ottanut minun mononi. Miten kätevää (ja arjen dramatiikkaa). Vaihdoimme tietysti monoja. Tämä vaikuttaa aika yksiulotteiselta unelta, mutta tässä kirjoittaessani tajusin yhtäkkiä, mistä uni kertoo. Kimmoke uneen tuli varmasti eilisestä Nyt-liitteen artikkelista abien juhlinnasta.

Toinen uni oli mukava musiikkiuni, jollaisia näen toisinaan, yöt täynnä ihanaa tulvivaa musiikkia.. tällä kertaa musiikki oli pehmoheviä, jotakin Lordin, Iron Maidenin tai Van Halenin tyylistä, ja musiikki oli samalla matematiikkaa. Se oli oppiaine amk-insinööreillä - minä olin jonkinlainen sivustaseuraaja tai vierailija, muistan unessa testosteronin täyteisen ilmapiirin, kun luokassa kaikui pehmeä hevibasso, nuoret miehet (lyhyttukkaisia ja pitkä/takatukkaisia) opiskelivat laskemista musiikin avulla. Miten se käytännössä tapahtui? En muista, mutta matematiikan eri alueilla oli omat musiikkilajinsa, joista niihin löytyi avain, jota kautta niitä lähestyttiin. Käytäntöön sidottu, kuten siltojen rakentamiseen ja sähköasennuksien tekemiseen, oli pehmohevi.

Eräs aikaisempi uni oli vielä sellainen, jossa miehet (isät) menivät lasten sijasta päiväkotiin. Jotkut leikkivät innokkaasti, karvaisilla pehmoeläimillä, konttasivat, veivät eläimiä selässään ratsastamassa, mutta toiset vain seisoskelivat mustat pitkät talvitakit päällä viemärikansien vierellä, naureskelivatkin hiukan, mutta olivat eksyneen ja surullisenkin näköisiä, eivät osanneet leikkiä. Olinkohan minä päiväkodin ohjaaja vai äiti, joka tuli hakemaan lastaan? En muista omaa rooliani unessa.

Tämä vaan jatkuu kuin unelma, viis siitä, että mittarissa on aamulla melkein -30 astetta. Taivaansini on ihmeellinen, äsken ulkona oli kellellään oleva kuunsirppi ja terävät tähdet.

Aamukin alkaa hyvin, herään niin viivytellen, vähitellen, kun ei ole minnekään kiire. Nukun aivan ongelmitta missä vaan, millaisessa metelissä tahansa. Lapset voivat hyppiä päälläni ja nukun silti. Vain kipu pitää hereillä, mutta nyt ei ole kivusta tietoakaan.

Kävelen pojan kanssa "kaupungille", löydämme kierrätyskeskuksesta minulle jääkiekkomailan (vasta kentällä iltapäivällä tajuan, että se on vasuri, vääräkätinen, mutta ei se haittaa). Sitten menemme kirjastoon mailan kanssa, kirjasto ei ole auki, mutta siellä on satutunti, H menee kuuntelemaan, minä selailen runoja, on hiljaista. Kaikki tämä meitä varten, tämä on jo liikaa. Voinko nyt silti lainatakin, käyn kysymässä. Tottakai!, virkailija vastaa. Kotimatkalla katkaisen mailalla räystäältä ison jääpuikon pojalle imeskeltäväksi. Mailan lavalla se on helppoa, naks. Unelmoimme isoista puikoista aina molemmat.

Iltapäivällä luistelua, uintia. Leikkimistä serkun kanssa. Kolmen aikuisen synkronoimana päivä menee ihanasti, lapsia voi jakaa erikokoisiin ryhmiin. Mietityillä kokoonpanoilla välttää monet kaaostilanteet. Normaalisti vain ei tällaiseen ole mahdollisuutta. Ehdin olla jokaisen lapsen kanssa erikseenkin. Keskimmäinen ui ohitseni altaassa, hän polkee syvässä, korvia myöten vedessä, leuka pystyssä pinnalla, hän hymyilee. Illalla hellimme isompien kanssa pienintä, hieromme hänen selkäänsä, keskimmäinen vetää sormiaan alas hänen selkäänsä, kuopus puhuu kirjakieltä: Tun-tuu hyväl-tä, hän sanoo.

Johtuukohan tästä onnellisuudesta, että ote ja näkökyky vähän herpautuu. Niin kuin tapahtui aamulla, ja vähän väliä. Sanon mitä ajattelen, luen mitä haluan.

talviloma

paparazzi

Tänään näin uskomattomia lumikukkia, valtavan suuria lumikiteitä ripukoiden päissä. Upea näky, kuvaaminen vain oli hankalaa, koska käsi jäätyi -20 asteessa ja tuulessa nopeasti, kuvista tuli paparazzitasoa, liian kaukaa, summittaisesti oikeaan suuntaan. Harvoin näkee niin isoja lumikiteitä, monisakaraisia kukintoja.

Hiihtelin kymmenvuotiaan veljentytön kanssa. Hän kertoili juttuja siitä, mitä aikoo tehdä: jos löytää hirvenluun tai jonkun muun luun, niin kannattaa laittaa se muurahaispesän yläpuolelle lujasti kiinni rautalangalla, että, kun, muurahaiset syövät siitä kaiken, ja se on valmis tai jos se on kallo, niin se kannattaa vielä sitten lopuksi pestä. Hän aikoo tehdä näin.

Toinen juttu, mitä hän aikoo, on kerätä eläinten jälkiä. Mua ei naurattanut oikeastaan yhtään, vaikka yleensä naurattaa. Nyt paneuduin tosissani asiaan, ja niin aion tehdä vastedeskin, vakavasti. Että hän sanoi kaatavansa kipsivalosta eläimen jälkeen, (hän piirsi suksisauvalla tien pintaan hirven jäljen, voi miten sauva kirskui tiiviissä pakkastienpinnassa) ja siihen laitetaan joku purkki tai leikataan se auki, ja siihen jää se jälki. Mielessäni oli vain joku kostea soinen maa, mahdollisimman hankala. Se ei onnistu. Yritin ja yritin taas, miettiä miten yhdelle valamiskerralla saa jäljen, kun se vielä tulee väärinpäin, kohokuviona, peilikuvana. Mutta valukertoja tarvitaankin kaksi, tämän keksin vasta kotona. Samassahan sitä valaa kaksikin kertaa, jos tuloksena on aito jälki. Ajatuksena jälkien keräily oli minusta hyvä, vähän kuin sielujen keräily.

En oikeastaan halunnut seuraa hiihtoretkelle. Halusin olla yksin, kierrellä tuttuja metsiä ja peltoja, järvenrantaa. Mutta tällainenkin oli mukavaa, meillä oli paljon muutakin puhuttavaa, mustat sudetkin, joita joku on nähnyt ulvomassa lähitienoolla. Hiihtoretkellä keksin itselleni intiaaninimenkin, joka on enemmän kuin osuva: Poissaoleva. Se tulee siitä, etten enää asu täällä. Kaikki tuntevat minut, mutta eivät oleta näkevänsä. Olen se poissaoleva. Vastaan tuli nimittäin Tiina, joka hämmästyi nähdessään minut, ja kysyi: Missä sinä nykyään olet? Aivan kuin en olisi siinä juuri silloin. Ja todellisuudessa me asumme lähekkäin, valitettavassa todellisuudessa, jota ei ole. Jos todella ponnistelisi, voisi hypätä Espoon raja-aidan yli pois. Lähteä pois. Jonain kuutamoyönä, melko onnellisena, kun kukaan ei odota pakoa ja kun vartijat ovat humalassa ja kuuluu vain radion vaimea musiikki. Tai ihan päiväsaikaankin, portista, noin vaan, mullahan on naamiaisasuja.

Ajattelin hangen pintaa, kylmyyttä, joka tuntuu kireytenä ilmassa. Kylmyys olisi tappava, jos siihen jäisi ilman lämpöä antavia varusteita. Miten kuitenkin paksun hangen alla jään pinnassa oli vettä, se tarttui suksien pohjiin ja se todella jäätyi niihin kiinni. Kerroin tästä miehelle puhelimessa ja hän sanoi: Olisi pitänyt heti vesipaikan jälkeen tehdä niin, että toinen menee ladulle poikittain ja toinen hiihtää hänen suksiensa yli, että pohjat puhdistuvat. Ja sitten sama toisen suksille.

Tultuamme veljeni on tullut töistä ja valmistanut meille kuhakeittoa, joka on todella loistavaa. Kalat hän on pyytänyt itse, tillit ovat omasta maasta, lisänä on Koskenlaskijaa. Hän taitaa kalaruokien laiton, kun keskimmäinen pojistani jättää ruokaa syömättä, tekee mieli sanoa: Ymmärrätkö, mitä jätät nyt syömättä? (Ei hätää, minä syön senkin.) Pöytä täyttyy lapsista, heitä on kuusi. Äitini syö keittiöjakkaralla ja veli sohvalla.

Pakkanen toi kaikkea olennaista.

ps. Unipäiväkirja ei ole karttunut viime päivinä, muistan unista vain äärimmäiset loput. Viimeksi jouduin unen lopussa mielisairaalaan, jonka nimi oli Austerlitz. (Tuo nimi tuo nyt tarkemmalla ajattelukerralla tosiaankin mieleeni erään tietyn paikan, mutta en nyt voi sanoa minkä, etten loukkaa ketään.)

Tämä hetki

Katson, miten lapset nauttivat isovanhempiensa seurasta. Pappa, mä otan sut pahisryhmään, heidät otetaan mukaan, mietin, mitä olisi ilman isovanhempia. Minullekin omat isovanhempani olivat niin tärkeitä, kävin pappani kanssa isolla kivellä retkellä ja hänellä oli aina minulle evääksi pieni rusinapaketti, sellaisia saa yhä kaupasta. Kivi oli keskellä peltoa, ja sopivan kävelymatkan päässä. Hän oli ihmisenä niin äkkipikainen, mutta minua hoivasi aina lempeästi. Hän asui kanssamme, kun olin lapsi. Nyt minulla on omassa kodissani hänen seinällään ollut taulu. Halkeillut savitaulu uskonnollisesta aiheesta, ja väritkin ovat haalistuneet, mutta - minulla on sen varalle suunnitelma.

Siinä talossa johon synnyin oli niin paljon rakkaita ja jänniä paikkoja: tikkakömmeli, tila portaiden alla. Vintti, sivunkaiset. Papan huone. Tupa, jossa oli erikoinen sisältä ontto penkki. Puuhella, leivinuuni. Kamari, jonka ikkunoissa liehuivat kesäisin ohuet valkoiset verhot. Jonne sisään tuli kerran yöllä lepakko avoimesta ikkunasta. Minusta tuntuu, että se talo on mielessäni jonkinlainen talon prototyyppi, enemmän kuin talo. Arvoituksellinen. (Taloon liittyy olennaisesti kylä, ihmiset, suku.) Miten valoisalta metsä näytti sen ikkunoista kuutamoöinä. Ulko-ovet olivat valkoiset pariovet, joissa oli pienet ikkunat, ikkunoissakin pienet valkoiset virkatut verhot. Kuisti, jonka penkeillä lojuen opin itsekseni eräänä kesänä lukemaan. Luin kuistilla maaten vanhasta lukukirjasta tarinan apinasta, ja sen lukeminen vei kokonaisen päivän, tai ainakin monta tuntia.

Tämän hetken, nyt-hetken, ihmeellisyyden lapsille ja itselle voi tuntea, kun käy välillä muistoissa.

Muistoja

Valkoiset hanget joka puolella, puitten varjot menevät tien yli. Autossa tulee epätodellinen olo, vaikka takapenkillä on tuttu tappelu. Eväät leviävät pitkin poikin, Kyllä pojat ovat yleensä aika rauhallisia, sanoin lapsenvahdille viime viikolla ja suljin oven. Omatunto soimasi jo ovella, miten edes kehtaan sanoa niin. Joo joo, niin niin, ihanko totta?

Autossa ajelen vasemmalla kädellä, kun oikea on paketissa venähtäneen sormen takia. Paketoin sen aamulla kotona itse ilmastointiteipillä ja laitoin lastaksi autoradan osan. Toimii hyvin, aina kun vaihdan vaihdetta, kämmen tarttuu vaihdetankoon kiinni. Tauolla autossa kun pysähdymme, leikimme ja ojennan käden taakse, kättelen poikia robottikädellä. Nuorin purskahtaa itkuun, hän luuli, että käsi on noidan käsi.

Kuuntelemme discorokkia, sitten pehmeää heviä, tuttuja lauluja, hyvää musaa. Muistelen parhaan ystäväni häitä Lapualla, kauneimpia missä olen ollut. Sulhasen ja morsiamen lauluesitys, jossa sulhanen ei tiennyt missä kohtaa hänen osuutensa alkoi, orkesteri soitti intron aina vain uudelleen, oli muodostettava huulilla sana Nyt, mutta ei, hän ei päässyt mukaan, kaikkien hartiat rentoutuivat taas, ja odottivat uutta kohtaa, orkesterin jäsenet vilkaisivat taas toisiaan. Mutta hän oli niin rohkea, ja pääsi lopulta mukaan. Muistan, miten pöydässä oli lappu, jossa luki: Tämä hetki on varattu teille ilon ja onnen huomaamiseen. Olin niin onnellinen parhaan ystäväni puolesta. Samana kesäyönä kiertelimme isältä lainatulla autolla pitkin tuttuja maisemia, jokivarsia, pääskyjen lennellessä.

Saman tien muistan myös lämpimimmät hautajaiset, tätini, joka oli minulle kuin toinen äiti. Näen serkkujeni toisensa jälkeen nousevan puhumaan, koska he haluavat. Täti oli heillekin kuin äiti. Kaikki on lämmintä, mistään ei ole epäilystäkään, enkä usko, etteikö kuollutkin olisi läsnä.

Mietin tällaisia matkalla lapsuudenkotiini. Tänne päästessä vastaan tulee kahvin tuoksu. Kohta katselemme jo vanhoja valokuvia kaksikymmenluvulta, joissa on isoisäni ensimmäisen vaimonsa kanssa, sylissään tätini Maija. Olen tiennyt aina tästä avioliitosta, mutta en ole koskaan nähnyt kuvaa. Katson isoisäni ilmettä, hän on rauhallinen, hymyilevä nuori mies, ylpeä omasta lapsesta, vuoden vanha lapsi on hänen sylissään. Vielä vähän vanhempi kuva, isoisoisästä ja hänen perheestään, jo aikuisista lapsista, he seisovat sen talon edessä, josta kirjoitin kerran tarinan kahdesta siskoksesta. Tutut talot ja paikat, sata vuotta sitten. Nämä kasvot näen kaikki koolla ensimmäisen kerran vasta nyt. Valokuvista, jotka löytyivät äskettäin. Isoisäni on otattanut Seinäjoella valokuvan, ja lahjoittanut sen jollekulle, kirjoittaen taakse Muistoksi Sinulle.

Laskiainen

Kuvaotos hetkestä, jossa ei kyllä varsinaisesti tapahdu mitään (jos tapahtuu, se merkitsee, että minulla ei ole aikaa kuvata). Laskiessa invalidisoituneet (venähtäneet) sormet jäähtyivät lumessa, makkarat paistuivat grillissä, kuinka olo onkaan raukea kahdeksan tunnin ulkonaolon jälkeen. Olemme todella viettäneet laskiaista. Kasvojen iho ei totu enää millään sisälläoloon, vaan tuntuu liian kuumalta, sitten taas kylmältä.

Aamupäivällä vielä extremekokemus, hiihtomajalle hiihto, kolme kilometriä. Esikoinen ja muu perhe viilettää edellä. Nelivuotias ajattelija hinkkaa suksia sentti kerrallaan pitkin latua. Hän kaatuu taaksepäin parhaimmillaan metrin välein. Kun tulemme aukiolle, sähkölinjan alle, hän hämmästelee miten metsä yhtäkkiä loppui, tuli kirkasta, todella kirkasta. Hän ei ole mikään rämäpää, kun vauhtia tulee, on parasta lyödä maaten, ihan heti vaan, ettei vauhti vie mennessään. Metsä tuoksuu suojalumelle, kuusten vihreä on syvää, utuista, korviin kiirii palokärjen ääni. Tuoksu on parasta, lauha kevättalven tuoksu. Loppumatkasta hiihtäjä väsyy, mutta hiihtomajalla koittaa palkinto, pullaa ja mehua.

Koen itseni hyväkuntoiseksi hiihtäjäksi hänen kanssaan, toisin kuin paluumatkalla, jolloin hiihdän muitten mentyä kotiin omin päin, tuntuu, että jalat ovat eriparia. Hikiset vaatteetkin tuntuvat raskailta kahleilta, ne painavat tonnin. Ei ole meno kovin joustavaa, se on kuin mykkäfilmistä. Hiihtelen vaan pokkana loppumatkan lumella kävelytien reunassakin, kun tie on hiekoitettu, kyllä koirankävelyttäjät väistävät. Kun on kerran sukset jalkaan pantu. Ehdin kotipihaan juuri sopivasti laskiasriehan alkuun, grilli on jo kuuma.

Käännä paskamainen kohtelu voitoksesi-tarina

Tarina liittyy siis talvitarinablogiin.

*

Vittu saatana. Sora rapisi auton renkaiden alla, kun isä käänsi autoa Toivakan kirkon pihasta takaisin maantielle. Toivoni oli juuri viety, kaikki pilattu. Äiti oli sulkenut suunsa sanottuaan: Tänään ollaan illalla kaikki kotona. Se oli vastaus ilmassa leijuvaan kysymykseen, saanko mennä illalla bileisiin.

Tietämättömyys vastauksesta oli tehnyt päivästä kevyen, toiveikkaan, auringonkeltaisen. Auto vei minua poispäin tuosta mielentilasta, kohti ei-mitään. Kirkon sisälle oli valo siivilöitynyt ohuina säteinä seinien raoista, kuin lasersäteet. Ne olivat osuneet minuunkin. Ulkona taas oli julkean kirkasta, kaikille samaa.

Auto vei minua poispäin, pois toivosta. Kirkossa oli ollut erikoinen puinen alttaritaulu, jota kävimme katsomassa, hippijeesus. Se oli kaunis. Enkä minä en ole sitä ihmistyyppiä, joka masentuu ja jää tuleen makaamaan. En koskaan, toistan, en koskaan jää tuleen makaamaan. Otin laukusta mustekynän.

Isoisän kanssa takapenkillä katselimme kilvan horsmaisia peltoja. Autoradiosta tuli jotakin tasaista iskelmää (panomusiikkia, ajattelin, koska olin niin vihainen). Aloin nyyhkyttää. Äiti kääntyi taaksepäin, katsoi minua. Nostin käteni hänen eteensä.

- Mitä käsissäsi on? äiti kysyi.
- Nämä ilmestyivät kirkossa, nyyhkytin. Kun katsoin alttaritaulua.

Käteni olivat kalvakansiniset, täynnä juovia.

- Herranjumala, äiti sanoi ja laittoi kätensä suun eteen.
- Johdata heitä, johdata perhettäsi, minulle sanottiin, minä vastasin.

A two-year-old looks for his own snack while mum is busy writing

Uni

Näin todella pitkän unen, johon tuntui mahtuvan koko elämä, hela livet, mutta muistan siitä taas vain lopun: kaikki tapahtui isossa talossa, jossa näyttivät asuvat kaikki sukulaiseni, työskentelin siellä, istuskelin isossa tuvassa, ja huomasin yhtäkkiä pienen tulipalon katonrajassa, siellä oli jonkinlainen pieni talonmuotoinen mökki, jonka sisällä oli tuli, ehkä kynttilöitä, jonkinlainen koriste. Tuli alkoi roihuta liikaa, sanoin miehelleni, että voisitko sammuttaa tulipalon, katto näytti jo mustenevan siltä kohtaa. Hän teki jotakin (luki lehteä, tms.), sanoi hoitavansa asian kohta. Mutta, tuli leviää, katso, kehotin häntä taas. (Miksi en itse sammuttanut sitä, for god's sake? Se oli aika korkealla. Mutta olen itsekin pitkä ja atleettinen.) No, hän sitten jonkun ajan päästä nousi ja sammutti sen. Sitten tiskasin ja käsissäni oli vaahtoa.

Unesta on vaikea sanoa mitään, koska muistan vain loppunäytöksen. Aiemmin tapahtui jotakin mielenkiintoista, ihan kuin siitä olisi joku muistijälki, mutta mitä siinä jäljessä on, sitä ei voi muistaa.

Näyttely

Nyt listaan ajatuksiani Marianna Uutisen nättelystä, (ja yritän olla tekemättä kirjoitusvirheitä!!). Näyttelyn väreinä olivat pinkki ja musta (ja valkoinen), paksulti väriä, paksulti, sitä valui ja sitä oli hyhmänä, materiana, tauluissa. Vain muistilista:

- pyrkimys johonkin virheeseen, onko niihin vaikea päästä?
- häpeämättömyys?
- vaikea selittää
- tarvitaan vain pieni nyrjähdys, pieni transsi, pieni transit
- kun olet up, anna palaa
- ruumis, elävä ruumis?
- ihmisessä on kaikki, ihossa
- himo
- waste, human waste
- musta onkin valkoista, (missä housut..), kova pehmeää, pelätty hyvää?
- vaikea selittää
- näe asia siten, että sen alla ja päällä ei ole mitään
- kermavaahto
- dear daddy...
- millainen on kermavaahdosta tehty hämähäkinverkko, millainen se on takertua
- kermakakun teko jää helposti kesken

Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa aaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaa aaa aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaadaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
depressión

Uni

Näin unta, että pyöräilin pellolla, joka oli kynnetty. Se oli musta ja aivan kuin helmikoristeinen, tai kuin siihen olisi pursotettu kermavaahtoa, se oli jäätynyt valkoisiksi ja vaaleanpunaisiksi ruusukuvioiksi mullan pintaan. Kuviot olivat multaa ja jäätä. Minne olin menossa? En muista, mutta pian ajelin kovaa autolla jäistä tietä, tien vierellä oli kumartuneena nainen, hän poimi jotakin maasta. Hänellä oli koira hihnassa, ja hihna meni tien poikki, koira oli toisella puolella tietä. Koiran ei käynyt kuinkaan, se juoksi vauhdissa ylös tuulilasia, katolle, auton yli alastielle. Sen kynnet rapisivat kattoon, kaikki kävi kovin nopeasti. Se oli pieni ruskeanvalkoinen perhoskoira.

Alistu. Se on: ole humoristi.

(Tai kapinoi: se on: tuhoa itsesi.)

P.S. , Nuoruuden päiväkirjat

löytö

Aamulla puin kuopukselle talvihaalaria, kun olimme lähdössä ulos. Aloin puhella hänelle, mistä olen saanut tällaisen pojan, lahjaksi, olen onnenpekka. Tällainen puhe miellytti kuopusta kovasti, hän hymyili ja katseli minua mietteliäänä. Mistä sinä tulit... jatkoin. Hän istui lattialla, kun puin hänelle kenkiä, hän painautui minua vasten. Mistä oikein löysin sinut? juttelin, hän ehdotti hymyillen: Pihalta?

silikonikuppi

Unessa olin kesämökillä ylivilkkautta käsittelevässä konferenssissa. Naputtelin tietokonetta tupakeittiön pöydän ääressä, järvi välkkyi sivusilmällä ikkunan takana. Keskustelin myös muitten kanssa, mutta mieleeni jäi kaikesta vain kahvikuppi. Se olikin erikoinen kuppi, sisältä vuorattu mustalla silikonilla, ulkopuolelta hopeoitu ja koristeellisesti kuvioitu. Kuppi oli joustava ja venyvä, sen saattoi venyttää soikeaksi sen rikkoutumatta. Se oli kevyt, rikkoutumaton, mutta tärkeintä siinä oli se, että huulet eivät palaneet kuumaa kahvia juodessa. Se oli erityisesti raskaana oleville suunniteltu. Muistelin juoneeni siitä raskaana ollessani, jolloin kuuma kahvi poltti huulia erityisen herkästi.

Alakuloinen ilta. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa eikä lukea. Mutta eikö hyvä ole juuri näin? Katselin dokumenttia Kambodzhasta, jossa maa on paikoin täynnä maamiinoja. Miten paljon ihmisten jalkoja kuvattiin, kävelemässä, sandaalit jaloissa punaruskealla maalla. Miten pelko ja suru, kipukin, ilmaistiin niin peitetysti. Johtuiko se vain kuvaustilanteesta? En ole alamaissa, olen vain pettynyt, sanoi jalkansa menettänyt nuori mies. Hän ei voi enää elättää perhettä. Joka välissä hän kuitenkin väläytti hymyn. Aivan kuin hän varoisi kaatamasta puhekumppanille koko lastia. Tapana on olla tyyni, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulevat. Yöllä jalkaa särkee niin, että pystyy vain huutamaan. Maata kuokittiin, pellolla oli nähty miinoja. Tulvavesi kuljetti niitä, nosti esiin yllättäen pihapiirissä, lasten leikkipaikoille. He elävät köyhyydessä, paikassa, jossa mikä tahansa askel voi viedä hengen.

esikoisen terveiset

ltözx
hei zsxhxzorro
zsxhleumkyiopgöfdzerzxdszxczxcvbmn
karkki

talvisunnuntai

Myös suloista:

- opetan esikoista laskemaan vähennyslaskuja: jos sinulle on ensin viisi, ja otat pois kolme, montako jää? Käytä sormia. Ja hän käyttää, sormet ovat hänen kasvojensa edessä niin lähellä että hänen silmänsä menevät kieroon niin lähelle katsoessa. (Nolla on muuten merkillinen numero!)

- esikoinen, machoileva kuusivuotias, harjoittelee piirtämään sydänkuviota. Ei siloiteltuja ja symmetrisiä, vaan venyviä, isoja, joista tulee enemmän mieleen oikea sydänlihas, verta pumppaava elin, avatussa rintakehässä, kuin romanttinen rakkaus.


Tänään olimme kaikki luistelemassa, mies merellä ja me muut kentällä. Pelasin esikoisen kanssa jääkiekkomatseja, hän oli Suomi ja minä Senegal. Senegalilla meni huonosti, koska niillä ei ollut luistimia, mailoista nyt puhumattakaan, kumpparijaloilla vaan kiekkoa potkivat. Tärkeintä on the spirit of the game.

Esikoinen uhoaa jäällä maalin edessä mailan ja kiekon kanssa Mä vetäsen kohta, samalla spagettijalat lenksuvat sivuille. Luistimet jalassa hän näyttää niin pitkältä.

Uni

Unessa sama nainen jatkaa seikkailuaan, ja toimiaan, muistan vain viimeiset tapahtumat. Hän lähtee ostamalleen maatilalle, hän nousee autosta, pihapiirissä on rakennuksia joka ilmansuunnassa, päärakennus, navetta, ulkorakennuksia, lato. On kesä. Puun juurella mäen alla rukoilee ääneen supattaen renki, tuollaisia ne ovat, sanoo nainen, en kestä. Naista on seurannut taksilla nuorempi, kaunis nainen, joka piileskelee auton takapenkillä. Hänellä on ruskeat silmät ja tukka. Taksi pysähtyy pihaan, nuori nainen käy ripustamassa mustan pitkän miesten takin ison tammen rungolle, joka on keskellä pihaa. Takki jää siihen roikkumaan, kuin se olisi henkarissa. Sitten nainen juoksee taksin takakonttiin ja taksikuski peittelee hänet mustalla kankaalla. Vanhempi nainen tietää nuoremman naisen olevan siellä, mutta ei paljasta mitään. Vanhempi nainen (joka olen välillä minä, sitten taas välillä olen näkymätön henkilö naisen seurassa, jolle hän puhuu, vain naiselle näkyvä) menee sisään talliin tai navettaan, se on matala, pimeähkö rakennus, sieltä kuuluu hevosen hirnuntaa, korskuntaa, mutta lähempänä selviää, ettei se ole hevonen, vaan nälkiintynyt lehmä, se on laiha, kylkiluut törröttävät. Tarvitset eläinlääkäriä, sanon naiselle. (Usein toistuvia piirteitä: nälkiintyneet eläimet tai vauvat, muiden ihmiseten ajatukset ja tiedot, niillä on suuri merkitys)

Suloisin asia:

Kuopuksen pienet jalkaterät,
kun luemme kirjaa vierekkäin sohvalla,
(eriparisukat, muuten), jalat ovat soman pienet,
terhakkaan kaarevat, varpaat käpristyvät ylöspäin,
ja kun hän on ajatuksissaan, jalat alkavat
kiemurrella toisiaan vasten...

Liikuttavat miniatyyrikokoiset jalat.

Tänään luin jostakin: silmät ovat sielun peili, mutta kengät ovat avain psyykeen. (Se olikin sitaatti runotorstain viime tehtävänannossa, muistin.) Kenkäni ovat liian pieniä tai todella risoja. Yksi korkokenkä pilkistää hangesta takapihalla, (poikien leikeissä). Yhdet hyvät kengät on, oikeat kokoiset, mutta niistä en kauheasti pidä.

Uni

(Näin kammottavaa painajaista, jonka seurauksena heräsin jo 5:18, vaikka piti nukkua univelka pois. En saanut enää lainkaan unta, kuuteen asti makasin sängyssä ja toistelin ja onnittelin itseäni siitä, mikä onni on, että asun oikeusvaltiossa, jossa jonkinlaiset oikeudenmukaisuusperiaatteet toimivat. On lakeja, ihmisten etuja valvotaan, lakien rikkomisesta tulee seuraamuksia. Mikä onni!)

Unessa heräsin omassa sängyssäni siihen, että nenääni kantautui vieras parfyymin tuoksu. Kodissamme oli joku vieras, tiesin sen heti. Nousin ylös, kaikkialla oli pimeää. Kello oli neljä aamuyöllä. Silloin näin kaihtimien välistä ulko-ovella kaksi keski-ikäistä miestä. Juuri kun olin menossa ovelle, he avasivat oven yleisavaimella. He kertoivat olevansa asunto-osakeyhtiön palkkaamia tarkastajia, he tutkivat asunnon kuntoa ja siisteyttä. Tietenkin kaikkialla oli sotkua, leluja, ym. He eivät olleet tyytyväisiä, tulisi jotakin seuraamuksia. Olin murtunut, tyrmistynyt. He menivät ala-kertaan, sama tilanne. Yritin puhua tilannetta jotenkin järjestykseen, mutta en uskaltanut vastustaa heitä, sillä he olivat virkamiehiä ja ajattelin sen pahentavan tilannetta. Valitin kyllä heille, että tämä on epäreilua, toimenpiteet eivät niinkään huolestuttaneet, mutta se, että lapsetkin kirmasivat hereille ja menetimme yöunemme. Se oli pahinta. Mieskin heräsi, mutta hän oli yhtä ymmällään, mutta rauhallisempi kuin minä.

Miehet asettuivat taloksi, istuivat nojatuoleihin ja avasivat tv:n. He sanoivat, että hekin kaipaavat virkitystä ja vaihtelua, siksi tämä ajankohta. He hakivat jääkaapista ruokaa. Ei voi mitään, he sanoivat. Se oli raivostuttavaa. En keksinyt mitä tehdä. Istuimme siinä kaikki.

Kuudelta aloin häätää heitä tarmokkaammin ja vasta kun he tekivät lähtöä, keksin yhtäkkiä ratkaisun. Oikeustoimet. Kysyin mieheltä hänen esimiehensä nimeä, hän näytti vastahakoisesti minulle paperia, jossa nimet olivat. Miehet lähtivätkin kiireellä, huusin heille ovesta: Hei hei, palataan pian asiaan, tämä ei jää tähän!

Uni jatkui vielä sen verran, että heidän esimiehensä lupasi alustavasti puhelimessa korvata asian jotenkin. Vaadin rahaa, hyödykkeitä ja kukkia korvaukseksi. Oikeuteen asia kuitenkin oli menossa.

Lapsi

Mietin vilkasta esikoistani. Sattumuksistaan hänen kuusivuotisen elämänsä varrelta saisi hyviä tarinoita. Ne ovat jo tarinoita, mutta ne voisi vielä kirjoittaa. Alan vähitellen muistella. Miten rauhallinen hän oli vauvana, nukkui yöt aina hyvin, päivällä aina kahdestatoista neljään päiväunet. Mutta sitten. Mitä sitten tapahtui?

Kun hän yksivuotiaana alkoi liikkua, hän liikkuikin ketterästi. Pesukoneen päälle, siitä lavuaariin. Sängyltä ikkunalaudalle, siinä hän seisoi vaivatta kapealla kaistaleella siluettina kahdeksannen kerroksen ikkunassa valoa vasten. TV:n päälle, siitä kirjahyllyyn.

Kun hän oli kaksivuotias, muutimme, ja oli hellekesä, naapureilla avoimet ulko-ovet. Hän juoksenteli sisään minne milloinkin, katsomaan naapurin tädin pupuja, sedän koiraa, muuten vaan tutkimaan paikkoja. Hän ei tullut ulos ilman hakemista, ehei, kaikki uusi on kiinnostavaa. Naapurit tulivat meille tutuksi, jo ensimmäisen päivän aikana.

Omasta pihasta hän kutsuu hövelisti ohikulkijat pensasaidan läpi (lapset, asunnottomat tai vanhukset, ei sen niin väliä) leikkimään. Tänne vaan! Tulkaa tänne! Tänne päin, tervetuloa! Aika äkkiä selvisi, että meidän vanhempien tehtäväksi jäi miettiä, mitä tehdä sille pihalliselle ihmisiä.

Jos sosiaalisuudella tarkoittaa sitä, että viihtyy ihmisten kanssa, on mielellään vuorovaikutuksessa, häntä voisi todella sanoa sosiaaliseksi. Hän rakastaa myös ihmisjoukkojen ohjailua, nyt vain yksi esimerkki:

Olemme häissä, olemme miehen kanssa syventyneet juttelemaan hetken sukulaisten kanssa. Kun katson salin etuosaan, näyttämölle, näemme siellä kolmivuotiaan esikoisen järjestelemässä ja ohjailemassa ihmisiä jonoon (!). Hänellä oli jo tuolloin hövelit herrasmiehen otteet, ja hän käy kohteliaasti pyytämässä ihmisiä pöydistä salin eteen, hän viittaa kädellään kuin hovimestari, kumartaa hiukan. Ihmiset ovat iloisen yllättyneitä ja nousevat ylös, lähtevät eteen. He luulevat, että kyse on jostakin suunnitellusta ohjelmanumerosta (niinkuin tietysti onkin). Mitä mahdat olla tekemässä, menemme kysymään esikoiselta, mutta hän on vauhdissa, hän ei kerro vielä. Ihmisiä seisoo edessä parikymmentä, me hymyilemme miehen kanssa (typerästi). Sitten esikoinen menee jonon etummaiseksi, ja sanoo: Juna! Ja kaikki lähtevät menemään letkajenkkaa, tämän leikin kaikki tuntevat, joku soittaa pianoa. Hiukan maistissa oleva sukulaismies menee ohi letkassa ja huutaa nauraen Mä oon se tupakkavaunu! (Me tuijotamme miehen kanssa tyrmistyneinä.)

Huumori

Kävely eskariin piristi, mittarissa oli aamulla kaksikymmentä, mutta ulkona satoi lunta, tuntui lämpimältä. Onko se sitä, että pakkaseen tottuu, kun se jatkuu vähän aikaa kireänä, viisitoista tai kymmenen astetta miinusta tuntuu aina leppeältä.

Lumi, jota sataa, on äärimmäisen kevyttä.

Viime päivinä mietin, miksi näen kaikessa huumoria. Onko se joku vinksahdus päässä, missä vaiheessa se on tapahtunut? Ehkä se vain on läsnä, joka hetkessä. Tänä aamuna keskimmäinen teki kaukoputken vessapaperirullista, ja harmitteli vessassa, että hankalaa, miksi mullon kaks kättä, kun on vaan yks tavara. Niin. Näinkö miehet ajattelevat.

Matkalla eskariin esikoinen kertoi löytäneensä vessan lattialta karkin ja antaneensa sen pikkuveljelle. Se oli varmaan ollu siellä ainakin päivän. (Hän tekee tällaista tietysti tahallaan.)

Pihassa lojuvat poikien sukset sikin sokin. Ehdotin kuopukselle, että hiihdetäänkö. Ei. hän vastasi. Kesällä.

Tai kun katselimme tv:tä ja mies kaivelee housujaan ja mutisee, voi että kun on alkeelliset vehkeet. (Tv:stä tulee Esihistorialliset eläimet-sarja, jossa tutkija kävelee dinosauruksen vierellä, ruokkii sitä, tutkii, jne. Saurukset on vähän kehnosti lisätty filmille jälkeenpäin, koska kun niiden päälle suihkutetaan vettä, se menee niiden läpi.)

Huumori on elinehto, ilman sitä elämä olisi varmasti synkkää. Olin tällainen jo kouluaikoina, koska päiväkirjassani lukee, että huumori on otettava irti niistä aineksista mitä on. (On vieläkin kateissa se päiväkirja, jonka nimi on Vaikea Ihminen.) Koulu, lukio, ei ollut mitenkään huono paikka huumorin löytämiseen, vaikka silloin niin kuvittelin. Onko mikään? Mitä rajatumpi, mitä ankeampi, sitä parempi. Sitä suurempi painoarvo huumorilla.

Vai onko elämä aina ollut niin raskasta, että huumoria on pakko löytää? Olen kuitenkin aikamoinen tosikko.

Se, mihin pyrin on se ajatus tai pelko, että peittääkö huumori alleen jotakin muuta, jotakin tärkeämpää? Mitä? Asioiden rauhallista pohtimista, niiden vakavasti ottamista, aitoutta? Sanotaan, että joku asia kuitataan huumorilla, siihen ei paneuduta, oteta tosissaan. Huumori on sivujuonne, sävy.

Rupeaisinko pelkäämään huumoria, kaihtamaan sitä? Pohdin luultavasti taas turhia. Ehkä opettelen säätelemään huumoria kirjoittamisessani (sillä kirjoittamisesta nyt kuitenkin lähinnä puhun, hyvä mainita tässä vaiheessa), tunnistamaan tahattoman huumorin, käyttämään sitä taitavasti omiin tarkoituksiini.

kirjoittamisesta

Loistoaamu, pakkasta kaksikymmentäviisi, me jäämme lämpimään, keitämme aamukahvit, lapset leikkivät, kymmeneltä on jo nälkä, he paahtavat ruisleipää. Tuoreen ruisleivän tuoksu täyttää kodin, ulkona on kirkas aurinkoilma, savu kiemurtelee ylös piipusta, taipuu sivulle. Ainot kirjoittamishetkeni ovat mennyttä, kun puisto on peruttu, kirjoittaminenkin on säille altista puuhaa! Miten tehdä työtä ilman työaikaa? Miten omistautua kirjoittamiselle? Kun sitä juuri haluaisin, omistautua, hetkittäin ainakin.

Kirjoittaminen keskeytyy minuutin välein. Onko ihme, jos teksti poukkoilee, siihen tulee syvänteitä, jopa louhoksia. Kenen olikaan... näkökulma? Mutta breikit ovat hauskojakin, kuopus tulee kutsumaan minua makuuhuoneeseen, dulla donne, hän sanoo. Tulla tuonne, siellä istuu keskimmäinen lampun alla sängyllä päällään viisi tyynyä. On hauskaa olla krokotiili ja pyydystää, kutittaa hillittömästi, antaa lasten ratsastaa ja pomppia päällä. Sänkykin joustaa. Juuri tätä vartenhan olen olemassa. Nämä ovat työoloni. Lasten hillitön nauru saa nauramaan, sellainen nauru, joka kumpuaa ja pulppuaa jostakin rajatta.

Kun pääsen koneen ääreen, ilmestyy kuopus siihen kohta kitisten, ja huomaan hänellä paksun kumirenksun pään ympärillä silmien kohdalla. Se pois.

Sitten keskimmäinen tulee, hän haluaa opetella sanomaan yötyö, hän sanoo se öötöö, oikaisten mutkat suoraksi. Hän on puhunut aina niin: tooli, teetokone, seellä, mees, koora.

Olemme puoliltapäivin vielä pyjamahousuissa. Siinä on se huono puoli, että joutuu pukeutumaan, jos ovikello soi. Onneksi se ei nyt soi.

Lapset tekevät aamupäivällä kolme kertaa paahtoleipiä, päätämme viettää päivän ilman aikatauluja.

Leikkaan seteleitä Hesarin kuukausiliitteen kannesta. Ostan niillä itsekin "kaupasta".

Ruuaksi teemme jotakin lapsille maistuvaa, höyrytämme makkaroita.

Sitten keskimmäinen tarvitsee apua lahjan paketoimiseen, siihen menee noin tunti, paljon teippiä.

Pojat pukevat punaiset nuken vaatteet, toiselle paita, toiselle housut. Tulee pissat housuun.

He laittavat maitopurkkeihin vettä, purkit pahvilaatikkoon, joka kaatuilee kannettaessa.

Kuopus hakee korkilla vettä vessasta ja se on nuken pikari. Vesi kukille.

Rei'ittimellä pojat rei'ittävät monen paperin reunat pitsisiksi.

He lyövät leikkiessä päänsä yhteen. Parkua.

Pojat suunnittelevat ja rakentavat sotkemiskonetta vanhasta tietokoneen rämästä. He tarvitsevat siihen uutta materiaalia.

Jompikumpi lyö toista. Pitää pyytää anteeksi ja halata. Halaa! huutaa loukattu osapuoli kun halaus jää puuttumaan.

And so on... and so on...

Vielä illalla kuopus nousee joka ilta sanomaan saman asian. Sen, että annamme hänen pieniä vaatteitaan pian syntyvällä pikku serkulle. Siitä on ollut puhetta. Hän teputtaa olohuoneeseen ja sokeltaa jo aivan unisena: Antaa... Essi... vauva... pienet housut.... Kyllä, kyllä. Annetaan. Hänestä antaminen tuntuu niin mieluisalta, elintärkeältä asialta.

talviblogitarina

Eilen olin viemässä poikaani eskarikaverin synttäreille Henttaalle. Pakkasautolla, johon ryömimme takaovista, kun etuovet ovat jäässä. Pakkasillassa näin elämäni ensimmäisen villin ilveksen!!! Ensimmäinen reaktio oli kummastus, että mikä se oli? Ei rusakko, ei kauris, ei oikein koirakaan.. Mikään muu se ei voinut olla, vaalea töpöhäntä, ruumiinrakenne, kummallisen pieni pää, lyhyt kuono, verrattuna muuhun. Se juoksi tien yli, metsään. Siinä Henttaan kiemurtelevalla peltotiellä, joka tekee yhä uudestaan niitä yli yhdeksänkymmenen asteen mutkia. Siksi kirjoitinkin ilveksestä talviblogitarinan, vaikka tämä sijoittuu alkukesään.. mutta tähän voi kuvitella talven, hengityksen höyryämisen, pakkasen, vähän isommat poikaset..

tarina:

Outoa siinä on se, että se elää täällä pohjoisissa metsissä. Aivan kuin se kuuluisi oikeastaan johonkin muualle. Sademetsään, tai jonnekin missä se olisi edukseen. Kissaeläin. Onkohan se luojan päähänpisto, mikä ettei, laitetaan kissaeläin elämään pohjoiseen, talvisin hangille, miksei, niin - miksei. Koju oli helppo pystyttää, siihen oli jo rutiinia, olin tehnyt sen pari kertaa näinä viitenä vuotena. Mustavihreä kangas, joka ei kahise, kehikon päälle, joka kootaan naksautettavista kepeistä, kätevä saksalainen keksintö. Niin kuin kamerakin, sillä voi tehdä mitä vain, videofilminkin, ja ennen kaikkea se on äänetön.

Kaakaota juodessa iltapäivän auringossa oli niin hyvä olla. Riehakaskin olo. Tämä olisi mukava jakaa jonkun kanssa, jonkun poikavuosien kaverin. Ne olivat perheen myötä jääneet. Sitä hyräili ääneen sitä laulua, jonka toi mieleen kaikenlaista hauskaa niiltä vuosilta: poikavuosien kavereita kaipasin, sitä yhtä hullua etenkin, joka kerran ruokatunnilla... teki mieli nauraa. Mutta hänellä oli perhe ja metsä. Aurinko näkyi keltaisena ja epämääräisen suurena tuuhean lehvästön läpi. Aivan kuin koko se puoli taivasta olisi paistanut. Paikka oli ruohikkoinen aukio, jota ympäröivät vanhat lehtipuut, tammet ja koivut. Oikealla aukion laidassa oli puro, sen reunalla mudassa oli tuoreet ilveksen jäljet. Eiliset, koska toissapäivänä oli satanut. Vanhemmat ne eivät voineet olla.
Aurinko vaikutti ilkikuriselta, se vilkutti. Kivikin vieressä tuntui lämpimältä. Pian oli aika mennä kojuun, että ihmisen haju haihtuisi pois. Termospullo takaisin kassiin, illaksi suklaapatukoita, ne piti avata jo nyt, ettei rapisisi. Kamera esille, valmiiksi odottamaan laudalle kojuun. Vielä vilkaisu aukion toiselle puolelle. Sielläkin oli koju, aika huomaamaton, jonkun asunnottoman. Kojussa oli ollut vaatemytty ja patja, ei muuta. Illaksi oli lukemista, ja taskulamppukin oli.

Aikaa oli. Vaikka nokosille, ne voisi ottaa vaikka kuudesta seitsemään. Ilvekset tulisivat kuitenkin vasta myöhään illalla.

Unien jälkeen ja vähän lueskeltuaan, noin yhdeksän maissa hän näki toisen kojun miehen, parrakkaan, menevän vastakkaiseen kojuun. Hän katseli kameran läpi, zoomasi, mutta kojussa ei näkynyt enää liikettä. Ehkä mies meni makuulle, ehkä hän oli kävellyt pitkään, varmasti, jos hän tuli kaupungista asti.

Juuri sillä lailla ne aina tulivat, huomaamatta, niitä pelästyi. Ja heti harmitti. Kuinka kauan ne olivat jo siinä olleet? Oli menetetty arvokasta kuvausaikaa. Siihen se oli aukiolle hiljaa ilmestynyt istumaan. Uros, joka nuoli turkkiaan, aina kaksi tai kolme nuolaisua kerrallaan, sitten se katseli ympärilleen. Varuillaan olo oli niin luontaista. Ja sen istumapaikkakin oli valittu huolella, siitä näki kaiken. Turkin pehmeyden kun saisi filmille. Aurinko paistoi takaa, se sai turkin näyttämään monikerroksiselta, tuuhealta. Töpöhäntä ja tupsukorvat, sekoitus pehmeyttä ja alituista valmiutta, notkeutta hyppyyn. Pennut tulivat, kaksi leikkisää poikasta, ne painiskelivat maassa, purivat toisiaan. Täydellinen kuvauskeikka. Valokin tuli sopivasti. Pentuja hän ei ollut rohjennut odottaakaan.

Hän räpsi muutaman kuvan. Pedot olivat pienen aukion toisella laidalla, toisen kojun vieressä. Hiukan hankala tämä kuvauskulma oli ja sitä paitsi tuo vieras koju tuli kuvaan mukaan. Jospa voisi vaihtaa paikkaa tuon kojun miehen kanssa. Mitä kuvia saisikaan villeistä ilveksistä noin läheltä! Tämä oli epäreilua, kohtalon ivaa. Hän naurahti. Ilvekset pysähtyivät, kuuntelivat. Tietenkin. Saatanan saatana, jos hän tyrii tämän. Nyt oli oltava liikkumatta, pidätettävä hengitystä, ajateltava silittävänsä kuusten latvoja tuolla kaukana metsänrannassa. Uros katsoi häneen päin, poikasetkin hetken, mutta ne jatkoivat pian telmimistä, kuului pieniä naukaisuja, heinikon kahinaa.

Hetken aikaa hän antoi kameran olla, ajatteli vain miestä tuolla toisessa kojussa. Mitä hän teki? Nukkuiko hän? Tiesikö hän, että pedot olivat niin lähellä?

Viime yönä sain palkaksi kivoja tarroja, läpinäkyviä sudenkorentoja mieheltä, palkaksi lapsista kertovista tarinoista, joita en edes kertonut, vaan vaikenin. Makasimme sairaalasängyissä kaikki kertomiskilpailun osanottajat. Kummallista?

Sitä ennen kännykkäni halkesi, menin anomaan uutta entisestä yliopistostani, jossa opettajat istuivat rivissä ja seisoin heidän edessään. Passini oli myös hukassa. He kyselivät, eikö kuitenkin ole mahdollista, että passi on jossakin kotonani. Sain kuitenkin lopulta uuden passin, ja siirryin heti viereiseen huoneeseen alennusmyyntiin, jossa oli käsittämättömiä esineitä koreissa myynnissä, mm. kahvoja, jotka aukesivat, joilla saattoi jumpata sormilihaksia. Todellisia kahvoja ne eivät olleet. Juttelin jonkun mummon kanssa, joka sanoi, että osta vaan, halpoja ovat.

Kotona kuopus kieltäytyy päiväunista, vaikka tarvitsee niitä. Kun palasimme yhdeltä eskarista, hän istui hetken sohvalla ja kuunteli satua talvihaalareissa ja pipossa. Lämmin raukaisi, pehmeä villa painautuu hellästi vasten joka puolella. Ja hän nukahtikin terassille omaan ulkosänkyynsä, siellä on katos ja lampaanvilla, hyvä ja rauhallinen nukkua.

Pakkasessa puro höyrysi, purossa liikehti kaksi sorsaa, ne ilmestyivät siihen joulun tienoissa. Kerran olimme näkevinämme niillä poikasenkin, mutta siitä ei ole varmuutta. Se lämpö ja höyry, kun varjomme ovat terävät. Pakkasviima puree, vaatteiden lämmön tuntee. Keppi katkeaa lapsen kädessä kilahtaen. Talojen sisällä on akvaariokaloja. Vanhuksia, jotka odottavat kirjettä. Seinät eristävät heidät rauhasta. Metsä on tila, jonne voi mennä kuin menneeseen. Vasta kun kuolet, olet sen oma. Sitä ennen ei, metsä on vedenpinta, joka rikkoutuu.

Eräs joulu

Muistelen erästä joulua lapsuuden perheessäni, kun olin 14- tai 15-vuotias. Sain lahjaksi Tolstoin Anna Kareninan ja Elviksen Love me tender-kasetin. Pehmeiden hankien keskellä, kun puut olivat kuuraisia, kun kuunvalo oli kirkkaampi kuin aurinko, luin tuota loppumatonta kirjaa, viipyilin siinä reen turkisvällyissä pakkasen natistellessa nurkissa ja unelmoin kreivi Vronskista, minä olin tietenkin sydäntään kuunteleva Anna, romanttisia balladien soidessa, hengityksen höyrytessä pakkasessa, kaikessa oli jotakin menneen ajan tunnelmaa. Sellaista, jonka tiesin odottavan minuakin.

tahallisuus

Täytyisi keskittyä kirjoittamisessa enemmän tahallisuuteen. Ensin on ollut tietysti hyvä harjoitella tahattomuuksia. Olisi hyvä valjastaa, ohjastaa, mennä kohti päämäärää. Puhua tarkasti.

Totoro

Äkkinäiset herätykset ovat unien muistamiselle hyväksi, kun herään rauhallisemmin viikonloppuisin, en muista unia. Ne katoavat peilin kääntöpuolelle. Tiedän, että olin juuri siellä, mutta.. missä tarkemmin ottaen. Käsissäni on vielä suitset.. olin juuri ostanut hevosenkuljetusvaunun, siinä oli hevosellekin ikkuna. Soma pieni koppi. Ostin sen tien varresta, kaikki ihmiset myivät pois omaisuutensa, oli poikkeustila. Ei minulla ollut hevosta, mutta... harkitsin kai paikoilleni asettumista, kun kaikki muut olivat kaikkoamassa.

Unina näen aamuisin lyhyttarinoita, parin minuutin pätkiä. Edellisestä jäi mieleen, miten ystäväni E. oli tehnyt elokuvakäsikirjoituksen, ja hän näytti minulle miten. Pelkkien symbolien avulla. Ne olivat kuin kuvakirjoitusta, ensin hän oli piirtänyt linnun, siitä kaikki jatkui ideoina, piirroksina, alekkain isolla valkealla lakanalla. Elokuva oli jo teattereissa. Hän oli itse tyyni, mutta hivenen hämmästynyt siitä, miten helposti kaikki valmistui.

Äsken kävimme esikoisen kanssa kahdestaan katsomassa Naapurini Totoron. Se on japanilainen animaatio. Kauniisti tehty, ja miten kosketuksen tunnunkin saa tulemaan katsojalle saakka. Lapset kävelivät lautalattioilla, ulkona oli sirisevä, pysähtynyt keskikesän hellepäivä. Talossa oli varmasti viileät lattialaudat. Mennessään portaita ylös lapset heittivät kengät pois. Nyt he tuntevat lattialaudat jalkapohjissaan. Tai kun he lähtivät kesäyönä ulos katsomaan, olivatko pähkinät itäneet. Oli sumuista, ja ruoho oli varmasti märkää, kasteisen viileää. Tai kun he odottivat bussia myöhään illalla metsässä, jossa paksut mustat rungot kohosivat ylös, sileinä, korkealle, sade kohisi koko ajan alas, lehvästöstä tipahteli isompia pisaroita, ne kumahtelivat sateenvarjoon. Ainoa katulamppu syttyi, se levitti keltaisen valokehän, se melkein sanoi, ei ole mitään pelättävää, katso miten kaunista tämäkin on, vaikka emme tiedä lainkaan mitä tulee tapahtumaan, tuleeko isä bussilla, paraneeko äiti sairaalassa. Pikkusisko alkoi väsyä, silmät menivät kiinni, pää retkahteli. Isosisko otti hänet reppuselkään ja kyykistyi sateenvarjo päällään.

Totoro oli puunrungon sisällä asuva luonnonhenki, luonnonvoima, tuuli, kaikkea, hän oli hurja ja arvaamaton, mutta ei lainkaan pahantahtoinen. Mutta miten hurja tuuli oli, polttopuusylillinen lensi kalisten pilviin. Lapset menivät pyytämään apua, hyppivät nukkuvan Totoron vatsan päällä, hänen pehmeä turkkinsa heidän paljaita sääriään vasten. Hän tarjosi lasten käyttöön 12-jalkaisen kissabussin, jota eivät ihmiset nähneet. Tai siis jota eivät aikuiset nähneet. Kissan sisukset olivat matkustamo, ihanan pehmeät turkispenkit. Se lensi tuulispään lailla yli peltojen ja metsien.

Pimeys oli nokipalleroisia, ne livistivät nurkkiin ja seinänrakoihin kuin pienet lepakot. Kun ne sai kiinni, lätkäisi kädet yhteen, ne pyristelivät, mutta käsiin jäi vain mustaa nokea, kun kädet avasi. Aikuiset tunnistivat, (muistivat vielä) sen nokipalleroisten tekemäksi.

täyttymys

Minun on saatava kahvia, että kykenen pysymään täpötäydessä marketissa tolpillani. Keskimmäinen kokee itsensä invalidiksi, hän sai kaksi pientä aamulla naarmua käteensä, ja hän pitää kättään ilmassa koko kauppareissun ajan, hanskattomana, varoo koskemasta kädellä mitään. Hän vaatii keksejä ja suklaata toipumiseen, muuten hän ei kestä. Jos hänelle esittää myötätuntonsa, hän purskahtaa itkuun. Syömme kahvilassa laskiaispullat, juon kahvin, keskimmäisen kasvot ovat kermavaahdossa, hän pyyhkii vaistomaisesti kuorrutuksen kasvoilta hihaansa. Esikoinen on syönyt päällysosan ja nuolee vaahtoa kuin kissa. Vieressäni istuvalla maahanmuuttajanaisella on ympärillään lumoava itämainen tuoksu. Se ei ehkä ole parfyymi, vaan jotakin kotoisampaa, voisiko se olla saippua. Tuoksua on vaikea kuvailla, se on tumma, kuin tausta. Tuoksusta tulee mieleen tumma lattia, kuviolliset matot, pyykki, se mitä kodin sisällä tuoksuu, kokonainen elämä, ei mikään pistävä parfyymi, jota huiskitaan ulos mennessä. Ajattelen sanovani hänelle: You smell good. Mutta en tietenkään sano sitä, hän pitäisi minua hulluna. Sen sijaan hymyillen kahvipapusilmäiselle pojalle rattaissa, joka kitisee ja jonka ilmapallo juuri silloin kirpoaa otteesta ja kohoaa kattopalkkeihin. Katsomme sitä kaikki, voivottelemme yhdessä. Miten pienet asiat tekevät kaikki osapuolet iloiseksi, helpottavat harminkin keskellä. Kuten lapselle hymyily.

Radio alkaa kuulua kun auto sukeltaa parkkihallista taas maan pinnalle. Onko täällä taas tullut yö? ihmettelemme lasten kanssa. Aina tulee pimeää sillä välin, kun olemme maan alla ja kaupan sisässä. Autojen takavalot ovat luonnottoman kirkkaat, mitä jos ne olisivat päivällä yhtä kirkkaat suhteessa päivänvaloon? Porautuisivatko ne silmiin liian voimakkaina? Miten veljeys ja sisaruus on vieläkin itkettävämpää kuin rakkaus.

Tämä on se hetki, joka aina toistuu. Ajamme kotiin, kuuntelemme radiota autossa. Onkohan kyse siitä, että kaikki olemme rauhassa, kiinni vöissä, kaikki kerrankin menossa samaan suuntaan. Vesi on hetken tyventä. Ne ovat parhaita hetkiä.

Selaamme asemia, kunnes löydämme sopivan kappaleen. Se on tänään yllättäen Tulkoon rakkaus, tulkoon rikkaus, ilman ei saa jäädä kukaan, tulkoon rakkaus, tulkoon rikkaus, jokaiselle tarpeen mukaan. Laitan ääntä kovemmalle ja laulamme lasten kanssa täysillä, mietin miten hyvin se sopii tähän hetkeen. Miten jokainen tavu on oikealla paikallaan, kaikki sopii, Heikki on ne miettinyt. Musiikki kuuluu varmasti ulos asti jalkakäytävällä käveleville toppapukuisille. Vielä kotipihassa kävellessään esikoinen hyräilee, tapailee sanoja, tulkoon rakkaus...

Lasten kanssa vääntelemme sanoituksia, silloin kun olemme oikein väsyneitä, kun on oikein rankkaa, eli aika usein. Mitä väsyneempiä olemme, kun tuntuu, ettemme jaksa enää, tarvitaan huumoria. Ei ole enää varaa olla vakava. Miksemme siis käyttäisi sitä, mikä tehokkaimmin iskee: Tulkoon kakkaus, tulkoon pissaus, jokaiselle tarpeen mukaan... tällainen huumori naurattaa poikia aivan hillittömästi, melkein pissa tulee housuun. Jotakin niin luvatonta, rumia sanoja. Kuitenkin vain sanoja. Tehoa voi vielä lisätä, kun ajattelee esim. vatsatautia tai ripulia. Äskettäin pojat muuntelivat Kolmatta Naista: Mullon tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvii ja tupakkaa... mullon tästä asti (kuvittele tähän joku ruma sana), muutama..tadadaa, sydän vasta puolillaan, vessanpönttö sen sijaan melko täynnä on...

Oloni on kuitenkin niin hyvä, väsymyksestä ja kaikesta huolimatta. Ymmärretyksi tuleminen on paljon. Tämä kaikki on parasta, mitä on sattunut. Sen, jota kaipaa, näkee vierellään. Täytyykö aina etsiä täyttymystä, ehkä tämä on jo se täyttymys.

Kastike

Päätä särkee valvomisesta (miten erilaisena kaupunki näyttäytyykään kun kiertelee ravintoloita pyytääkseen saada ostaa kahvijauhetta aamuksi) ja kahvinpuutteesta, mutta Varasto oli niin hyvä. Raninen irrotti maalipöntön kannen päältä jääkiekon, johon oli jäätynyt kolme vaahteranlehteä. Hän hämmästeli jäätyneitä lehtiä, naureskeli, pamautti sitten sen rikki lastauslavakasan päälle, yleisön eteen, laittoi jääpalan suuhunsa ja alkoi imeskellä. Se jääkiekko, pariin osaan mennyt, oli siinä koko näytöksen ajan, vähitellen sulaen.

Kuulas jää, siinä nortinsavussa ja Vetonit-säkkien pöllähdellessä. Varasto tuntuu niin monisävyiseltä kirjalta. Näytelmästä sävyjä tuli vielä lisää. Mies, josta tulee isä vastoin tahtoaan. Miten hän kiroaa, kun elämän näköalat ovat alakuloiset. Varastomiehen palkka on pieni, työ on raatamista päivästä päivään, saman saisi työttömänä. Mitä vastaan tässä kapinoidaan, yhteiskuntajärjestystä? Paskahommia?

Kaikki kääntyy mielessäni kuitenkin päinvastaiseksi. Minusta tuntuu, kuin välillä Salminen puhuisikin rehellisestä työn tekemisestä, sen arvostamisesta, valittamisen turhuudesta. Kaikki sekoittuu, kuin näyttämön maalinsekoittajassa, joka napsautetaan vähän väliä päälle, se on yltäpäältä rötvääntynyt maalista, monenkirjava.

Tänä aamuna lojuin sängyssä, päätin jättää aamiaisenkin väliin ja siirtyä suoraan lounaan valmistamiseen. Lapset olivat menneet pihalle. (Omatoiminen kaksivuotiaskin, matala mies, joka yölläkin kiipeä pois pinnasängystä, laittaa valot eteiseen, sitten vessaan, avaa oven, kiipeää vessanpytyn kannelle ja ottaa hammasmukinsa ja laskee vettä hanasta ja juo. Sulkee tunnollisesti oven ja sammuttelee valot takaisin mennessään.) Alan tehdä kastiketta, johon mies on surauttanut lähtöainekset. Tällainen on tapana. Enkä edes tiedä mitä kaikkea seoksessa on, lampaankääpää ainakin, sipuli, porkkanaa. Sen voi lisätä jauhelihaan, mutta se on mahdoton maustaa. Maku on vetinen, kuin vesi öljyn pinnalla.

Täytyy maistaa, sitten haistella mausteita, mikä voisi sopia, balsamiviinietikka, vain vähän, kerma, kreikkalainen pippuriseos, suola, jos ei löydy tasapainoa, niin ripaus sokeria pelastaa vielä kaiken. Lopputulos on raikas, päälle persiljaa. Mausta tulee mieleen ahvenvita, vesikasvi, joka huljuu happamassa vedessä, yltää syvällekin. Mutta miten paljon kärsivällisyyttä kastikkeen teko vaatii. Olen koko ajan vähällä luovuttaa, mutta tiedän, että jos maltan hetken, siitä voi tulla hyvä. Kuitenkin minulla ei ole mitään ohjetta, koska lähtöainekset ovat omat, mitä kulloinkin. Enkä jaksa ohjeita noudattaakaan, ajattelen aina, että ne ovat jollekulle muulle ajateltu.

Lisäksi keitän kattilallisen kikherneitä, niistä voi tehdä hummusta. Tai sitten vain laittaa suolaa ja cayennepippuria, niin ne ovat pähkinänmakuisia popsittavia.

Vaatteiden vähyys ja hulluus

Kun en pääse, kun en saa, kun en uskalla, kun en tiedä mitä haluan, kun tiedän, mutten voi, niin mitä sitten? Riudun siinä, kirjoitan ja riudun. Mitä enemmän kärsin, sitä enemmän riudun. Miksen lopeta tätä?

Olen suunnitellut siivota kaapit vaaterojusta, joka ei enää mahdu päälleni. Mies sanoi, että kannattaa jättää mökkivaatteita ja huonoja vaatteita maalausjuttuihin tai muihin. Vastasin, että kaapeissani ei muita olekaan kuin alunperin kirppikseltä ostettuja, karnevaaliasuja, naamiaisiin, 50-luvun teemailtoihin, trullittamiseen, virpomisasuja pojille vuosiksi eteenpäin, asuja mökille, remontteihin, kuivausrievuiksi, ym. Tänään olen menossa Kansallisteatteriin katsomaan Varastoa housuissa, jotka eivät mene kokonaan kiinni. Kuvittele meneväsi juhlimaan kaupungille 15 vuoden tauon jälkeen, kotonaolon jälkeen. Hello, you beautiful stranger...

Mutta kuka hullu kirjoittaisi näin (edes anonyymisti - tätä kuitenkin ajattelin see my complete profile-osastoon):

Olen hullu, varmasti. Olen myös kaunis. Musta mulla on ihanat huulet. Aion ottaa niistä kuvia blogiinkin. Nyt en viitti edes puhua mitään lahjakkuudesta tai seksistä. En välitä ulkonäöstäni yhtään, kuljen kumppareissa ja villakangastakissa. Mitä sitten, kun kerran on luonnostaan kaunis? (Ei kai kukaan sano, että en minä tiedä olenko kaunis vai en. Kuka sen tietää? Tietenkin olet. Kauneus on.) En häpeä, kaikki vaan naurattaa. Muiden mielipiteet, pohjimmiltani: I don't give a shit. Uskotko jo? Kaipaan esiintymistä ja nautin siitä, vaikka olen ujo. En tarvitse piristeitä, uskon että (taivaan) pilvien katselu tai lasi vettä ajaa saman asian (if you're up to it, that is). Omahyväistä puhetta? Sanoa, että on hullu? Ei kai. Ihailen melkein kaikkia tuntemiani ihmisiä ja eläimiä.

uni - marketissa

Olen kaupan kassalla laittamassa ostoksia hihnalle, yksin. Yhtäkkiä muistan mitä vielä olisi pitänyt ostaa - kahvia (se on todellisuudessakin loppu). Sanon kassaneidille, että voisinko käydä hakemassa vielä muutaman asian nopeasti (lista asioista mielessäni kasvaa: kiinankaalta, hedelmiä). Nopeammin kuin ehdin ajatella kassaneiti sammuttaa hihnan ja sanoo: Minulla onkin kova jano. En tajua, mitä hän tarkoittaa, mutta menee pari sekuntia ja hoksaan, että hän toteutti toiveeni, saan mennä hakemaan lisää tavaraa. Ihmiset, jotka ovat jonossa perässäni hajaantuvat eri suuntiin, he eivät ole millänsäkään. Ostokseni jäävät siihen odottamaan ja lähden kiertelemään kauppaan. Siellä kohtaan kassaneidin, hän on sen näköinen, kuin hän olisi juuri juonut. Olemme maitohyllyn luona (hän tuli kylmiöstä sen takaa). Hän on vaaleatukkainen, viehättävä, tutun näköinen jostain festareilta tai keikalta, ehkä kymmenen vuoden takaa. Emmekö me tunne toisemme, hän sanoo. Hän on kiinnostunut minusta, haluaisi jäädä juttelemaan, tehdä jotakin. Minä vain tuijotan häntä, muistan hänet hämärästi, hän on viehättävä.

Kaikkea

Eilen väsymys alkoi tuntua alkavalta taudilta, jalkoja särki, oli kylmä. Kaikki oli mukulakivikatua, mäkeä, jota en jaksa nousta. Ympärillä kymmenen tuhatta nälkäistä suuta. Kello puoli kahdeksalta ei koskaan voi maata lattialla tai sohvalla, levätä. Se on iltapala-aika. Kuitenkin kaikki nämä ajat sekoittuvat keskenään, neljä villiä poikaa (niin elinvoimaisia, robust) telinevoimistelusta tulossa bussilla, minä olen controller. Yksi nukahtaa rattaisiin, yhdelle lähetän lamaannuttavaa katsetta bussin perälle, missä hän yhä kekkuloi käytävällä, tempoutuu jarrutuksissa ja laulaa rumpusooloa. Minua vastaan katsovat kymmenet ystävälliset ja hymyilevät kasvot, yritän olla kohdistamatta katsetta heihin, katson kasvojen välitse. On katsottava tinkimättömällä Istu paikallesi-ilmeellä vasten muiden ystävällisiä kasvoja. Pojat menevät katseen voimasta penkin eteen, mutta jäävät kuitenkin seisomaan, heidän pursuileva energiansa ei salli paikallaanoloa, he ovat valmiutilassa, jalat vieteriä, joka ponnahtelee herkästi. Kävelemme kotiin lumista reittiä, pojat leikkivät, nyrkkeilevät, nauravat, tönivät toisiaan kinokseen, he kaatuvat tienvieren lumeen montako kertaa, montako kertaa, monta, monta. He juoksevat aina jälkeen jäätyään minut ja kaksi pienintä kiinni. (Poikien leikki on harmitonta, mutta se herättää vanhoja traumoja. Miten lapsena pelkäsin kovaotteisia lapsia, tyttöä, joka heitti piponi hankeen ja töni minua metrin paksuiseen kinokseen. (Miten hänestä tulikaan jälkeenpäin paras ystäväni.) Kun olin alle kouluikäinen, minusta muut lapset olivat barbaareja, hirveitä öriseviä ja karjuvia petoja. Ajattelin päiväkerhossa värjötellessäni luontofilmien villi-ihmisiä ja gorilloita ja sitä selviänkö hengissä - viis sylistäni riistetystä nukesta, pelkäsin aidosti henkeni puolesta. Nyt näen keskimmäisessäni jotakin samaa. Hän purskahti kotimatkalla päiväkodista itkuun ja sanoi, että häntä ei saa enää tänään yhtään töniä. Nelivuotias Emmi (!) oli huitonut häntä päivällä miekalla. Kerroin hänelle, että on sanottava lujasti EI!)

Kaikki tämä, koko elämä on siinä, lojuessani kuolemanväsyneenä patjalla, kun mies laittaa iltapalan lapsille, pesee heiltä hampaat ja alkaa lukea satua. On tiettyä etua, että meitä on kaksi. (Hämmästyn toisinaan luontaista tehokkuuttamme, kuten kun olimme Ruoholahden marketissa ostamassa viikon ruokaostoksia. Kärry on täynnä ja mies ilmestyy nurkan takaa kassalle vielä valtavan sylillisen kanssa, jossa on 120 rullan paketti wc- ja talouspaperia ja vaippoja. Kuitenkaan meillä ei mene kuin minuutti, kun pakkaamme kaikki kasseihin ja olemme autossa. Kaikki löytää paikkansa niin nopeasti, kuitenkin ilman kiirettä. Tai kun kerron pesseeni kaksi koneellista pyykkiä (yövaipattomuus ei vielä keskimmäisellä toimi), niin mies hämmästelee, miten se on mahdollista, pesin eilen kolme.)

Maatessani ajattelen, miten päivät menevät niin nopsaan, taas on ilta. Aika on loputon ketju aamuja, iltoja, orgasmeja, kuljeskelua lumessa. Nukkumaan laittamista, hiukan kirjoittelua, opiskelua (en voi oikein sanoa sitä opiskeluksi.. miten minusta on tullut tällainen opiskelija? En muista kurssien päivänmääriä. Unohdan välillä opintoni kokonaan. Sain sähköpostia opiskelun ohjaajalta, jossa luki: Saimme opintosuunnitelmasi. Aitko todella suorittaa kaiken tämän tänä keväänä? Haluaisimme, että sinulla riittäisi potkua siihen mitä teet. Juuri silloin huuleni koskettivat kuumaa teetä. On ihanaa, miten minusta pidetään huolta, pitäisi pitää vielä paljon enemmänkin.), hierontaa. Kaikki tämä, ja paljon muuta on läsnä hieronnassa, joka on taivaallista. Minun täytyy olla puolikuollut saadakseni hierontaa. Toivon vain yhtä, ettei hän lopettaisi. Vahvinta mitä voisin sanoa, on se, että en kaipaa tähän hetkeen mitään muuta, yleensä kun usein kaipaan. Kuulen samalla jonkun suomalaisen tv-sarjan näyttelijöiden äänet avoimesta televisiosta, ollaan Kemijärvellä, poliisi käy baarissa, joku juoppo sanoo naiselle aina rivouksia, nauramme niille molemmat. Patja ja peitto poskeni alla tuoksuu pissalle, mutta se ei haittaa. Jos ojentaisin käteni sivuille, lattialle, ne koskettaisivat ainakin kymmentä esinettä, lelua ja kirjaa. Naijja napsutella, sanottiin siinä sarjassa (kukahan sen on kirjoittanut, se oli hyvä, olikohan se Heikki Luoma), se naurattaa vieläkin. Toisaalta mua naurattaa melkein kaikki, jo aloituslause lastenkirjassa: Ankka hautoi pesässä muniaan. Tai Tarot-kirjan selitys: Hirtetty katselee maailmaa avarin silmin. Hän on jo vapautunut oman egonsa rajoituksista. Tai melkein mikä tahansa lause Woody Allenin elokuvassa: Minulla on niin paljon ongelmia, että niihin itsemurhakaan auta. Tätä kaikkea mietin, kun makaan lattialla, hieromisen nautinto tuntuu päänahassa, jokainen lihas rentoutuu. Sääressä tuntuu olevan veritulppa, joku möhkälemäinen tukkeuma,. Keskimmäisen viiltävän puhdas kirkuna pihalta aamulla , kun isoveli nuoleskelee lunta hänen lumilinnansa katolta. Lumi tai milk shake, mitä väliä. Tukkeuma säärestäkin katoaa, kun sitä hierotaan. Käsivarsien hieronta on parasta, en tiedä miksi. Nautin hieronnasta niin paljon, että se olisi minusta paras lahja antaa ystävälle, kosketus. Samalla mietin, miten tapasimme miehen kanssa, ensimmäisillä treffeillä kävimme katsomassa Kieslowskin Sinisen. Siitä elokuvasta jäi mieleen polvi. Kun istuimme vierekkäin teatterin takaosassa, polvemme koskettivat toisiaan, jätimme ne siihen. Hassua, miten pieni kosketus voi olla merkittävä. (He'll change your tune) Polvia yhdistävä säie kuin siamilaisilla kaksosilla.

Tänään minulla on mielessäni eräs musiikkikappale, kun kävelen kohti stereoita. Äänensäätönappula lonksuu - lapset. Kasetit ovat sekaisin. Väärissä koteloissa, kaseteissa lukee luontoääniä, vauvan vaaka, tiernapojat, lontoo -95 (60-luvun ihanaa musiikkia). Hyllyllä on keksinmuruja, katkijalkainen kameli jostakin ulkomailta, lasten piirroksia, ukkoja, joiden ilmeet näyttävät siltä kuin niiden mielenterveys olisi pahasti järkkynyt (they wither with the wind...). (Osastolle, heti.)

Etsin nauhaa, jossa laulaa lastenlaulua se karheaääninen mies, ja sattumalta löydän. Alan aina itkeä aitouden edessä, kun huomaan jotakin totuudellista. Tiedän kyllä mikä se on, mitä etsin, mitä kohti menen, mikä monen asian takana piilee, tiedän, tiedän, ei tarvitse enää TOISTAA! (Ja silti en valinnut mieheksi Kari Väänästä vaan Ilkka Heiskasen). Se on jotakin itsestäänselvää, naurettavaa, kipeää, mutta niin sen pitää olla (koska eivät ihmiset ole toisilleen merkityksettömiä). Mitä kun joku asia muuttuu sellaiseksi, ettei sitä voi enää rikkoa, aivan huomaamatta se muuttuu siksi, tieksi jota kävelet. Tieksi lapsuuden maisemassa, varhaisina yön tunteina, kun koivut ovat valkoreunaisia, emmekä ole oikein varmoja minne olemme matkalla, suopursut tuoksuvat voimakkaina, ja tiedän että tätä maisemaa jatkuu pitkälle, järvi-seudulle asti. En tee mitään hätiköityä, tai kieroa, tai petoksellista, rakastan, taitan suopursun oksia itselleni ja unissanikin kävelen sitä tuttua tietä.

Uni

Viime yönä näin unen, jossa harhauduin tieltä, ajoin moottoritiellä rampin ohi, jouduin kirjastoon, jossa piti kiivetä portaita, jotka olivat täynnä kirjoja, ja kun pääsi keskikohtaan, portaan kallistuivat painopisteen muuttuessa, ja laskeuduin niitä alaspäin. Ensimmäiset portaat menivät hyvin, mutta seuraavat olivat pystysuorat, kiipesin hyllyjä pitkin ylös, niillä oli paksuja romaaneja, ne putoilivat tömähdellen maahan öisessä kirjastossa. Pian kuuluikin askelia ja joku sytytti valot. Kirjastotäti tuli ja hän oli närkästynyt, etkö osaa varoa, hän sanoi. Hän jätti minut huoneeseen, jossa oli kaksi vauvaa, he nukkuivat penkeillä, olivat vaarassa kierähtää lattialle. Ne olivat hylättyjä vauvoja. Rupesin huolehtimaan niistä, avasin toisen vaipat, niitä ei ollut vaihdettu aikoihin, moneen päivään, ne olivat liimautuneet vauvan ihoon kiinni kuin laastari. Vauva alkoi itkeä, se oli muutaman kuukauden ikäinen. Ajattelin, että nyt jään huolehtimaan heistä, toinen vauva nukkui. Vauva lähelläni oli laiha, sen kylkiluut kohoilivat kun se itki. Tiesin, että se tulisi kuntoon, kun hankkisin sille maitoa. Tilanne oli huono, mutta ajattelin että selviän kyllä. Aloin etsiä vauvoille peittoa, koska huone oli kylmä ja vetoisa.

Yhtäkkiä olinkin ulkona, en muista oliko mukanani lapsia. Kävelin lumista tietä ja vastaani tuli keski-ikäinen pariskunta, mies ja nainen, jotka kysyivät, että onko hiihtoputki täälläpäin. Sanoin, että olen kuullut siitä, sellainen on ehkä Leppävaarassa, viiden, kuuden, seitsemän kilometrin päässä täältä. Pohdimme yhdessä, että mitä järkeä on hiihtoputkessa hiihtää. Mies oli tukeva ja viiksekäs, jostakin puheemme meni Istanbuliin, olin käynyt siellä (en tod. ole) ja mies kertoi ajavansa rekkaa sinne työkseen, kuljettavansa sinne neoaprataania, rikkiyhdistettä, jota käytetään lyhtypylväiden juurien salvaamiseen, etteivät ne tummuisi. Lyöttäydyin yhteen pariskunnan kanssa, ja lähdimme moottoritien vartta kävelemään kohti Istanbulia. Oli kevät.

(usein toistuvia elementtejä unissani: keksityt termit (neoaprataani), yhteen lyöttäytyminen erilaisten porukoiden kanssa mitä pienimmästä syystä, kirjat)