Thursday, February 08, 2007

Huumori

Kävely eskariin piristi, mittarissa oli aamulla kaksikymmentä, mutta ulkona satoi lunta, tuntui lämpimältä. Onko se sitä, että pakkaseen tottuu, kun se jatkuu vähän aikaa kireänä, viisitoista tai kymmenen astetta miinusta tuntuu aina leppeältä.

Lumi, jota sataa, on äärimmäisen kevyttä.

Viime päivinä mietin, miksi näen kaikessa huumoria. Onko se joku vinksahdus päässä, missä vaiheessa se on tapahtunut? Ehkä se vain on läsnä, joka hetkessä. Tänä aamuna keskimmäinen teki kaukoputken vessapaperirullista, ja harmitteli vessassa, että hankalaa, miksi mullon kaks kättä, kun on vaan yks tavara. Niin. Näinkö miehet ajattelevat.

Matkalla eskariin esikoinen kertoi löytäneensä vessan lattialta karkin ja antaneensa sen pikkuveljelle. Se oli varmaan ollu siellä ainakin päivän. (Hän tekee tällaista tietysti tahallaan.)

Pihassa lojuvat poikien sukset sikin sokin. Ehdotin kuopukselle, että hiihdetäänkö. Ei. hän vastasi. Kesällä.

Tai kun katselimme tv:tä ja mies kaivelee housujaan ja mutisee, voi että kun on alkeelliset vehkeet. (Tv:stä tulee Esihistorialliset eläimet-sarja, jossa tutkija kävelee dinosauruksen vierellä, ruokkii sitä, tutkii, jne. Saurukset on vähän kehnosti lisätty filmille jälkeenpäin, koska kun niiden päälle suihkutetaan vettä, se menee niiden läpi.)

Huumori on elinehto, ilman sitä elämä olisi varmasti synkkää. Olin tällainen jo kouluaikoina, koska päiväkirjassani lukee, että huumori on otettava irti niistä aineksista mitä on. (On vieläkin kateissa se päiväkirja, jonka nimi on Vaikea Ihminen.) Koulu, lukio, ei ollut mitenkään huono paikka huumorin löytämiseen, vaikka silloin niin kuvittelin. Onko mikään? Mitä rajatumpi, mitä ankeampi, sitä parempi. Sitä suurempi painoarvo huumorilla.

Vai onko elämä aina ollut niin raskasta, että huumoria on pakko löytää? Olen kuitenkin aikamoinen tosikko.

Se, mihin pyrin on se ajatus tai pelko, että peittääkö huumori alleen jotakin muuta, jotakin tärkeämpää? Mitä? Asioiden rauhallista pohtimista, niiden vakavasti ottamista, aitoutta? Sanotaan, että joku asia kuitataan huumorilla, siihen ei paneuduta, oteta tosissaan. Huumori on sivujuonne, sävy.

Rupeaisinko pelkäämään huumoria, kaihtamaan sitä? Pohdin luultavasti taas turhia. Ehkä opettelen säätelemään huumoria kirjoittamisessani (sillä kirjoittamisesta nyt kuitenkin lähinnä puhun, hyvä mainita tässä vaiheessa), tunnistamaan tahattoman huumorin, käyttämään sitä taitavasti omiin tarkoituksiini.

5 comments:

Heinäpelto said...

Todella mielenkiintoinen pohdinta!
Itse olen ajatellut samaa, ja aina jotenkin kääntänyt asiat huumoriksi, jne..just esim. koulussa. Arkipäivän asioissa voi nähdä niin paljon huumoria! Tosin mäkin oon lukenut ja ajatellut sitä, että mitä rankempia kokemuksia tai vaikeampia asioita, sitä enemmän ottaa ns. pikkuasioita huumorilla. Oon ajatellut, että ehkä se pätee minuunkin. Toinen esimerkki on karjalaiset (evakot), joita esim. kuvataan iloisiksi, puheliaiksi ja vieraanvaraisiksi...Ajattelin kun olen näitä evakkokirjoja jne. lukenut, että se on varmaan ollut keino selvitä sodan ajasta. Varmaan sitä muuallakin on ollut siis kuin vain karjalaisilla.

Samoin äitini puolella, esim. kova juhliminen sodan jälkeen oli sallittua, vanhemmatkin sallivat sen lapsilleen sodan jälkeen.

Niin varmaan se pätee muihinkin asioihin, elämänkokemuksiin, asioiden huumorilla ottaminen! Ja voisihan sitä suositella kenelle tahansa...

Tosiaan, lumi näyttää äärimmäisen kevyeltä tänään, sataa noin hiljaa, untuvalumi. :)

hetket said...

Kiitos kommentista, ehdin jo surkutella, että tulipa kirjoitettua taas älytön juttu, mutta kiva, jos sait jotakin ajatuksia.

Mutta sinä osaat käyttää hyvin huumoria teksteissäsi, mieleeni ovat jääneet ne tarinat, joissa sisko seikkaili, juhlinnan kuvaukset, niissä on tosi hyvää huumoria. Ja lapsuudenkin kuvauksetkin, missä niissä oli leluna joku lampaan sääriluu, tms. Nautin niiden lukemisesta niin paljon!

Heinäpelto said...

Niin tuli vielä mieleen, että itse olin lapsena todella vakavamielinen; mulla on yksi synttärikuva missä muu lapset nauravat ja minä istun murheen murtaman näköisenä sohvalla! :)Olin myös sanonut äidille tunti synttäreiden jälkeen: äiti mä en jaksa enää. Heh...Tai jotenkin vaihteli äärimmäinen vakavamielisyys ja sitten iloisuus.

Niin, kirjoituksessasi nauratti moni juttu, arkipäivän huumoria! Ja päiväkirja nimeltä vaikea ihminen! :)

hetket said...

Sama juttu, musta tuntuu, että olen tosikko, mutta silti näen huumoria aivan kaikkialla, asiat usein absurdissa valossa.

Onkohan tässä joku ristiriita. Varmaankin...

mehtäsielu said...

Hei Hetket, turhaan surkuttelet tekstisi aiheita. Minusta nämä ovat mahtavia, tuntuu, että jokaisessa kirjoituksessasi on pilkki silmäkulmassa. Minua hymyilyttää (hyvässä mielessä), tai naurattaa, jotain sellaista lämmintä huumoria niissä on kaikissa. Tulee hyvälle tuulelle. Niinpä aihe kuin aihe, saa huulet hymyyn, aika mukavia tokaisuja olitkin löytänyt tähän. Joku huumoriveitikka on joskus sanonut, että humoristi on maailman suurin tosikko. Ehkä ihmisissä on sitten kaksi puolta, tuo humoristinen ja vakavamielinen, riippuu ihmisestä ja tilanteestakin ja mielialasta, mikä kulloinkin on näkyvillä. Tunnistin tuosta pohdinnastasi paljon samoja piirteitä kuin itsessäkin esiintyy. Ja karjalaiseen huumoriin olen perehtynyt koko ikäni. Ehkä se oli heidän selviytymiskeino, tuo huumori.