Thursday, February 01, 2007

Kaikkea

Eilen väsymys alkoi tuntua alkavalta taudilta, jalkoja särki, oli kylmä. Kaikki oli mukulakivikatua, mäkeä, jota en jaksa nousta. Ympärillä kymmenen tuhatta nälkäistä suuta. Kello puoli kahdeksalta ei koskaan voi maata lattialla tai sohvalla, levätä. Se on iltapala-aika. Kuitenkin kaikki nämä ajat sekoittuvat keskenään, neljä villiä poikaa (niin elinvoimaisia, robust) telinevoimistelusta tulossa bussilla, minä olen controller. Yksi nukahtaa rattaisiin, yhdelle lähetän lamaannuttavaa katsetta bussin perälle, missä hän yhä kekkuloi käytävällä, tempoutuu jarrutuksissa ja laulaa rumpusooloa. Minua vastaan katsovat kymmenet ystävälliset ja hymyilevät kasvot, yritän olla kohdistamatta katsetta heihin, katson kasvojen välitse. On katsottava tinkimättömällä Istu paikallesi-ilmeellä vasten muiden ystävällisiä kasvoja. Pojat menevät katseen voimasta penkin eteen, mutta jäävät kuitenkin seisomaan, heidän pursuileva energiansa ei salli paikallaanoloa, he ovat valmiutilassa, jalat vieteriä, joka ponnahtelee herkästi. Kävelemme kotiin lumista reittiä, pojat leikkivät, nyrkkeilevät, nauravat, tönivät toisiaan kinokseen, he kaatuvat tienvieren lumeen montako kertaa, montako kertaa, monta, monta. He juoksevat aina jälkeen jäätyään minut ja kaksi pienintä kiinni. (Poikien leikki on harmitonta, mutta se herättää vanhoja traumoja. Miten lapsena pelkäsin kovaotteisia lapsia, tyttöä, joka heitti piponi hankeen ja töni minua metrin paksuiseen kinokseen. (Miten hänestä tulikaan jälkeenpäin paras ystäväni.) Kun olin alle kouluikäinen, minusta muut lapset olivat barbaareja, hirveitä öriseviä ja karjuvia petoja. Ajattelin päiväkerhossa värjötellessäni luontofilmien villi-ihmisiä ja gorilloita ja sitä selviänkö hengissä - viis sylistäni riistetystä nukesta, pelkäsin aidosti henkeni puolesta. Nyt näen keskimmäisessäni jotakin samaa. Hän purskahti kotimatkalla päiväkodista itkuun ja sanoi, että häntä ei saa enää tänään yhtään töniä. Nelivuotias Emmi (!) oli huitonut häntä päivällä miekalla. Kerroin hänelle, että on sanottava lujasti EI!)

Kaikki tämä, koko elämä on siinä, lojuessani kuolemanväsyneenä patjalla, kun mies laittaa iltapalan lapsille, pesee heiltä hampaat ja alkaa lukea satua. On tiettyä etua, että meitä on kaksi. (Hämmästyn toisinaan luontaista tehokkuuttamme, kuten kun olimme Ruoholahden marketissa ostamassa viikon ruokaostoksia. Kärry on täynnä ja mies ilmestyy nurkan takaa kassalle vielä valtavan sylillisen kanssa, jossa on 120 rullan paketti wc- ja talouspaperia ja vaippoja. Kuitenkaan meillä ei mene kuin minuutti, kun pakkaamme kaikki kasseihin ja olemme autossa. Kaikki löytää paikkansa niin nopeasti, kuitenkin ilman kiirettä. Tai kun kerron pesseeni kaksi koneellista pyykkiä (yövaipattomuus ei vielä keskimmäisellä toimi), niin mies hämmästelee, miten se on mahdollista, pesin eilen kolme.)

Maatessani ajattelen, miten päivät menevät niin nopsaan, taas on ilta. Aika on loputon ketju aamuja, iltoja, orgasmeja, kuljeskelua lumessa. Nukkumaan laittamista, hiukan kirjoittelua, opiskelua (en voi oikein sanoa sitä opiskeluksi.. miten minusta on tullut tällainen opiskelija? En muista kurssien päivänmääriä. Unohdan välillä opintoni kokonaan. Sain sähköpostia opiskelun ohjaajalta, jossa luki: Saimme opintosuunnitelmasi. Aitko todella suorittaa kaiken tämän tänä keväänä? Haluaisimme, että sinulla riittäisi potkua siihen mitä teet. Juuri silloin huuleni koskettivat kuumaa teetä. On ihanaa, miten minusta pidetään huolta, pitäisi pitää vielä paljon enemmänkin.), hierontaa. Kaikki tämä, ja paljon muuta on läsnä hieronnassa, joka on taivaallista. Minun täytyy olla puolikuollut saadakseni hierontaa. Toivon vain yhtä, ettei hän lopettaisi. Vahvinta mitä voisin sanoa, on se, että en kaipaa tähän hetkeen mitään muuta, yleensä kun usein kaipaan. Kuulen samalla jonkun suomalaisen tv-sarjan näyttelijöiden äänet avoimesta televisiosta, ollaan Kemijärvellä, poliisi käy baarissa, joku juoppo sanoo naiselle aina rivouksia, nauramme niille molemmat. Patja ja peitto poskeni alla tuoksuu pissalle, mutta se ei haittaa. Jos ojentaisin käteni sivuille, lattialle, ne koskettaisivat ainakin kymmentä esinettä, lelua ja kirjaa. Naijja napsutella, sanottiin siinä sarjassa (kukahan sen on kirjoittanut, se oli hyvä, olikohan se Heikki Luoma), se naurattaa vieläkin. Toisaalta mua naurattaa melkein kaikki, jo aloituslause lastenkirjassa: Ankka hautoi pesässä muniaan. Tai Tarot-kirjan selitys: Hirtetty katselee maailmaa avarin silmin. Hän on jo vapautunut oman egonsa rajoituksista. Tai melkein mikä tahansa lause Woody Allenin elokuvassa: Minulla on niin paljon ongelmia, että niihin itsemurhakaan auta. Tätä kaikkea mietin, kun makaan lattialla, hieromisen nautinto tuntuu päänahassa, jokainen lihas rentoutuu. Sääressä tuntuu olevan veritulppa, joku möhkälemäinen tukkeuma,. Keskimmäisen viiltävän puhdas kirkuna pihalta aamulla , kun isoveli nuoleskelee lunta hänen lumilinnansa katolta. Lumi tai milk shake, mitä väliä. Tukkeuma säärestäkin katoaa, kun sitä hierotaan. Käsivarsien hieronta on parasta, en tiedä miksi. Nautin hieronnasta niin paljon, että se olisi minusta paras lahja antaa ystävälle, kosketus. Samalla mietin, miten tapasimme miehen kanssa, ensimmäisillä treffeillä kävimme katsomassa Kieslowskin Sinisen. Siitä elokuvasta jäi mieleen polvi. Kun istuimme vierekkäin teatterin takaosassa, polvemme koskettivat toisiaan, jätimme ne siihen. Hassua, miten pieni kosketus voi olla merkittävä. (He'll change your tune) Polvia yhdistävä säie kuin siamilaisilla kaksosilla.

Tänään minulla on mielessäni eräs musiikkikappale, kun kävelen kohti stereoita. Äänensäätönappula lonksuu - lapset. Kasetit ovat sekaisin. Väärissä koteloissa, kaseteissa lukee luontoääniä, vauvan vaaka, tiernapojat, lontoo -95 (60-luvun ihanaa musiikkia). Hyllyllä on keksinmuruja, katkijalkainen kameli jostakin ulkomailta, lasten piirroksia, ukkoja, joiden ilmeet näyttävät siltä kuin niiden mielenterveys olisi pahasti järkkynyt (they wither with the wind...). (Osastolle, heti.)

Etsin nauhaa, jossa laulaa lastenlaulua se karheaääninen mies, ja sattumalta löydän. Alan aina itkeä aitouden edessä, kun huomaan jotakin totuudellista. Tiedän kyllä mikä se on, mitä etsin, mitä kohti menen, mikä monen asian takana piilee, tiedän, tiedän, ei tarvitse enää TOISTAA! (Ja silti en valinnut mieheksi Kari Väänästä vaan Ilkka Heiskasen). Se on jotakin itsestäänselvää, naurettavaa, kipeää, mutta niin sen pitää olla (koska eivät ihmiset ole toisilleen merkityksettömiä). Mitä kun joku asia muuttuu sellaiseksi, ettei sitä voi enää rikkoa, aivan huomaamatta se muuttuu siksi, tieksi jota kävelet. Tieksi lapsuuden maisemassa, varhaisina yön tunteina, kun koivut ovat valkoreunaisia, emmekä ole oikein varmoja minne olemme matkalla, suopursut tuoksuvat voimakkaina, ja tiedän että tätä maisemaa jatkuu pitkälle, järvi-seudulle asti. En tee mitään hätiköityä, tai kieroa, tai petoksellista, rakastan, taitan suopursun oksia itselleni ja unissanikin kävelen sitä tuttua tietä.

2 comments:

Heinäpelto said...

Jotenkin tosi hienoa arjen, rakkauden ja jonkin löytämisen kuvausta. Alkaa arkisista asioista ja loppuu tuollaiseen odotuksen tilaan; kun tietää jo mitä on tulossa, on juuri ehkä tajunnut sen. Ja tuo tunne välittyy lukijallekin!!! Kuin olisi itsekin käännekohdassa..

Marikki said...

"Kaikkea"... tosiaan elämäntäyteistä. Alun tunnelmista tulee mieleen se, miten joskus tapahtumat lasten kanssa venyvät ja saavat painoarvon ohi sen, mitä ne tosiasiallisesti tai jonakin toisena hetkenä ovat. Siis miten tulee hetkiä, jolloin tavalliset asiat, vaikka se, että uloslähtemiseen valmisteluun on varattava lähes tunti aikaa... tuntuu vaativan jotakin tavattomasti enemmän, lähtemiset ja pukemiset tuntuvat täyttävän lähes koko päivän ja aikuisena toimiminen (kuten sanoa lähes jokaisen vaatekappaleen välillä pariin kolmeen kertaan mitä seuraavaksi pitäisi pukea...) alkaa näyttäytyä lähes mahdottomana ja liikaa vaadittuna...

Tuntui hyvältä lukea tunnelmia.
Onneksi sait hierontaa :-)

Lämmöllä,
Marikki