Wednesday, February 07, 2007

kirjoittamisesta

Loistoaamu, pakkasta kaksikymmentäviisi, me jäämme lämpimään, keitämme aamukahvit, lapset leikkivät, kymmeneltä on jo nälkä, he paahtavat ruisleipää. Tuoreen ruisleivän tuoksu täyttää kodin, ulkona on kirkas aurinkoilma, savu kiemurtelee ylös piipusta, taipuu sivulle. Ainot kirjoittamishetkeni ovat mennyttä, kun puisto on peruttu, kirjoittaminenkin on säille altista puuhaa! Miten tehdä työtä ilman työaikaa? Miten omistautua kirjoittamiselle? Kun sitä juuri haluaisin, omistautua, hetkittäin ainakin.

Kirjoittaminen keskeytyy minuutin välein. Onko ihme, jos teksti poukkoilee, siihen tulee syvänteitä, jopa louhoksia. Kenen olikaan... näkökulma? Mutta breikit ovat hauskojakin, kuopus tulee kutsumaan minua makuuhuoneeseen, dulla donne, hän sanoo. Tulla tuonne, siellä istuu keskimmäinen lampun alla sängyllä päällään viisi tyynyä. On hauskaa olla krokotiili ja pyydystää, kutittaa hillittömästi, antaa lasten ratsastaa ja pomppia päällä. Sänkykin joustaa. Juuri tätä vartenhan olen olemassa. Nämä ovat työoloni. Lasten hillitön nauru saa nauramaan, sellainen nauru, joka kumpuaa ja pulppuaa jostakin rajatta.

Kun pääsen koneen ääreen, ilmestyy kuopus siihen kohta kitisten, ja huomaan hänellä paksun kumirenksun pään ympärillä silmien kohdalla. Se pois.

Sitten keskimmäinen tulee, hän haluaa opetella sanomaan yötyö, hän sanoo se öötöö, oikaisten mutkat suoraksi. Hän on puhunut aina niin: tooli, teetokone, seellä, mees, koora.

Olemme puoliltapäivin vielä pyjamahousuissa. Siinä on se huono puoli, että joutuu pukeutumaan, jos ovikello soi. Onneksi se ei nyt soi.

Lapset tekevät aamupäivällä kolme kertaa paahtoleipiä, päätämme viettää päivän ilman aikatauluja.

Leikkaan seteleitä Hesarin kuukausiliitteen kannesta. Ostan niillä itsekin "kaupasta".

Ruuaksi teemme jotakin lapsille maistuvaa, höyrytämme makkaroita.

Sitten keskimmäinen tarvitsee apua lahjan paketoimiseen, siihen menee noin tunti, paljon teippiä.

Pojat pukevat punaiset nuken vaatteet, toiselle paita, toiselle housut. Tulee pissat housuun.

He laittavat maitopurkkeihin vettä, purkit pahvilaatikkoon, joka kaatuilee kannettaessa.

Kuopus hakee korkilla vettä vessasta ja se on nuken pikari. Vesi kukille.

Rei'ittimellä pojat rei'ittävät monen paperin reunat pitsisiksi.

He lyövät leikkiessä päänsä yhteen. Parkua.

Pojat suunnittelevat ja rakentavat sotkemiskonetta vanhasta tietokoneen rämästä. He tarvitsevat siihen uutta materiaalia.

Jompikumpi lyö toista. Pitää pyytää anteeksi ja halata. Halaa! huutaa loukattu osapuoli kun halaus jää puuttumaan.

And so on... and so on...

Vielä illalla kuopus nousee joka ilta sanomaan saman asian. Sen, että annamme hänen pieniä vaatteitaan pian syntyvällä pikku serkulle. Siitä on ollut puhetta. Hän teputtaa olohuoneeseen ja sokeltaa jo aivan unisena: Antaa... Essi... vauva... pienet housut.... Kyllä, kyllä. Annetaan. Hänestä antaminen tuntuu niin mieluisalta, elintärkeältä asialta.

2 comments:

sivuaskel said...

Aivan ihana kuvaus! Kiitos.

Heinäpelto said...

Niin, tosi ihana, lämminhenkinen juttu, oikein nautti itsekin lukiessaan! :) Joskus onkin ihana viettää päivä ilman aikatauluja, esim. sade- tai pakkaspäivä...mitä kaikkea mielikuvituksellista lapset keksivätkään!

Ja tuo myös että joskus tulee tunne, että on kirjoittamisidea, tuntuu että NYT haluaisin kirjoittaa, eikä voi. Täytyy vain antaa tunteen mennä ohi ja toivoa, että se palaa...

Mutta tämä juttu, mukavaa luettavaa! :)