Saturday, February 03, 2007

Kastike

Päätä särkee valvomisesta (miten erilaisena kaupunki näyttäytyykään kun kiertelee ravintoloita pyytääkseen saada ostaa kahvijauhetta aamuksi) ja kahvinpuutteesta, mutta Varasto oli niin hyvä. Raninen irrotti maalipöntön kannen päältä jääkiekon, johon oli jäätynyt kolme vaahteranlehteä. Hän hämmästeli jäätyneitä lehtiä, naureskeli, pamautti sitten sen rikki lastauslavakasan päälle, yleisön eteen, laittoi jääpalan suuhunsa ja alkoi imeskellä. Se jääkiekko, pariin osaan mennyt, oli siinä koko näytöksen ajan, vähitellen sulaen.

Kuulas jää, siinä nortinsavussa ja Vetonit-säkkien pöllähdellessä. Varasto tuntuu niin monisävyiseltä kirjalta. Näytelmästä sävyjä tuli vielä lisää. Mies, josta tulee isä vastoin tahtoaan. Miten hän kiroaa, kun elämän näköalat ovat alakuloiset. Varastomiehen palkka on pieni, työ on raatamista päivästä päivään, saman saisi työttömänä. Mitä vastaan tässä kapinoidaan, yhteiskuntajärjestystä? Paskahommia?

Kaikki kääntyy mielessäni kuitenkin päinvastaiseksi. Minusta tuntuu, kuin välillä Salminen puhuisikin rehellisestä työn tekemisestä, sen arvostamisesta, valittamisen turhuudesta. Kaikki sekoittuu, kuin näyttämön maalinsekoittajassa, joka napsautetaan vähän väliä päälle, se on yltäpäältä rötvääntynyt maalista, monenkirjava.

Tänä aamuna lojuin sängyssä, päätin jättää aamiaisenkin väliin ja siirtyä suoraan lounaan valmistamiseen. Lapset olivat menneet pihalle. (Omatoiminen kaksivuotiaskin, matala mies, joka yölläkin kiipeä pois pinnasängystä, laittaa valot eteiseen, sitten vessaan, avaa oven, kiipeää vessanpytyn kannelle ja ottaa hammasmukinsa ja laskee vettä hanasta ja juo. Sulkee tunnollisesti oven ja sammuttelee valot takaisin mennessään.) Alan tehdä kastiketta, johon mies on surauttanut lähtöainekset. Tällainen on tapana. Enkä edes tiedä mitä kaikkea seoksessa on, lampaankääpää ainakin, sipuli, porkkanaa. Sen voi lisätä jauhelihaan, mutta se on mahdoton maustaa. Maku on vetinen, kuin vesi öljyn pinnalla.

Täytyy maistaa, sitten haistella mausteita, mikä voisi sopia, balsamiviinietikka, vain vähän, kerma, kreikkalainen pippuriseos, suola, jos ei löydy tasapainoa, niin ripaus sokeria pelastaa vielä kaiken. Lopputulos on raikas, päälle persiljaa. Mausta tulee mieleen ahvenvita, vesikasvi, joka huljuu happamassa vedessä, yltää syvällekin. Mutta miten paljon kärsivällisyyttä kastikkeen teko vaatii. Olen koko ajan vähällä luovuttaa, mutta tiedän, että jos maltan hetken, siitä voi tulla hyvä. Kuitenkin minulla ei ole mitään ohjetta, koska lähtöainekset ovat omat, mitä kulloinkin. Enkä jaksa ohjeita noudattaakaan, ajattelen aina, että ne ovat jollekulle muulle ajateltu.

Lisäksi keitän kattilallisen kikherneitä, niistä voi tehdä hummusta. Tai sitten vain laittaa suolaa ja cayennepippuria, niin ne ovat pähkinänmakuisia popsittavia.

3 comments:

Heinäpelto said...

Kuulostaa herkulliselta! :) Itse etsin just paimiolaisesta marketista kikherneitä - ei ollut, ostin oliivipurkin ja söin ne sormin autossa...ah, tätä kulinarismia...:D

Ja tosiaan, koko ohjeistettu yhteiskunta raivostuttaa joskus: joka ikiseen asiaan on ohjeet, ei kannata noudattaa, ihan kuin kukaan ei osaisi enää itse tehdä mitään, keksiä mitään.

Varasto kuulostaa mielenkiintoiselta; oon itsekin kerännyt noita teatterimainoksia pinoon tuohon hyllyyn jos vaikka joskus pääsisi...

hetket said...

Varastoa katsoessa mietin näytelmätekstin kirjoittamista. Huh. Siinä on kaiken toimittava, ei saa olla mitään turhaa..

Heinäpelto said...

Juu tosiaan! Siinä on oma haasteensa. Itse en ole tainnut yhtään näytelmätekstiä kirjoittaa (vaikka harrastajateatterissa näyttelin nuorempana 7 vuoden ajan!). Yritin osallistua viime vuonna Itä-suomalaisesta elämästä kertovaan näytelmäkilpailuun, mutta se jäi koska tosiaan, se on vähän isompi juttu, näytelmä, ja ei ollut tarpeeksi aikaakaan...Näytelmä olisi kyllä mielenkiintoista kirjoittaa!