Sunday, February 11, 2007

Alakuloinen ilta. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa eikä lukea. Mutta eikö hyvä ole juuri näin? Katselin dokumenttia Kambodzhasta, jossa maa on paikoin täynnä maamiinoja. Miten paljon ihmisten jalkoja kuvattiin, kävelemässä, sandaalit jaloissa punaruskealla maalla. Miten pelko ja suru, kipukin, ilmaistiin niin peitetysti. Johtuiko se vain kuvaustilanteesta? En ole alamaissa, olen vain pettynyt, sanoi jalkansa menettänyt nuori mies. Hän ei voi enää elättää perhettä. Joka välissä hän kuitenkin väläytti hymyn. Aivan kuin hän varoisi kaatamasta puhekumppanille koko lastia. Tapana on olla tyyni, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulevat. Yöllä jalkaa särkee niin, että pystyy vain huutamaan. Maata kuokittiin, pellolla oli nähty miinoja. Tulvavesi kuljetti niitä, nosti esiin yllättäen pihapiirissä, lasten leikkipaikoille. He elävät köyhyydessä, paikassa, jossa mikä tahansa askel voi viedä hengen.

1 comment:

mehtäsielu said...

Puhutteleva, järkyttävä. Kysyin itseltäni, onko tässä jotain opittavaa. Kyllä. Elämänasenteessa. Tuli mieleen viisaus: Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes näin miehen, jolla ei ollut jalkoja.
Tästä tuli myös Nazim Hikhmetin runo ihmisten enemmistöstä. Jalkaisin kulkee maantietä, ihmisten enemmistö, matkustaa välikannella, kolmannessa luokassa, jotenkin noinhan se menee.