kotona - ja hiukan pohdintaa ihmissuhteista

Vähän aikaa kokeilin ihan mielenkiinnosta, miltä tuntuu kirjoittaa niin, että kommentteja ei ole. Siis että estää niiden tulemisen. No ei hassummalta, mutta vähän (aika todella paljon) tylsältä, kun on tottunut niiden mahdollisuuteen.

Palasimme matkalta, taas tänne ikivihreiden niittyjen seudulle. Rokahtava kiertolaiselämä kolmen lapsen kanssa on yllättävän väsyttävää. On ihana päästä kotiin, missä se sitten sijaitseekin. Turun linna oli jännä, ja kuten tapana on, sain kulkea sen moneen kertaan, koska aina jollakin on kakkahätä juuri kun olemme keskivaiheilla kierrosta. Pieniä käytäviä ja jyrkkiä portaita... ne edistävät jotenkin suolentoimintaa. Paljon tapahtui matkalla, (luojan kiitos olen unohtanut jo osan), esikoinen sai pensaikossa rymytessään ainoaan takkiinsa koirankakkaa, koko etumuksen mitalta. Keskimmäinen työnsi kätensä saderänniin ja se juuttui sinne. Illalla Naantalissa kukaan ei nukahtanut ja kuuntelimme loppumattomia vitsejä tyyliin "missä mun naama on". Hauskaa oli Turussa se, kun menimme förillä, jokilautalla. Se oli elämys: matkustimme toiselle puolelle, jossa näimme Valintatalon. Päätimme mennä ostamaan sieltä tikkarit. Valintatalossa kävi kuitenkin niin, että näin siellä energiajuomapurkin, ja päätin kokeilla sitä (ensimmäistä kertaa). Olinhan väsynyt. Join sen paluumatkalla, mutta sillä ei ollut sanottavaa vaikutusta. Tuliaisiksi otimme myös purkin säilykeparsaa.

Olen kiinnostunut sosiaalista suhteista ja kommunikaatiosta, todellisessa elämässä ja myös kirjoittamisen aiheena. Jaksan loputtomasti hämmästyä niistä, enkä ymmärrä ihmisiä, jotka handskaavat ihmissuhteita kuin luonnontieteellisiä faktoja. Joillekin ne näyttävät olevan helppoja! Minulle ei - ja olen varmasti hirvittävä ja hankala ihminen. Mutta ne kiinnostavat minua. Joten on siis toivoa.

Sumua

Tänään sauvakävelen aamulla vaihteeksi tietä pitkin (aivan tietoinen valinta). On todella hiljaista, liikenteen ääniä ei ole. Se on eriskummallista ja herättävää. Ei kuulu yhtään mitään. Kun pysähdyn, hiljaisuus alkaa sihistä, hanget ehkä sihisevät, lumikiteissä kaikkialla ympärillä tapahtuu pientä liikettä. Vain hento punatulkun ääni jostain kuusikosta kaukaa, sekin niin vieno. Se todistaa, etten ole kuuro. Pehmeää, hiljaista.

Tullessa näen Eskon, joka käynnistää pikkutraktoria. Hän hämmästelee, etteikö meillä ole suksia mukana. Niin. En tiedä, mikä minuun meni, en muistanut niitä. Esko kunnostaa taloa Nuorgamissa, keskellä erämaata, tekee kaksitoistatuntisia päiviä. Siellä he rentoutuvat.

Päivällä teemme hyödyllisiä töitä: mies tyhjentää huussin ja yhdessä poikien kanssa tyhjennämme polttopuukuorman sisään puuvajaan. Se on heistä hauskempaa kuin mikään miesmuistiin, kuopus on puukauppias ja ojentaa puun kerrallaan, ja vaatii euroja. Sitä ennen raivasimme tilaa, ja vanhasta puukasasta löytyy paljon kyllästettyä puuta.

Illalla teimme pimeän nuotioretken. Sää oli sumuinen ja vastarantaa ei näkynyt maitomaisen harson takaa ollenkaan. Kalliosaaressa teimme nuotion ja leikimme kivikauden asukkaita: paistoimme lihaa vartaassa ja söimme ruisleivän sisässä. Nuotio loimusi pimeässä ja rannalla tuuli niin kovaa, että kipinät lensivät (samoin kuin lämpö) viivana metsän uumeniin, sai olla todella lähellä tulta. Taivalsimme jääkentän yli takaisin ja ajattelin, että tämä on kuin hauskoista yrityspikkujouluista tai teemapäivästä.

Huomenna aiomme lämmittää mökin saunan ja lapset saavat kieriä lumessa.

Täällä

Jos kuva on mustavalkoinen, tai osittain väritetty.. koko ajan ´käyn paikoissa, jotka olivat merkityksellisiä, kuten tänään vanhassa koulussani. Tuntuu, kuin olisin etelä-Amerikassa: käytävät on maalattu sateenkaaren väreillä, ovissa on lasten tekemiä maalauksia.. kaikki tuntuu... olen siinä käytävällä kahden nuorimman kanssa, ja entinen opettajani kävelee käytävällä kohti opettajanhuonetta. Hän pysähtyy. Hän selvästi miettii. Sinua en ole nähnyt aikoihin, hän sanoo, ja on hämmästynyt. Totta, varmasti 20 tai 25 vuotta siitä on. Hän näyttää samalta, ja alan puhua hänelle aivan kuin hän tuntisi minut koko tältä ajalta. Muutaman repliikin jälkeen alamme puhua tänne muutosta (hän ottaa asian esille). Me puhumme siitä, ja hän kehottaa meitä muuttamaan. Ovatko nämä sinun, hän katsoo lapsia. Lapset tuntuvat siltä kuin olisivat aina olleet siinä, mitään kummallista ei ole ajan kulussa, vaikka.. minä seisoin arestissa juuri tällä kohdalla, lumipallojen heittämisen jälkeen. A juoksee käytävää edestakaisin ja V istuu ja pohtii vakavana. Nämä olisivat juuri sopivia tänne, hän sanoo.

Serkut tulevat kyytiin ja lähdemme mäelle laskemaan. Kävelemmekö me sinne, serkut pyörittelevät silmiään. No joo. Matkaa on ehkä kilometri. Laskemme, ja varvut sivaltavat kasvoja, mäki on liian hurja. Paistamme makkaraa ja varpaat jäätyvät. Sormet menevät kohmeeseen, kun aurinko ei enää paista. Talvinen sää on kuitenkin ihana, lumi tuoksuu, on pehmeätä. Kotimatkalla kaikki ovat väsyneitä, kuopus nukahtaa pulkkaan ja serkut... sanon, katsokaa täysikuuta. On huomattu. Aikoja sitten, kivahtavat he.

Eilen ruokakaupassa kassamies oli yllättävä, hän sanoi: Aioitte sitten täydentää ruokakaapit viikonlopun jälkeen? Tästä huomaa olevansa pikkukaupungissa. Kyllä, mitäs muuta luulisit? Seuraavaksi hän varmaan sanoo: Ai, aiotte vähän mässäillä? Oletteko varma, että tarvitsette näin paljon ruokaa? Kaikki muut asiakkaat ostivat yhden tai kaksi tuotetta. Käyvätkö he joka päivä kaupassa? Mahdollista on, että se on small talkia. (Mutta sen kanssa täytyisi olla varovainen.)

Aamulla teimme aurinkoisen kävelyretken jäällä. Jo aamupalaa syödessä jäälle ilmestyi teeriparvi, lihavia möllysköitä. Ne kujersivat ja koirasteeri käveli ympyrää. Kun kävelimme, palokärki naputteli metsässä. Pulkka rahisi lumella. Pysähdyimme aina välillä kuuntelemaan. Eläinten jälkiä on paljon: hiiriä, orava, kärppä, jänis (joka on istunut kauan paikallaan). Teerien jäljet olivat loppumattomia spiraaleja ja töyhtöjä. Muuten, valkoista, tasaista. Niemessä tuoksuvat suopursut ja lumen alta löytyy jäisiä karpaloita.

Illalla luen Miina Supisen Liha tottelee kuria-kirjaa. Se on hauska, uudenlainen ja eroottinen, sellaista on kaivattukin. Siihen on hyvä nukahtaa! Päällysvaatteet päällä. Edellinenkin suomalainen esikoiskirja oli hyvä: Taina Latvalan Arvostelukappale. Molemmat niin raikkaita ja hauskoja. Vihan ja katkeruuden esseitä odotan yhä kirjastosta, minua ennen on pitkään ollut vain pari lukijaa. Mitä he tekevät kirjalla - opettelevat sitä ulkoa? Ainakin se kestää ja kestää!

Tänne tullessa aaltoileva pahvi repeää ja näen taas maailman väreissä. Sellaisille pahveille piirsimme lapsina koulussa. Ulkona on kuutamo ja valoisaa. Jäät vonkuvat, ne vahvistuvat pakkasessa. Ääni kuulostaa siltä, kuin joku puhuisi naapurihuoneessa matalalla (miehen) äänellä. Haluaisin kuulla tarkemmin! Mutta saattaisin kuulla jotakin, mitä en halua. Sitä voi tietää liikaa. Tiedän nyt aivan tarpeeksi, peräännyn koko ajan, puran rakenteita ja olen jo poissa valopiiristä. Se on hyvä.

Serbian cottage

Äitini sanoi puhelimessa, että lunta on "tuskin yhtään", joten jätimme sukset kotiin. Täällä on kuitenkin verrattain paljon lunta, puolisääreen. Hanki on hohtavan valkea, aurinko paistaa, eikä lapsille tarvitse keksiä tekemistä: olimme koko päivän ulkona tekemässä kahta valtavaa iglua, illalla alkoi pakastaa, ja jäädytimme ne vedellä (teimme avannon tiskivettä varten) ja laitoimme molempiin lyhdyt sisälle. Kävelimme jäällä niemeen syömään jäisiä karpaloita. Huomenna täytyy käydä osuuskaupassa ruokaostoksilla ja ostamassa pulkka ja liukureita, lumilapioita lisää.

Siirryimme kerralla talveen, aivan erilaiseen aikaan. Aurinkoisilla hangilla kävellessä kylpee valossa, ja kun tulee varjoisaan kohtaan, kaikki viilenee ja tulee epätodellinen olo. Havahtuu viileyteen.

Matkalla poikkesimme kylpylässä, meiltä eivät ihmeet lopu, siellä oli jäätelöbaari altailla, iso liukumäki ja kokonainen lasten uimaosasto. Paras kaikista oli ulkoallas - mutta minkälainen? Vesi oli lämmintä, mutta allas oli kokonaan ulkoilmassa, sinne mentiin tunnelia (josta ei tiennyt mihin päätyy). Se oli hämmentävää - kuumassa höyryävässä lähteessä illan pimeydessä pakkastuulessa, vieressä hohtavat hanget. Vieruskaveria tuskin näki hämärässä. Eksoottista ja rentouttavaa. Kuopuskin pysyy jo pinnalla kellukkeilla, hän on hämmentävän pieni, kuin kilpikonna, potkii jaloillaan hitaasti edeten, ja käy aina "ottamassa henkeä" sisällä tunnelissa. Sattumalta alkoi vesijumppa, jossa oli myös hupaisaa, eräällä naisella oli mukanaan kaksi punatukkaista kaksostyttöä, puolitoistavuotiaita, he kelluivat jatkuvasti ohitseni, koska olivat niin kevyitä! Virta vei.

Mökissä oli tullessamme -7 pakkasta, mutta takkatuli ja lämmitys veivät pian pakkasen mennessään. Ja pian on täysikuu.

Ps. Perjantain työpäivääni kuului katsoa Beethoven (kakkonen). Samalla luin hämärässä väitöskirjaa. Katsoin sivusilmällä Beethovenia, juostessa Beethovenin suupielet läiskähtelivät ylös ja alas ja sylkeä roiskui joka puolelle. Asentoni oli huono, en voinut keskittyä, vaikka teksti veti puoleensa. Beethoven oli todella ilmeetön näyttelijäkoira, yhden ilmeen näyttelijä. (Sillä erotuksella, että se ei näyttele.) Sitten katselmus pidettiin ja läpäisimme sen, oli shampanjaa ja erinomaista kakkua, hyvästelimme vanhan rakennuksen, jonka perustuksia alettiin kaivaa esiin.

Full of spring energy!

Ajat ovat muuttuneet. Mustarastaat lurittelevat jo aamuisin, se on aina kevään ääni. Nurmi on tietysti nykyään aina vihreä, mutta rastaat eivät laula ennen kevättä, se on fakta.

Viime päivät ovat olleet täysmylläkkää, ryöstöviljelyä, sellaiset kaapit ovat nyt tyhjät, jotka eivät koskaan ole olleet tyhjänä. Ajattele sitä! Tarvitsen vielä pari ruuvia, kuumaliimapistoolin, sähköä - puitteet ovat kyllä jo valmiina. Huomenna joudun tarkistuskierrokselle, jonka tuloksesta vastaan kuulemma hengelläni. Kaiken sopii siis olla kunnossa!! Haluan nimittäin lomalle huomenna puoliltapäivin.

Tänään avasin pakkastuulessa päiväkodin portin ja ajattelin. En muista mitä! Tulit juuri sopivasti, sanoivat pikkuiset. Saimme leikittyä valmiiksi. Huomenna katson aamupäivän Beethoven II:ta. Otan mukaan vastapainoksi jotakin luettavaa, Risto N-P:n väitöskirjan Verkkoproosa. Viimeksi kun se oli mukana, seinään tuli murtuma. Tiiliseinän saumaan tuli sentin halkeama, joka lasketteli alas siksakkia. Mikä tämä on, kysyi pomo. En tiedä, vastasin. En ole nähnyt sitä aiemmin. (Vaikka tiesin vallan hyvin. Kirja on liian painava, rakenteet eivät kestä sitä.) Pomo laittoi sormensa murtumaan ja kallisteli päätään ja katseli yläviistoon kattoa kohti, niin kuin olisi nähnyt jotakin. In fact, siinä raossa tuntui vetoa, suorastaan tuulta. Tuulta suoraan rakenteista! On siellä kummia ääniä kuulunut aiemminkin, joku piiloasukas välikatossa, kun kuuluu jotakin koputusta. Ei välitetä siitä koputuksesta, se on joku vaan, sanon aina oppilaille. (Katossa on luukku, josta on mennyt miehiä sisälle.)

Anyway, kevät on täällä ja kaikki on taas mahdollista. Haluan vain niin harvoja asioita - en ainakaan kirjoittaa. Vaikka kirjoitankin, mutta se ei kuulu tähän, siihen ei haluamista tarvita. Tänään siivosin siivouskaapin. Ja me olemme säästäneet kaiken! Se tarkoittaa, että luutuja ja rättejä on paljon, sekä erilaisia pahveja ja pakkausmateriaaleja (niitähän voi tarvita joskus), erilaisia kehikoita, osia, jne. Nyt heitin kaiken rojun pois, siivouskaappi on puhdas ja tilava. Kirjoja en yleensä osta, enkä osta jatkossakaan, vaan rankkaan niistäkin liiat pois, jäljelle voisi jäädä parikymmentä kirjaa. Kirjahyllyssäni on jopa kirjoja, joita en ole lukenut (ei montaa, mutta pari kuitenkin). Se kertoo jotakin. Ne ovat siellä pelkkää laiskuuttani!

Joka tapauksessa, hyvää yötä.

Ps. Etsin minun espooni-kuvaa, mutta en löytänyt. Kuvassa on Länsiväylä alikulkusilta Ison Omenan tienoilla. Kuva on hyvin karu. Mutta sitä kuvatessa sattui hassu juttu: kuvassa on sähkökaappi, siis harmaa pönikkä, ja sen seinässä oli teipattuna lappu. Siinä lukee, että on kadonnut kolmijalkainen koira, sanoi esikoinen. Siinä todella luki niin. Tunnelma oli absurdi, mutta se ilmoitus oli aivan todellinen, realistinen, jos ymmärrät, mitä tarkoitan - puhelinnumero, kuvaus koirasta, jne. Se koira todella oli olemassa. Tässä kaupungissa, jossa minä asun.

I've got something to say -

Kävin taas nostalgiareissussa, juoksemassa ja kuuntelin korvalappujani. En kyllä hyökkäisi kimppuuni, jos näkisin itseni juoksemassa jossain pimeällä työmaalla. En kyllä. Vaikka hullu, mutta jotain viisautta on, varsinkin kun tietäisin mitä kuuntelen! En muistanut millaista musiikkia on: Metallican Last Caress (doesn't matter much to me - milloinkahan minusta tulee niin keski-ikäinen ja pönäkkä puustellikeittiö, etten enää pysty kuuntelemaan sellaista? Voi sellainenkin päivä tulla.

Veimme kassillisen tavaraa kirppikselle. Matkalla kuopus alkoi puhua leluvallista. Miten sieltä voi talvella laskea kovaa. Kuopus-raukka, hänelle suloista luontoa on kehä kakkosen meluvalli. Rikkumaton metsän rauha. Miten vähään voi ihminen tyytyä? (Aloitin kuvasarjan minun espooni, siinä on vain yksi kuva, laitan sen joskus tänne.) Samassa muistin toisen samanlaisen: keskimmäinen käsitti, että vaatteet uimahallissa ovat pupukopeissa. Ahtaita ja pieniä pupukoppeja, ja onhan se vallikin tavallaan leluvalli.

Tänään esikoinen kävi synttäreillä hoplopissa, hän oli kiipeillyt ja juossut siellä pari tuntia ja syönyt sipsejä. Hänellä oli huono olo, ja kun menin kauppaan, hän jäi istumaan parkkihalliin autoon kasvot valkoisina. Ajattele kohtuutta, syöt aina sen verran herkkuja, kun on on kohtuullista, sanon, mutta mikä on kohtuus? Hän sanoo avaavansa oven ja oksentavansa parkkihallin lattialle tarvittaessa.

Kotona kuitenkin innostumme siivoamaan uusilla pesuaineilla. Esikoinen on toipunut ja alkaa pestä lattiaa, keskimmäinen purkaa ruokakassit ja asettaa kaikki riviin pöydän reunalle. Saan tästä rahaa, huutaa esikoinen lattianrajasta, ainakin kolme senttiä, vaadin ainakin kolme senttiä! Se käy. Hän innostuu, pesen vielä kaksi ikkunaa, niin saan yhteensä kymmenen senttiä, hän riemuitsee. Puhtaalla kapitalismilla talomme tulee aika ajoin siistimmäksi!

Töissä vein ensimmäisen kantamuksen uuteen työtilaani, punaiseen parakkirakennukseen. Se voisi olla vakoilutoimisto, jossa suunnitellaan mitä vain. Luen siellä lehtiä punakynän kanssa, ja kun etsin epäilyttävää salaliittolaisuutta. Loppuviikon aikana pakkaan tavarat ja muutan.

Tän päivän hauskoja asioita:

- posti ystävältä
- minun luokittelemiseni "kriittiseksi opettajaksi"
- sade (usva)
- tuleva lomaviikko
- Kuopuksen kommentti iltapalasta: Ei kiitos. En ole enää sen tarpeessa.
- uusi sininen sänky otettiin käyttöön
- päätin olla sosiaalisempi
- opetin esikoiselle matematiikkaa ja lukujärjestelmää
- lyöttäydyin puhumaan päiväkodin mörököllihoitajan kanssa
- huomasin, että mieheni on vähän samannäköinen kuin Täydellisten Naisten Lynetten aviomies Tom
- Minh kirjoitti Grey Gardens-dokumentista, jonka olemassaolon muistin. Se on loistava. Tilaan sen netistä dvd:nä, katselen sitä kaiket päivät. Mulla ei oo huolenhäivää sen jälkeen.
- tein hunajajuomaa, se oli hyvää.
- tein kanaruokaa ja couscousia. Pojat pitivät siitä.
- huomenna saan nukkua pitkään ja viettää rauhallisen aamun pienten kanssa
- mitä oikeastaan valitan?

tänä iltana sohvalla

Katsoin teemalta hyvän dokumentin näyttelijä jeanne moreausta. Hän puhui näyttelemisestä, mutta ajattelin sen yleistyvän kertomaan kirjoittamisestakin. Hän sanoi, että mukana on aina sekä henkilökohtaista, että ammattimaista. Hän ei usko onneen, vaan siihen, iloon ja nautintoon, kiitollisuuteen ja ... yksinäisyyys..

Tänään söin, vaikka ei ollut nälkä, yritin herätellä ruokahalua valmistamalla lasagnea, erilaisista kasviksista ja tähteistä, ja pinaatista. Siitä tuli oikein maukasta, mutta silti olin täynnä ensimmäisen suupalan jälkeen, ja syöminen oli työlästä. Vaikka kestäisi kahdeksan vuotta, opettelen uudelleen syömään!

Sänky on sininen ja maalaaminen oli häslinkiä kolmen apulaisen kanssa. Osa istui yläsängyssä ja maalia oli joka paikassa. Sininen väri antaa syvänmerenunia. Nyt kaikki pojat nukkuvat esikoisen huoneessa, kaksi lattialla patjoilla - huone on todella täynnä poikia.

Ai niin, Jeanne Moreau kertoi, että parhaiten kirjoittaa (näyttelee) sillä tavoin, ettei ajattele kirjoittamista lainkaan, eikä itseään. Keskittyy vain itse tekemiseen.

argentiinalaista hunajaa

Viikon ajan makasimme lattialla ja sohvalla, kuumeessa, liikuntakyvyttöminä. Lapset pyrähtelivät edestakaisin kuin harakat ja tyhjäsivät kaikki kaapit kekseistä, heittelivät legoja ja vetivät olohuoneen täyteen rojua. Me lojuimme kuumien vällyjen alla vilusta täristen. Tämä viikon kuume on kuulemma lähtenyt liikkeelle Senegalista, enkä kyllä ihmettele, tällaista ei jokaisen kohdalle satu koskaan. Netissä puhutaan Brain Hemorrage-oireista, ja aivoihin tämä kyllä kävi - päänsärky oli hirvittävä, eikä siihen auttanut särkylääke. Me emme jaksaneet puhua. En sanonut miehelleni juuri mitään koko viikon aikana. Hän sanoi minulle vain kaksi sanaa: Argentiinalaista hunajaa. Se tapahtui kun teimme viimeisillä voimillamme teetä inkivääristä ja ostamastani hunajasta, jonka piti olla suomalaista, mutta se ei ollutkaan. Säälittää mitä kehoseni joutuu kestämään, paitsi että tänään paranin.

Näin paranemisesta joitakin merkkejä eilen, kun kävin lääkärillä. Minulla oli juuri ja juuri voimia kävellä autosta sairaalaan. Kävelin todella hitaasti. Tuo nainen on varmasti kuolemansairas, ajatteli joku. (Niin olinkin.) Hän on menossa kuulemaan viimeistä lausuntoa. Kun tulin takaisin, kuulin naapurista pullojen kilinää, täysinäisten olutpullojen. Mutta kun kuuntelin tarkemmin, se olikin naapurin Topi-koiran haukuntaa!

Ruuatta, peseytymättä reilun viikon, lopulta tukka hylkii vettä, eikä sitä saa enää vedellä kastumaan. Mutta alan olla teinimitoissa, eikä minun tarvinnut edes tietoisesti laihduttaa! Parannuttua on energinen olo - vai johtuiko se siitä, että katselimme viikon aikana pari remonttiohjelmaakin tv:stä. Puhdistin lasten kanssa kerrossängyn tarroista ja hioimme sen santapaperilla, illalla kävin keskimmäisen kanssa ostamassa maalia, ja huomenna alamme heti aamulla maalata! Siitä tulee laatuhuonekalu!

Miltei kuolin kuumeeseen, mutta nyt tunnen olevani kuin ylioppilas! Luulen, että olen parantunut kaikesta, kaikesta. (Esikoinen puhuu ylioppilaista, kun tarkoittaa "nuori aikuinen". Hän kertoi, miten joku ylioppilas oli rikkonut ikkunan iltapäiväkerhon läheltä.)

Keskimmäinen piirsi kuvan, jossa hän on yksin lapsista läsnä. Se on varmasti terapeuttista, ajatella vanhempien katkeamatonta huomiota, jollaista ei isossa perheessä saa kuin harvoin. Kaikki hymyilevät ja pitävät käsistä ja kaikilla on navat.

Kaikki ovat kuumeessa, enemmän tai vähemmän, tämä on nyt se virus. Painajaismaista hortoilua kaupassa etsimässä mustaherukkamehua. Mehuja on niin monenlaisia, mutta haluan jotakin tiettyä, sellaista, mitä äitini teki ennen. Kakofonia ympäröi joka puolelta, kaiuttimissa soi ällöttävä musiikki, viluttaa, puistattaa, oksettaa. Selviämme kotiin ja makaamme kaikki olohuoneen sohvalla, ja katsomme ohjelmia, katsomme kaiken: Färsaarista, ekologisesta elämäntavasta, stadin slangista, Simpsonit, Wild at Heart:in, Galapagossaarista. Vain kuopus on liian pirteä joukkoon: Mitä mä teen? hän hokee. Hän haluaa vlyynäreitä eli viinirypäleitä ja sitten huutaa puoli tuntia (tai ainakin viisi minuuttia), kun ei saa yksin kokonaista omenaa. Se on jaettava! Niin kuin kaikki! Hän ei vielä ymmärrä sitä. Kuopuksella menevät myös tavut nurinpäin, hän katsoo lastenohjelmista Nah Pullia.

Menen nukkumaan.

Keinot

Pöydällä on puoliksi syöty juustovoileipä, maljakossa punakeltaisia tulppaaneja. Vaikea sanoa!! Aamulla esikoinen oksensi tiskialtaaseen, olin lähdössä töihin, remonttimies astui sisään, mies huojui kuumeessa häntä vastaanottamaan. Have a nice day! En halua olla mitenkään ironinen. Oppilaat tulevat ja heillä on taas jos jonkinlaisia vaivoja: näköhäiriöitä, ranteen venähdyksiä, pyörrytystä, vatsavaivoja. He tulevat viereen seisomaan, kiinni ja hengittävät lämmintä ilmaa alaspäin, maidonhajuista, jotenkin huono olo. Heidän pehmeät ja tahmeat sormensa näpertävät papereitani pöydällä. Kokeile rannettani, siinä on jotakin vikaa, he sanovat. Olen ollut poissa kolme päivää, ja sillä välin aika on kirinyt eteenpäin. Minun olisi pitänyt olla jo muuttanut! Jos jää jälkeen, portti menee kiinni ja sitä sisäänkäyntiä on jälkeenpäin todella vaikea löytää, ellei ole nero. On se mahdollista, mutta ehkä ensikertalaisen olisi laitettava toivonsa johonkin muuhun tapaan edetä. Jos maailman ja sinun välissä ei ole mitään, töyssähtelet pehmeästi, menet toisten sisään, vaikka pitäisi pysähtyä pinnalle.

Ne ovat tulppaaneja. Varret kiljahtelevat kuin porsaat, kun kimppua kohentaa maljakossa. Niiden tuoksu: se on avaava, kun nuuhkii läheltä, on kuin jotakin avaraa aukenisi, vihreän voimakas tuoksu. Mummo keinui vuodet puutarhassa, ja vieressä kasvoi unikoita, niiden tulenväriset päät huojahtelivat auringossa ja keinu kitisi. Nuuhkin nytkin kun kirjoitan. Ajattelen ystävääni shakkimestaria, mitä hänelle kuuluu? Tapasin hänet vain kerran. Hän kävelee ulkona yömyöhään, keskiyöhön ja ylikin - eikä tiedä mihin menisi. (Tulppaanien nuput ovat aukeamassa, terälehdet ovat rullalla sisäänpäin.) Päällystakki päällä, huopakengät jalassa, unessa. Ja hänellä on shakkilauta kainalossa.

Parhaimmillaan olisin salapoliisina. Olisi arvoituksia ratkaistavaksi. Kenen tämä esine on? On olemassa mies, joka puhuu kalastuksesta, kun makoilee naisen kanssa sängyllä. Jotenkin, joskus, ei aina, tuntuu siltä, että joku on pikään etsitty, lapsuudesta kaivattu. Kalastus on paras aihe. Kalat kiertelevät vedenalaisia kiviä ja viipyilevät niiden vierillä. Niille ne eivät ole vedenalaisia.

Keskimmäinen herää painajaisiin, joissa maa räjähtelee. Tai niissä on haukka, jonka sisällä palaa tuli. Joskus päivällä hän kertoo niistä naureskellen, keksii juttuja oikeiden painajaisten höysteeksi, haluaa nähdä, minkälaisiin juttuihin yltää. Kuopus herää ja nostan hänet pissaamaan pottaan, hän nojaa silmät kiinni ja lämmin pissa höyryää pottaan. Se on varmasti nautinnollista.

Olen kokeillut kaikki mahdolliset suojakeinot, unohtamista myöten. Mikään ei auta. Alan kirjoittaa tarinaa shakkimestarista, ja voin tehdä sen vain seuraamalla hänen päämäärättömän näköistä vaelteluaan kaupungin kaduilla. (Mutta hän kirjoittaa asioita muistiin, yllättävän nopeasti ja tarkasti, jos on tarve.) Pitäisikö minun etukäteen tietää, millainen hän on? En voi tietää sitä. En halua tehdä hänestä kuvaa paperille, haluan hänen olevan todellinen.