kotona - ja hiukan pohdintaa ihmissuhteista

Vähän aikaa kokeilin ihan mielenkiinnosta, miltä tuntuu kirjoittaa niin, että kommentteja ei ole. Siis että estää niiden tulemisen. No ei hassummalta, mutta vähän (aika todella paljon) tylsältä, kun on tottunut niiden mahdollisuuteen.

Palasimme matkalta, taas tänne ikivihreiden niittyjen seudulle. Rokahtava kiertolaiselämä kolmen lapsen kanssa on yllättävän väsyttävää. On ihana päästä kotiin, missä se sitten sijaitseekin. Turun linna oli jännä, ja kuten tapana on, sain kulkea sen moneen kertaan, koska aina jollakin on kakkahätä juuri kun olemme keskivaiheilla kierrosta. Pieniä käytäviä ja jyrkkiä portaita... ne edistävät jotenkin suolentoimintaa. Paljon tapahtui matkalla, (luojan kiitos olen unohtanut jo osan), esikoinen sai pensaikossa rymytessään ainoaan takkiinsa koirankakkaa, koko etumuksen mitalta. Keskimmäinen työnsi kätensä saderänniin ja se juuttui sinne. Illalla Naantalissa kukaan ei nukahtanut ja kuuntelimme loppumattomia vitsejä tyyliin "missä mun naama on". Hauskaa oli Turussa se, kun menimme förillä, jokilautalla. Se oli elämys: matkustimme toiselle puolelle, jossa näimme Valintatalon. Päätimme mennä ostamaan sieltä tikkarit. Valintatalossa kävi kuitenkin niin, että näin siellä energiajuomapurkin, ja päätin kokeilla sitä (ensimmäistä kertaa). Olinhan väsynyt. Join sen paluumatkalla, mutta sillä ei ollut sanottavaa vaikutusta. Tuliaisiksi otimme myös purkin säilykeparsaa.

Olen kiinnostunut sosiaalista suhteista ja kommunikaatiosta, todellisessa elämässä ja myös kirjoittamisen aiheena. Jaksan loputtomasti hämmästyä niistä, enkä ymmärrä ihmisiä, jotka handskaavat ihmissuhteita kuin luonnontieteellisiä faktoja. Joillekin ne näyttävät olevan helppoja! Minulle ei - ja olen varmasti hirvittävä ja hankala ihminen. Mutta ne kiinnostavat minua. Joten on siis toivoa.