Keskimmäinen piirsi kuvan, jossa hän on yksin lapsista läsnä. Se on varmasti terapeuttista, ajatella vanhempien katkeamatonta huomiota, jollaista ei isossa perheessä saa kuin harvoin. Kaikki hymyilevät ja pitävät käsistä ja kaikilla on navat.

Kaikki ovat kuumeessa, enemmän tai vähemmän, tämä on nyt se virus. Painajaismaista hortoilua kaupassa etsimässä mustaherukkamehua. Mehuja on niin monenlaisia, mutta haluan jotakin tiettyä, sellaista, mitä äitini teki ennen. Kakofonia ympäröi joka puolelta, kaiuttimissa soi ällöttävä musiikki, viluttaa, puistattaa, oksettaa. Selviämme kotiin ja makaamme kaikki olohuoneen sohvalla, ja katsomme ohjelmia, katsomme kaiken: Färsaarista, ekologisesta elämäntavasta, stadin slangista, Simpsonit, Wild at Heart:in, Galapagossaarista. Vain kuopus on liian pirteä joukkoon: Mitä mä teen? hän hokee. Hän haluaa vlyynäreitä eli viinirypäleitä ja sitten huutaa puoli tuntia (tai ainakin viisi minuuttia), kun ei saa yksin kokonaista omenaa. Se on jaettava! Niin kuin kaikki! Hän ei vielä ymmärrä sitä. Kuopuksella menevät myös tavut nurinpäin, hän katsoo lastenohjelmista Nah Pullia.

Menen nukkumaan.