Täällä

Jos kuva on mustavalkoinen, tai osittain väritetty.. koko ajan ´käyn paikoissa, jotka olivat merkityksellisiä, kuten tänään vanhassa koulussani. Tuntuu, kuin olisin etelä-Amerikassa: käytävät on maalattu sateenkaaren väreillä, ovissa on lasten tekemiä maalauksia.. kaikki tuntuu... olen siinä käytävällä kahden nuorimman kanssa, ja entinen opettajani kävelee käytävällä kohti opettajanhuonetta. Hän pysähtyy. Hän selvästi miettii. Sinua en ole nähnyt aikoihin, hän sanoo, ja on hämmästynyt. Totta, varmasti 20 tai 25 vuotta siitä on. Hän näyttää samalta, ja alan puhua hänelle aivan kuin hän tuntisi minut koko tältä ajalta. Muutaman repliikin jälkeen alamme puhua tänne muutosta (hän ottaa asian esille). Me puhumme siitä, ja hän kehottaa meitä muuttamaan. Ovatko nämä sinun, hän katsoo lapsia. Lapset tuntuvat siltä kuin olisivat aina olleet siinä, mitään kummallista ei ole ajan kulussa, vaikka.. minä seisoin arestissa juuri tällä kohdalla, lumipallojen heittämisen jälkeen. A juoksee käytävää edestakaisin ja V istuu ja pohtii vakavana. Nämä olisivat juuri sopivia tänne, hän sanoo.

Serkut tulevat kyytiin ja lähdemme mäelle laskemaan. Kävelemmekö me sinne, serkut pyörittelevät silmiään. No joo. Matkaa on ehkä kilometri. Laskemme, ja varvut sivaltavat kasvoja, mäki on liian hurja. Paistamme makkaraa ja varpaat jäätyvät. Sormet menevät kohmeeseen, kun aurinko ei enää paista. Talvinen sää on kuitenkin ihana, lumi tuoksuu, on pehmeätä. Kotimatkalla kaikki ovat väsyneitä, kuopus nukahtaa pulkkaan ja serkut... sanon, katsokaa täysikuuta. On huomattu. Aikoja sitten, kivahtavat he.

Eilen ruokakaupassa kassamies oli yllättävä, hän sanoi: Aioitte sitten täydentää ruokakaapit viikonlopun jälkeen? Tästä huomaa olevansa pikkukaupungissa. Kyllä, mitäs muuta luulisit? Seuraavaksi hän varmaan sanoo: Ai, aiotte vähän mässäillä? Oletteko varma, että tarvitsette näin paljon ruokaa? Kaikki muut asiakkaat ostivat yhden tai kaksi tuotetta. Käyvätkö he joka päivä kaupassa? Mahdollista on, että se on small talkia. (Mutta sen kanssa täytyisi olla varovainen.)

Aamulla teimme aurinkoisen kävelyretken jäällä. Jo aamupalaa syödessä jäälle ilmestyi teeriparvi, lihavia möllysköitä. Ne kujersivat ja koirasteeri käveli ympyrää. Kun kävelimme, palokärki naputteli metsässä. Pulkka rahisi lumella. Pysähdyimme aina välillä kuuntelemaan. Eläinten jälkiä on paljon: hiiriä, orava, kärppä, jänis (joka on istunut kauan paikallaan). Teerien jäljet olivat loppumattomia spiraaleja ja töyhtöjä. Muuten, valkoista, tasaista. Niemessä tuoksuvat suopursut ja lumen alta löytyy jäisiä karpaloita.

Illalla luen Miina Supisen Liha tottelee kuria-kirjaa. Se on hauska, uudenlainen ja eroottinen, sellaista on kaivattukin. Siihen on hyvä nukahtaa! Päällysvaatteet päällä. Edellinenkin suomalainen esikoiskirja oli hyvä: Taina Latvalan Arvostelukappale. Molemmat niin raikkaita ja hauskoja. Vihan ja katkeruuden esseitä odotan yhä kirjastosta, minua ennen on pitkään ollut vain pari lukijaa. Mitä he tekevät kirjalla - opettelevat sitä ulkoa? Ainakin se kestää ja kestää!

Tänne tullessa aaltoileva pahvi repeää ja näen taas maailman väreissä. Sellaisille pahveille piirsimme lapsina koulussa. Ulkona on kuutamo ja valoisaa. Jäät vonkuvat, ne vahvistuvat pakkasessa. Ääni kuulostaa siltä, kuin joku puhuisi naapurihuoneessa matalalla (miehen) äänellä. Haluaisin kuulla tarkemmin! Mutta saattaisin kuulla jotakin, mitä en halua. Sitä voi tietää liikaa. Tiedän nyt aivan tarpeeksi, peräännyn koko ajan, puran rakenteita ja olen jo poissa valopiiristä. Se on hyvä.