Sain tekstin muokattua ja tänään lähetän sen... se oli julmaa, ottaa käsittelyyn ja keittää, irrotella lihat, ja köyttää sitten villalangalla uuteen järjestykseen luiden ympärille, hyvältä näyttää, hyvältä hyvältä... eriskummalliselta suorastaan.
Maanantaina katsoin elokuvan Miehen työ. Betonityöläisestä, miehestä, tulee seksityöläinen. Kirjoittaisin siitä mielelläni, mutta tuli häveliäisyysongelma. En pystykään käyttämään niitä sanoja, joita tarvitsisin. Ilman niitä se ei onnistu. Ajattelen sitäkin ironisoitua kohtausta, jossa nainen pyytää neuvoja seksielämäänsä, ja mies ei... Hmm, ehkä myöhemmin.
Sen sijaan nyt luen Riikka Pulkkisen kirjaa Raja. (Minusta se on suloinen.) Se muistuttaa eräästä tapahtumasta kauan sitten. Siitä, kun ystäväni rakastui yläasteella opettajaansa. Tämä tyttö, ystäväni, oli kaunis ja lahjakas. Mies oli historianopettaja. No, kerran meillä oli koulussa jonkinlainen illanvietto, jonne oppilaat tekivät ohjelmaa, filosofisia sketsejä... Ystävälläni oli päällä joku kaapu, hänen roolivaatteensa, vai olivatko ne housut, joka tapauksessa ne olivat liian suuret ja hän tarvitsi vyön. Tämä opettaja oli siinä meidän kanssamme, ja yhtäkkiä hän rupesi avaamaan housujaan, kaikki tapahtui niin nopeasti. Hän riuhtaisi itseltään vyön ja antoi sen ystävälleni, joka esiintyi se vyötäisillään, sen vyön avulla oikeastaan.
Aioin kirjoittaa, että "oliko koko juttu heidän välillän tarua"? (Oliko se ylipäätään juttu, vai suhde, vai tunne?) Mikä siitä tekisi pelkkää tarua tai satua? Se, ettei mitään vakavampaa ehkä tapahtunut? Mitään "todellisempaa"? Mitään "fyysistä"? En tiedä mitä kaikkea tapahtui, silti tiedän tarpeeksi, tiedän totuuden. Näin ne eleet, äänensävyt.
Wednesday, February 28, 2007
Sunday, February 25, 2007
Ongelmana on aikapula kirjoittamisessa, epävarmuus.
Mitä on runous? (kiteytynyttä sanomista? Ei riitä.) Se on jotakin kiehtovaa, pelottavaakin. Jotakin, jota ei voi ymmärtää väärin.
Kun ylikypsät hedelmät, mettä tihkuvat, putoilevat.
Lapsena lauloin lauluja korvakuulolta, siis vieraskielisiä, "kamösolaikmii, deskoldänkree, deskoldänkree-ee-ee-e, lokomobiissikamösolaikmadriim, theesgoldangree, tadadadaadaatadadadadaadaadaaa, deskolänkreee, deskoldänkree-ee-ee.." Myöhemmin tajusin, että olin kuullut sanat väärin, mutta ei se haitannut.
"Loving would be easy if your colors were like my dream
Red, gold and green
Red, gold and green"
En muista, mistä aioin blogata, mutta siirryn nyt kirjoitettamaan käsikirjoitustani. Ryhdistäydyn.
Sitä ennen vielä uni: Olin ystäväni luona käymässä, siellä oli meneillään kirjallisuusaiheinen keskustelu, joka televisioitiin. Ystäväni laittoi sormensa suunsa eteen ja sanoi minulle: Sshh! Menin hänen keittiöönsä tiskaamaan, sillävälin nauhoitus jatkui. Keittiössä hiukseni lähtivät päälaelta, se oli kauheaa. Hiuksia jäi kuitenkin sen verran, että sain tehtyä poninhännän ja kaikki vaikutti normaalilta. Lähdimme ulos, siellä oli liikaa ihmisiä. En löytänyt tietä sinne minne olin menossa, vaatteeni kiristivät ja olivat liian painavat, kaiken kaikkiaan epämukava olo.
Mitä on runous? (kiteytynyttä sanomista? Ei riitä.) Se on jotakin kiehtovaa, pelottavaakin. Jotakin, jota ei voi ymmärtää väärin.
Kun ylikypsät hedelmät, mettä tihkuvat, putoilevat.
Lapsena lauloin lauluja korvakuulolta, siis vieraskielisiä, "kamösolaikmii, deskoldänkree, deskoldänkree-ee-ee-e, lokomobiissikamösolaikmadriim, theesgoldangree, tadadadaadaatadadadadaadaadaaa, deskolänkreee, deskoldänkree-ee-ee.." Myöhemmin tajusin, että olin kuullut sanat väärin, mutta ei se haitannut.
"Loving would be easy if your colors were like my dream
Red, gold and green
Red, gold and green"
En muista, mistä aioin blogata, mutta siirryn nyt kirjoitettamaan käsikirjoitustani. Ryhdistäydyn.
Sitä ennen vielä uni: Olin ystäväni luona käymässä, siellä oli meneillään kirjallisuusaiheinen keskustelu, joka televisioitiin. Ystäväni laittoi sormensa suunsa eteen ja sanoi minulle: Sshh! Menin hänen keittiöönsä tiskaamaan, sillävälin nauhoitus jatkui. Keittiössä hiukseni lähtivät päälaelta, se oli kauheaa. Hiuksia jäi kuitenkin sen verran, että sain tehtyä poninhännän ja kaikki vaikutti normaalilta. Lähdimme ulos, siellä oli liikaa ihmisiä. En löytänyt tietä sinne minne olin menossa, vaatteeni kiristivät ja olivat liian painavat, kaiken kaikkiaan epämukava olo.
Saturday, February 24, 2007
Unia
Pari viimeisintä unta: Olimme menossa hiihtoretkelle, se oli jonkun firman järjestämä retki meren saareen. Kokoontuminen oli ostoskeskuksen alakerrassa. Kassojen vieressä odottelin yksinäni, ja rupesin tarkastelemaan ihan ajan kanssa monoja, jotka olin ottanut mukaani. Ne olivat väärät monot, mieheni, erimalliset kuin minun. No, sitten tuli mieheni, ja hän oli epähuomiossa ottanut minun mononi. Miten kätevää (ja arjen dramatiikkaa). Vaihdoimme tietysti monoja. Tämä vaikuttaa aika yksiulotteiselta unelta, mutta tässä kirjoittaessani tajusin yhtäkkiä, mistä uni kertoo. Kimmoke uneen tuli varmasti eilisestä Nyt-liitteen artikkelista abien juhlinnasta.
Toinen uni oli mukava musiikkiuni, jollaisia näen toisinaan, yöt täynnä ihanaa tulvivaa musiikkia.. tällä kertaa musiikki oli pehmoheviä, jotakin Lordin, Iron Maidenin tai Van Halenin tyylistä, ja musiikki oli samalla matematiikkaa. Se oli oppiaine amk-insinööreillä - minä olin jonkinlainen sivustaseuraaja tai vierailija, muistan unessa testosteronin täyteisen ilmapiirin, kun luokassa kaikui pehmeä hevibasso, nuoret miehet (lyhyttukkaisia ja pitkä/takatukkaisia) opiskelivat laskemista musiikin avulla. Miten se käytännössä tapahtui? En muista, mutta matematiikan eri alueilla oli omat musiikkilajinsa, joista niihin löytyi avain, jota kautta niitä lähestyttiin. Käytäntöön sidottu, kuten siltojen rakentamiseen ja sähköasennuksien tekemiseen, oli pehmohevi.
Eräs aikaisempi uni oli vielä sellainen, jossa miehet (isät) menivät lasten sijasta päiväkotiin. Jotkut leikkivät innokkaasti, karvaisilla pehmoeläimillä, konttasivat, veivät eläimiä selässään ratsastamassa, mutta toiset vain seisoskelivat mustat pitkät talvitakit päällä viemärikansien vierellä, naureskelivatkin hiukan, mutta olivat eksyneen ja surullisenkin näköisiä, eivät osanneet leikkiä. Olinkohan minä päiväkodin ohjaaja vai äiti, joka tuli hakemaan lastaan? En muista omaa rooliani unessa.
Toinen uni oli mukava musiikkiuni, jollaisia näen toisinaan, yöt täynnä ihanaa tulvivaa musiikkia.. tällä kertaa musiikki oli pehmoheviä, jotakin Lordin, Iron Maidenin tai Van Halenin tyylistä, ja musiikki oli samalla matematiikkaa. Se oli oppiaine amk-insinööreillä - minä olin jonkinlainen sivustaseuraaja tai vierailija, muistan unessa testosteronin täyteisen ilmapiirin, kun luokassa kaikui pehmeä hevibasso, nuoret miehet (lyhyttukkaisia ja pitkä/takatukkaisia) opiskelivat laskemista musiikin avulla. Miten se käytännössä tapahtui? En muista, mutta matematiikan eri alueilla oli omat musiikkilajinsa, joista niihin löytyi avain, jota kautta niitä lähestyttiin. Käytäntöön sidottu, kuten siltojen rakentamiseen ja sähköasennuksien tekemiseen, oli pehmohevi.
Eräs aikaisempi uni oli vielä sellainen, jossa miehet (isät) menivät lasten sijasta päiväkotiin. Jotkut leikkivät innokkaasti, karvaisilla pehmoeläimillä, konttasivat, veivät eläimiä selässään ratsastamassa, mutta toiset vain seisoskelivat mustat pitkät talvitakit päällä viemärikansien vierellä, naureskelivatkin hiukan, mutta olivat eksyneen ja surullisenkin näköisiä, eivät osanneet leikkiä. Olinkohan minä päiväkodin ohjaaja vai äiti, joka tuli hakemaan lastaan? En muista omaa rooliani unessa.
Thursday, February 22, 2007
Tämä vaan jatkuu kuin unelma, viis siitä, että mittarissa on aamulla melkein -30 astetta. Taivaansini on ihmeellinen, äsken ulkona oli kellellään oleva kuunsirppi ja terävät tähdet.
Aamukin alkaa hyvin, herään niin viivytellen, vähitellen, kun ei ole minnekään kiire. Nukun aivan ongelmitta missä vaan, millaisessa metelissä tahansa. Lapset voivat hyppiä päälläni ja nukun silti. Vain kipu pitää hereillä, mutta nyt ei ole kivusta tietoakaan.
Kävelen pojan kanssa "kaupungille", löydämme kierrätyskeskuksesta minulle jääkiekkomailan (vasta kentällä iltapäivällä tajuan, että se on vasuri, vääräkätinen, mutta ei se haittaa). Sitten menemme kirjastoon mailan kanssa, kirjasto ei ole auki, mutta siellä on satutunti, H menee kuuntelemaan, minä selailen runoja, on hiljaista. Kaikki tämä meitä varten, tämä on jo liikaa. Voinko nyt silti lainatakin, käyn kysymässä. Tottakai!, virkailija vastaa. Kotimatkalla katkaisen mailalla räystäältä ison jääpuikon pojalle imeskeltäväksi. Mailan lavalla se on helppoa, naks. Unelmoimme isoista puikoista aina molemmat.
Iltapäivällä luistelua, uintia. Leikkimistä serkun kanssa. Kolmen aikuisen synkronoimana päivä menee ihanasti, lapsia voi jakaa erikokoisiin ryhmiin. Mietityillä kokoonpanoilla välttää monet kaaostilanteet. Normaalisti vain ei tällaiseen ole mahdollisuutta. Ehdin olla jokaisen lapsen kanssa erikseenkin. Keskimmäinen ui ohitseni altaassa, hän polkee syvässä, korvia myöten vedessä, leuka pystyssä pinnalla, hän hymyilee. Illalla hellimme isompien kanssa pienintä, hieromme hänen selkäänsä, keskimmäinen vetää sormiaan alas hänen selkäänsä, kuopus puhuu kirjakieltä: Tun-tuu hyväl-tä, hän sanoo.
Johtuukohan tästä onnellisuudesta, että ote ja näkökyky vähän herpautuu. Niin kuin tapahtui aamulla, ja vähän väliä. Sanon mitä ajattelen, luen mitä haluan.
Aamukin alkaa hyvin, herään niin viivytellen, vähitellen, kun ei ole minnekään kiire. Nukun aivan ongelmitta missä vaan, millaisessa metelissä tahansa. Lapset voivat hyppiä päälläni ja nukun silti. Vain kipu pitää hereillä, mutta nyt ei ole kivusta tietoakaan.
Kävelen pojan kanssa "kaupungille", löydämme kierrätyskeskuksesta minulle jääkiekkomailan (vasta kentällä iltapäivällä tajuan, että se on vasuri, vääräkätinen, mutta ei se haittaa). Sitten menemme kirjastoon mailan kanssa, kirjasto ei ole auki, mutta siellä on satutunti, H menee kuuntelemaan, minä selailen runoja, on hiljaista. Kaikki tämä meitä varten, tämä on jo liikaa. Voinko nyt silti lainatakin, käyn kysymässä. Tottakai!, virkailija vastaa. Kotimatkalla katkaisen mailalla räystäältä ison jääpuikon pojalle imeskeltäväksi. Mailan lavalla se on helppoa, naks. Unelmoimme isoista puikoista aina molemmat.
Iltapäivällä luistelua, uintia. Leikkimistä serkun kanssa. Kolmen aikuisen synkronoimana päivä menee ihanasti, lapsia voi jakaa erikokoisiin ryhmiin. Mietityillä kokoonpanoilla välttää monet kaaostilanteet. Normaalisti vain ei tällaiseen ole mahdollisuutta. Ehdin olla jokaisen lapsen kanssa erikseenkin. Keskimmäinen ui ohitseni altaassa, hän polkee syvässä, korvia myöten vedessä, leuka pystyssä pinnalla, hän hymyilee. Illalla hellimme isompien kanssa pienintä, hieromme hänen selkäänsä, keskimmäinen vetää sormiaan alas hänen selkäänsä, kuopus puhuu kirjakieltä: Tun-tuu hyväl-tä, hän sanoo.
Johtuukohan tästä onnellisuudesta, että ote ja näkökyky vähän herpautuu. Niin kuin tapahtui aamulla, ja vähän väliä. Sanon mitä ajattelen, luen mitä haluan.
Wednesday, February 21, 2007
paparazzi
Tänään näin uskomattomia lumikukkia, valtavan suuria lumikiteitä ripukoiden päissä. Upea näky, kuvaaminen vain oli hankalaa, koska käsi jäätyi -20 asteessa ja tuulessa nopeasti, kuvista tuli paparazzitasoa, liian kaukaa, summittaisesti oikeaan suuntaan. Harvoin näkee niin isoja lumikiteitä, monisakaraisia kukintoja.
Hiihtelin kymmenvuotiaan veljentytön kanssa. Hän kertoili juttuja siitä, mitä aikoo tehdä: jos löytää hirvenluun tai jonkun muun luun, niin kannattaa laittaa se muurahaispesän yläpuolelle lujasti kiinni rautalangalla, että, kun, muurahaiset syövät siitä kaiken, ja se on valmis tai jos se on kallo, niin se kannattaa vielä sitten lopuksi pestä. Hän aikoo tehdä näin.
Toinen juttu, mitä hän aikoo, on kerätä eläinten jälkiä. Mua ei naurattanut oikeastaan yhtään, vaikka yleensä naurattaa. Nyt paneuduin tosissani asiaan, ja niin aion tehdä vastedeskin, vakavasti. Että hän sanoi kaatavansa kipsivalosta eläimen jälkeen, (hän piirsi suksisauvalla tien pintaan hirven jäljen, voi miten sauva kirskui tiiviissä pakkastienpinnassa) ja siihen laitetaan joku purkki tai leikataan se auki, ja siihen jää se jälki. Mielessäni oli vain joku kostea soinen maa, mahdollisimman hankala. Se ei onnistu. Yritin ja yritin taas, miettiä miten yhdelle valamiskerralla saa jäljen, kun se vielä tulee väärinpäin, kohokuviona, peilikuvana. Mutta valukertoja tarvitaankin kaksi, tämän keksin vasta kotona. Samassahan sitä valaa kaksikin kertaa, jos tuloksena on aito jälki. Ajatuksena jälkien keräily oli minusta hyvä, vähän kuin sielujen keräily.
En oikeastaan halunnut seuraa hiihtoretkelle. Halusin olla yksin, kierrellä tuttuja metsiä ja peltoja, järvenrantaa. Mutta tällainenkin oli mukavaa, meillä oli paljon muutakin puhuttavaa, mustat sudetkin, joita joku on nähnyt ulvomassa lähitienoolla. Hiihtoretkellä keksin itselleni intiaaninimenkin, joka on enemmän kuin osuva: Poissaoleva. Se tulee siitä, etten enää asu täällä. Kaikki tuntevat minut, mutta eivät oleta näkevänsä. Olen se poissaoleva. Vastaan tuli nimittäin Tiina, joka hämmästyi nähdessään minut, ja kysyi: Missä sinä nykyään olet? Aivan kuin en olisi siinä juuri silloin. Ja todellisuudessa me asumme lähekkäin, valitettavassa todellisuudessa, jota ei ole. Jos todella ponnistelisi, voisi hypätä Espoon raja-aidan yli pois. Lähteä pois. Jonain kuutamoyönä, melko onnellisena, kun kukaan ei odota pakoa ja kun vartijat ovat humalassa ja kuuluu vain radion vaimea musiikki. Tai ihan päiväsaikaankin, portista, noin vaan, mullahan on naamiaisasuja.
Ajattelin hangen pintaa, kylmyyttä, joka tuntuu kireytenä ilmassa. Kylmyys olisi tappava, jos siihen jäisi ilman lämpöä antavia varusteita. Miten kuitenkin paksun hangen alla jään pinnassa oli vettä, se tarttui suksien pohjiin ja se todella jäätyi niihin kiinni. Kerroin tästä miehelle puhelimessa ja hän sanoi: Olisi pitänyt heti vesipaikan jälkeen tehdä niin, että toinen menee ladulle poikittain ja toinen hiihtää hänen suksiensa yli, että pohjat puhdistuvat. Ja sitten sama toisen suksille.
Tultuamme veljeni on tullut töistä ja valmistanut meille kuhakeittoa, joka on todella loistavaa. Kalat hän on pyytänyt itse, tillit ovat omasta maasta, lisänä on Koskenlaskijaa. Hän taitaa kalaruokien laiton, kun keskimmäinen pojistani jättää ruokaa syömättä, tekee mieli sanoa: Ymmärrätkö, mitä jätät nyt syömättä? (Ei hätää, minä syön senkin.) Pöytä täyttyy lapsista, heitä on kuusi. Äitini syö keittiöjakkaralla ja veli sohvalla.
Pakkanen toi kaikkea olennaista.
ps. Unipäiväkirja ei ole karttunut viime päivinä, muistan unista vain äärimmäiset loput. Viimeksi jouduin unen lopussa mielisairaalaan, jonka nimi oli Austerlitz. (Tuo nimi tuo nyt tarkemmalla ajattelukerralla tosiaankin mieleeni erään tietyn paikan, mutta en nyt voi sanoa minkä, etten loukkaa ketään.)
Hiihtelin kymmenvuotiaan veljentytön kanssa. Hän kertoili juttuja siitä, mitä aikoo tehdä: jos löytää hirvenluun tai jonkun muun luun, niin kannattaa laittaa se muurahaispesän yläpuolelle lujasti kiinni rautalangalla, että, kun, muurahaiset syövät siitä kaiken, ja se on valmis tai jos se on kallo, niin se kannattaa vielä sitten lopuksi pestä. Hän aikoo tehdä näin.
Toinen juttu, mitä hän aikoo, on kerätä eläinten jälkiä. Mua ei naurattanut oikeastaan yhtään, vaikka yleensä naurattaa. Nyt paneuduin tosissani asiaan, ja niin aion tehdä vastedeskin, vakavasti. Että hän sanoi kaatavansa kipsivalosta eläimen jälkeen, (hän piirsi suksisauvalla tien pintaan hirven jäljen, voi miten sauva kirskui tiiviissä pakkastienpinnassa) ja siihen laitetaan joku purkki tai leikataan se auki, ja siihen jää se jälki. Mielessäni oli vain joku kostea soinen maa, mahdollisimman hankala. Se ei onnistu. Yritin ja yritin taas, miettiä miten yhdelle valamiskerralla saa jäljen, kun se vielä tulee väärinpäin, kohokuviona, peilikuvana. Mutta valukertoja tarvitaankin kaksi, tämän keksin vasta kotona. Samassahan sitä valaa kaksikin kertaa, jos tuloksena on aito jälki. Ajatuksena jälkien keräily oli minusta hyvä, vähän kuin sielujen keräily.
En oikeastaan halunnut seuraa hiihtoretkelle. Halusin olla yksin, kierrellä tuttuja metsiä ja peltoja, järvenrantaa. Mutta tällainenkin oli mukavaa, meillä oli paljon muutakin puhuttavaa, mustat sudetkin, joita joku on nähnyt ulvomassa lähitienoolla. Hiihtoretkellä keksin itselleni intiaaninimenkin, joka on enemmän kuin osuva: Poissaoleva. Se tulee siitä, etten enää asu täällä. Kaikki tuntevat minut, mutta eivät oleta näkevänsä. Olen se poissaoleva. Vastaan tuli nimittäin Tiina, joka hämmästyi nähdessään minut, ja kysyi: Missä sinä nykyään olet? Aivan kuin en olisi siinä juuri silloin. Ja todellisuudessa me asumme lähekkäin, valitettavassa todellisuudessa, jota ei ole. Jos todella ponnistelisi, voisi hypätä Espoon raja-aidan yli pois. Lähteä pois. Jonain kuutamoyönä, melko onnellisena, kun kukaan ei odota pakoa ja kun vartijat ovat humalassa ja kuuluu vain radion vaimea musiikki. Tai ihan päiväsaikaankin, portista, noin vaan, mullahan on naamiaisasuja.
Ajattelin hangen pintaa, kylmyyttä, joka tuntuu kireytenä ilmassa. Kylmyys olisi tappava, jos siihen jäisi ilman lämpöä antavia varusteita. Miten kuitenkin paksun hangen alla jään pinnassa oli vettä, se tarttui suksien pohjiin ja se todella jäätyi niihin kiinni. Kerroin tästä miehelle puhelimessa ja hän sanoi: Olisi pitänyt heti vesipaikan jälkeen tehdä niin, että toinen menee ladulle poikittain ja toinen hiihtää hänen suksiensa yli, että pohjat puhdistuvat. Ja sitten sama toisen suksille.
Tultuamme veljeni on tullut töistä ja valmistanut meille kuhakeittoa, joka on todella loistavaa. Kalat hän on pyytänyt itse, tillit ovat omasta maasta, lisänä on Koskenlaskijaa. Hän taitaa kalaruokien laiton, kun keskimmäinen pojistani jättää ruokaa syömättä, tekee mieli sanoa: Ymmärrätkö, mitä jätät nyt syömättä? (Ei hätää, minä syön senkin.) Pöytä täyttyy lapsista, heitä on kuusi. Äitini syö keittiöjakkaralla ja veli sohvalla.
Pakkanen toi kaikkea olennaista.
ps. Unipäiväkirja ei ole karttunut viime päivinä, muistan unista vain äärimmäiset loput. Viimeksi jouduin unen lopussa mielisairaalaan, jonka nimi oli Austerlitz. (Tuo nimi tuo nyt tarkemmalla ajattelukerralla tosiaankin mieleeni erään tietyn paikan, mutta en nyt voi sanoa minkä, etten loukkaa ketään.)
Tuesday, February 20, 2007
Tämä hetki
Katson, miten lapset nauttivat isovanhempiensa seurasta. Pappa, mä otan sut pahisryhmään, heidät otetaan mukaan, mietin, mitä olisi ilman isovanhempia. Minullekin omat isovanhempani olivat niin tärkeitä, kävin pappani kanssa isolla kivellä retkellä ja hänellä oli aina minulle evääksi pieni rusinapaketti, sellaisia saa yhä kaupasta. Kivi oli keskellä peltoa, ja sopivan kävelymatkan päässä. Hän oli ihmisenä niin äkkipikainen, mutta minua hoivasi aina lempeästi. Hän asui kanssamme, kun olin lapsi. Nyt minulla on omassa kodissani hänen seinällään ollut taulu. Halkeillut savitaulu uskonnollisesta aiheesta, ja väritkin ovat haalistuneet, mutta - minulla on sen varalle suunnitelma.
Siinä talossa johon synnyin oli niin paljon rakkaita ja jänniä paikkoja: tikkakömmeli, tila portaiden alla. Vintti, sivunkaiset. Papan huone. Tupa, jossa oli erikoinen sisältä ontto penkki. Puuhella, leivinuuni. Kamari, jonka ikkunoissa liehuivat kesäisin ohuet valkoiset verhot. Jonne sisään tuli kerran yöllä lepakko avoimesta ikkunasta. Minusta tuntuu, että se talo on mielessäni jonkinlainen talon prototyyppi, enemmän kuin talo. Arvoituksellinen. (Taloon liittyy olennaisesti kylä, ihmiset, suku.) Miten valoisalta metsä näytti sen ikkunoista kuutamoöinä. Ulko-ovet olivat valkoiset pariovet, joissa oli pienet ikkunat, ikkunoissakin pienet valkoiset virkatut verhot. Kuisti, jonka penkeillä lojuen opin itsekseni eräänä kesänä lukemaan. Luin kuistilla maaten vanhasta lukukirjasta tarinan apinasta, ja sen lukeminen vei kokonaisen päivän, tai ainakin monta tuntia.
Tämän hetken, nyt-hetken, ihmeellisyyden lapsille ja itselle voi tuntea, kun käy välillä muistoissa.
Siinä talossa johon synnyin oli niin paljon rakkaita ja jänniä paikkoja: tikkakömmeli, tila portaiden alla. Vintti, sivunkaiset. Papan huone. Tupa, jossa oli erikoinen sisältä ontto penkki. Puuhella, leivinuuni. Kamari, jonka ikkunoissa liehuivat kesäisin ohuet valkoiset verhot. Jonne sisään tuli kerran yöllä lepakko avoimesta ikkunasta. Minusta tuntuu, että se talo on mielessäni jonkinlainen talon prototyyppi, enemmän kuin talo. Arvoituksellinen. (Taloon liittyy olennaisesti kylä, ihmiset, suku.) Miten valoisalta metsä näytti sen ikkunoista kuutamoöinä. Ulko-ovet olivat valkoiset pariovet, joissa oli pienet ikkunat, ikkunoissakin pienet valkoiset virkatut verhot. Kuisti, jonka penkeillä lojuen opin itsekseni eräänä kesänä lukemaan. Luin kuistilla maaten vanhasta lukukirjasta tarinan apinasta, ja sen lukeminen vei kokonaisen päivän, tai ainakin monta tuntia.
Tämän hetken, nyt-hetken, ihmeellisyyden lapsille ja itselle voi tuntea, kun käy välillä muistoissa.
Monday, February 19, 2007
Muistoja
Valkoiset hanget joka puolella, puitten varjot menevät tien yli. Autossa tulee epätodellinen olo, vaikka takapenkillä on tuttu tappelu. Eväät leviävät pitkin poikin, Kyllä pojat ovat yleensä aika rauhallisia, sanoin lapsenvahdille viime viikolla ja suljin oven. Omatunto soimasi jo ovella, miten edes kehtaan sanoa niin. Joo joo, niin niin, ihanko totta?
Autossa ajelen vasemmalla kädellä, kun oikea on paketissa venähtäneen sormen takia. Paketoin sen aamulla kotona itse ilmastointiteipillä ja laitoin lastaksi autoradan osan. Toimii hyvin, aina kun vaihdan vaihdetta, kämmen tarttuu vaihdetankoon kiinni. Tauolla autossa kun pysähdymme, leikimme ja ojennan käden taakse, kättelen poikia robottikädellä. Nuorin purskahtaa itkuun, hän luuli, että käsi on noidan käsi.
Kuuntelemme discorokkia, sitten pehmeää heviä, tuttuja lauluja, hyvää musaa. Muistelen parhaan ystäväni häitä Lapualla, kauneimpia missä olen ollut. Sulhasen ja morsiamen lauluesitys, jossa sulhanen ei tiennyt missä kohtaa hänen osuutensa alkoi, orkesteri soitti intron aina vain uudelleen, oli muodostettava huulilla sana Nyt, mutta ei, hän ei päässyt mukaan, kaikkien hartiat rentoutuivat taas, ja odottivat uutta kohtaa, orkesterin jäsenet vilkaisivat taas toisiaan. Mutta hän oli niin rohkea, ja pääsi lopulta mukaan. Muistan, miten pöydässä oli lappu, jossa luki: Tämä hetki on varattu teille ilon ja onnen huomaamiseen. Olin niin onnellinen parhaan ystäväni puolesta. Samana kesäyönä kiertelimme isältä lainatulla autolla pitkin tuttuja maisemia, jokivarsia, pääskyjen lennellessä.
Saman tien muistan myös lämpimimmät hautajaiset, tätini, joka oli minulle kuin toinen äiti. Näen serkkujeni toisensa jälkeen nousevan puhumaan, koska he haluavat. Täti oli heillekin kuin äiti. Kaikki on lämmintä, mistään ei ole epäilystäkään, enkä usko, etteikö kuollutkin olisi läsnä.
Mietin tällaisia matkalla lapsuudenkotiini. Tänne päästessä vastaan tulee kahvin tuoksu. Kohta katselemme jo vanhoja valokuvia kaksikymmenluvulta, joissa on isoisäni ensimmäisen vaimonsa kanssa, sylissään tätini Maija. Olen tiennyt aina tästä avioliitosta, mutta en ole koskaan nähnyt kuvaa. Katson isoisäni ilmettä, hän on rauhallinen, hymyilevä nuori mies, ylpeä omasta lapsesta, vuoden vanha lapsi on hänen sylissään. Vielä vähän vanhempi kuva, isoisoisästä ja hänen perheestään, jo aikuisista lapsista, he seisovat sen talon edessä, josta kirjoitin kerran tarinan kahdesta siskoksesta. Tutut talot ja paikat, sata vuotta sitten. Nämä kasvot näen kaikki koolla ensimmäisen kerran vasta nyt. Valokuvista, jotka löytyivät äskettäin. Isoisäni on otattanut Seinäjoella valokuvan, ja lahjoittanut sen jollekulle, kirjoittaen taakse Muistoksi Sinulle.
Autossa ajelen vasemmalla kädellä, kun oikea on paketissa venähtäneen sormen takia. Paketoin sen aamulla kotona itse ilmastointiteipillä ja laitoin lastaksi autoradan osan. Toimii hyvin, aina kun vaihdan vaihdetta, kämmen tarttuu vaihdetankoon kiinni. Tauolla autossa kun pysähdymme, leikimme ja ojennan käden taakse, kättelen poikia robottikädellä. Nuorin purskahtaa itkuun, hän luuli, että käsi on noidan käsi.
Kuuntelemme discorokkia, sitten pehmeää heviä, tuttuja lauluja, hyvää musaa. Muistelen parhaan ystäväni häitä Lapualla, kauneimpia missä olen ollut. Sulhasen ja morsiamen lauluesitys, jossa sulhanen ei tiennyt missä kohtaa hänen osuutensa alkoi, orkesteri soitti intron aina vain uudelleen, oli muodostettava huulilla sana Nyt, mutta ei, hän ei päässyt mukaan, kaikkien hartiat rentoutuivat taas, ja odottivat uutta kohtaa, orkesterin jäsenet vilkaisivat taas toisiaan. Mutta hän oli niin rohkea, ja pääsi lopulta mukaan. Muistan, miten pöydässä oli lappu, jossa luki: Tämä hetki on varattu teille ilon ja onnen huomaamiseen. Olin niin onnellinen parhaan ystäväni puolesta. Samana kesäyönä kiertelimme isältä lainatulla autolla pitkin tuttuja maisemia, jokivarsia, pääskyjen lennellessä.
Saman tien muistan myös lämpimimmät hautajaiset, tätini, joka oli minulle kuin toinen äiti. Näen serkkujeni toisensa jälkeen nousevan puhumaan, koska he haluavat. Täti oli heillekin kuin äiti. Kaikki on lämmintä, mistään ei ole epäilystäkään, enkä usko, etteikö kuollutkin olisi läsnä.
Mietin tällaisia matkalla lapsuudenkotiini. Tänne päästessä vastaan tulee kahvin tuoksu. Kohta katselemme jo vanhoja valokuvia kaksikymmenluvulta, joissa on isoisäni ensimmäisen vaimonsa kanssa, sylissään tätini Maija. Olen tiennyt aina tästä avioliitosta, mutta en ole koskaan nähnyt kuvaa. Katson isoisäni ilmettä, hän on rauhallinen, hymyilevä nuori mies, ylpeä omasta lapsesta, vuoden vanha lapsi on hänen sylissään. Vielä vähän vanhempi kuva, isoisoisästä ja hänen perheestään, jo aikuisista lapsista, he seisovat sen talon edessä, josta kirjoitin kerran tarinan kahdesta siskoksesta. Tutut talot ja paikat, sata vuotta sitten. Nämä kasvot näen kaikki koolla ensimmäisen kerran vasta nyt. Valokuvista, jotka löytyivät äskettäin. Isoisäni on otattanut Seinäjoella valokuvan, ja lahjoittanut sen jollekulle, kirjoittaen taakse Muistoksi Sinulle.
Sunday, February 18, 2007
Laskiainen
Kuvaotos hetkestä, jossa ei kyllä varsinaisesti tapahdu mitään (jos tapahtuu, se merkitsee, että minulla ei ole aikaa kuvata). Laskiessa invalidisoituneet (venähtäneet) sormet jäähtyivät lumessa, makkarat paistuivat grillissä, kuinka olo onkaan raukea kahdeksan tunnin ulkonaolon jälkeen. Olemme todella viettäneet laskiaista. Kasvojen iho ei totu enää millään sisälläoloon, vaan tuntuu liian kuumalta, sitten taas kylmältä.
Aamupäivällä vielä extremekokemus, hiihtomajalle hiihto, kolme kilometriä. Esikoinen ja muu perhe viilettää edellä. Nelivuotias ajattelija hinkkaa suksia sentti kerrallaan pitkin latua. Hän kaatuu taaksepäin parhaimmillaan metrin välein. Kun tulemme aukiolle, sähkölinjan alle, hän hämmästelee miten metsä yhtäkkiä loppui, tuli kirkasta, todella kirkasta. Hän ei ole mikään rämäpää, kun vauhtia tulee, on parasta lyödä maaten, ihan heti vaan, ettei vauhti vie mennessään. Metsä tuoksuu suojalumelle, kuusten vihreä on syvää, utuista, korviin kiirii palokärjen ääni. Tuoksu on parasta, lauha kevättalven tuoksu. Loppumatkasta hiihtäjä väsyy, mutta hiihtomajalla koittaa palkinto, pullaa ja mehua.
Koen itseni hyväkuntoiseksi hiihtäjäksi hänen kanssaan, toisin kuin paluumatkalla, jolloin hiihdän muitten mentyä kotiin omin päin, tuntuu, että jalat ovat eriparia. Hikiset vaatteetkin tuntuvat raskailta kahleilta, ne painavat tonnin. Ei ole meno kovin joustavaa, se on kuin mykkäfilmistä. Hiihtelen vaan pokkana loppumatkan lumella kävelytien reunassakin, kun tie on hiekoitettu, kyllä koirankävelyttäjät väistävät. Kun on kerran sukset jalkaan pantu. Ehdin kotipihaan juuri sopivasti laskiasriehan alkuun, grilli on jo kuuma.
Saturday, February 17, 2007
Käännä paskamainen kohtelu voitoksesi-tarina
Tarina liittyy siis talvitarinablogiin.
*
Vittu saatana. Sora rapisi auton renkaiden alla, kun isä käänsi autoa Toivakan kirkon pihasta takaisin maantielle. Toivoni oli juuri viety, kaikki pilattu. Äiti oli sulkenut suunsa sanottuaan: Tänään ollaan illalla kaikki kotona. Se oli vastaus ilmassa leijuvaan kysymykseen, saanko mennä illalla bileisiin.
Tietämättömyys vastauksesta oli tehnyt päivästä kevyen, toiveikkaan, auringonkeltaisen. Auto vei minua poispäin tuosta mielentilasta, kohti ei-mitään. Kirkon sisälle oli valo siivilöitynyt ohuina säteinä seinien raoista, kuin lasersäteet. Ne olivat osuneet minuunkin. Ulkona taas oli julkean kirkasta, kaikille samaa.
Auto vei minua poispäin, pois toivosta. Kirkossa oli ollut erikoinen puinen alttaritaulu, jota kävimme katsomassa, hippijeesus. Se oli kaunis. Enkä minä en ole sitä ihmistyyppiä, joka masentuu ja jää tuleen makaamaan. En koskaan, toistan, en koskaan jää tuleen makaamaan. Otin laukusta mustekynän.
Isoisän kanssa takapenkillä katselimme kilvan horsmaisia peltoja. Autoradiosta tuli jotakin tasaista iskelmää (panomusiikkia, ajattelin, koska olin niin vihainen). Aloin nyyhkyttää. Äiti kääntyi taaksepäin, katsoi minua. Nostin käteni hänen eteensä.
- Mitä käsissäsi on? äiti kysyi.
- Nämä ilmestyivät kirkossa, nyyhkytin. Kun katsoin alttaritaulua.
Käteni olivat kalvakansiniset, täynnä juovia.
- Herranjumala, äiti sanoi ja laittoi kätensä suun eteen.
- Johdata heitä, johdata perhettäsi, minulle sanottiin, minä vastasin.
*
Vittu saatana. Sora rapisi auton renkaiden alla, kun isä käänsi autoa Toivakan kirkon pihasta takaisin maantielle. Toivoni oli juuri viety, kaikki pilattu. Äiti oli sulkenut suunsa sanottuaan: Tänään ollaan illalla kaikki kotona. Se oli vastaus ilmassa leijuvaan kysymykseen, saanko mennä illalla bileisiin.
Tietämättömyys vastauksesta oli tehnyt päivästä kevyen, toiveikkaan, auringonkeltaisen. Auto vei minua poispäin tuosta mielentilasta, kohti ei-mitään. Kirkon sisälle oli valo siivilöitynyt ohuina säteinä seinien raoista, kuin lasersäteet. Ne olivat osuneet minuunkin. Ulkona taas oli julkean kirkasta, kaikille samaa.
Auto vei minua poispäin, pois toivosta. Kirkossa oli ollut erikoinen puinen alttaritaulu, jota kävimme katsomassa, hippijeesus. Se oli kaunis. Enkä minä en ole sitä ihmistyyppiä, joka masentuu ja jää tuleen makaamaan. En koskaan, toistan, en koskaan jää tuleen makaamaan. Otin laukusta mustekynän.
Isoisän kanssa takapenkillä katselimme kilvan horsmaisia peltoja. Autoradiosta tuli jotakin tasaista iskelmää (panomusiikkia, ajattelin, koska olin niin vihainen). Aloin nyyhkyttää. Äiti kääntyi taaksepäin, katsoi minua. Nostin käteni hänen eteensä.
- Mitä käsissäsi on? äiti kysyi.
- Nämä ilmestyivät kirkossa, nyyhkytin. Kun katsoin alttaritaulua.
Käteni olivat kalvakansiniset, täynnä juovia.
- Herranjumala, äiti sanoi ja laittoi kätensä suun eteen.
- Johdata heitä, johdata perhettäsi, minulle sanottiin, minä vastasin.
Friday, February 16, 2007
Uni
Näin todella pitkän unen, johon tuntui mahtuvan koko elämä, hela livet, mutta muistan siitä taas vain lopun: kaikki tapahtui isossa talossa, jossa näyttivät asuvat kaikki sukulaiseni, työskentelin siellä, istuskelin isossa tuvassa, ja huomasin yhtäkkiä pienen tulipalon katonrajassa, siellä oli jonkinlainen pieni talonmuotoinen mökki, jonka sisällä oli tuli, ehkä kynttilöitä, jonkinlainen koriste. Tuli alkoi roihuta liikaa, sanoin miehelleni, että voisitko sammuttaa tulipalon, katto näytti jo mustenevan siltä kohtaa. Hän teki jotakin (luki lehteä, tms.), sanoi hoitavansa asian kohta. Mutta, tuli leviää, katso, kehotin häntä taas. (Miksi en itse sammuttanut sitä, for god's sake? Se oli aika korkealla. Mutta olen itsekin pitkä ja atleettinen.) No, hän sitten jonkun ajan päästä nousi ja sammutti sen. Sitten tiskasin ja käsissäni oli vaahtoa.
Unesta on vaikea sanoa mitään, koska muistan vain loppunäytöksen. Aiemmin tapahtui jotakin mielenkiintoista, ihan kuin siitä olisi joku muistijälki, mutta mitä siinä jäljessä on, sitä ei voi muistaa.
Unesta on vaikea sanoa mitään, koska muistan vain loppunäytöksen. Aiemmin tapahtui jotakin mielenkiintoista, ihan kuin siitä olisi joku muistijälki, mutta mitä siinä jäljessä on, sitä ei voi muistaa.
Thursday, February 15, 2007
Näyttely
Nyt listaan ajatuksiani Marianna Uutisen nättelystä, (ja yritän olla tekemättä kirjoitusvirheitä!!). Näyttelyn väreinä olivat pinkki ja musta (ja valkoinen), paksulti väriä, paksulti, sitä valui ja sitä oli hyhmänä, materiana, tauluissa. Vain muistilista:
- pyrkimys johonkin virheeseen, onko niihin vaikea päästä?
- häpeämättömyys?
- vaikea selittää
- tarvitaan vain pieni nyrjähdys, pieni transsi, pieni transit
- kun olet up, anna palaa
- ruumis, elävä ruumis?
- ihmisessä on kaikki, ihossa
- himo
- waste, human waste
- musta onkin valkoista, (missä housut..), kova pehmeää, pelätty hyvää?
- vaikea selittää
- näe asia siten, että sen alla ja päällä ei ole mitään
- kermavaahto
- dear daddy...
- millainen on kermavaahdosta tehty hämähäkinverkko, millainen se on takertua
- kermakakun teko jää helposti kesken
- pyrkimys johonkin virheeseen, onko niihin vaikea päästä?
- häpeämättömyys?
- vaikea selittää
- tarvitaan vain pieni nyrjähdys, pieni transsi, pieni transit
- kun olet up, anna palaa
- ruumis, elävä ruumis?
- ihmisessä on kaikki, ihossa
- himo
- waste, human waste
- musta onkin valkoista, (missä housut..), kova pehmeää, pelätty hyvää?
- vaikea selittää
- näe asia siten, että sen alla ja päällä ei ole mitään
- kermavaahto
- dear daddy...
- millainen on kermavaahdosta tehty hämähäkinverkko, millainen se on takertua
- kermakakun teko jää helposti kesken
Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa aaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaa aaa aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaadaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
depressión
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa aaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaa aaa aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaadaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
depressión
Wednesday, February 14, 2007
Uni
Näin unta, että pyöräilin pellolla, joka oli kynnetty. Se oli musta ja aivan kuin helmikoristeinen, tai kuin siihen olisi pursotettu kermavaahtoa, se oli jäätynyt valkoisiksi ja vaaleanpunaisiksi ruusukuvioiksi mullan pintaan. Kuviot olivat multaa ja jäätä. Minne olin menossa? En muista, mutta pian ajelin kovaa autolla jäistä tietä, tien vierellä oli kumartuneena nainen, hän poimi jotakin maasta. Hänellä oli koira hihnassa, ja hihna meni tien poikki, koira oli toisella puolella tietä. Koiran ei käynyt kuinkaan, se juoksi vauhdissa ylös tuulilasia, katolle, auton yli alastielle. Sen kynnet rapisivat kattoon, kaikki kävi kovin nopeasti. Se oli pieni ruskeanvalkoinen perhoskoira.
Tuesday, February 13, 2007
Monday, February 12, 2007
löytö
Aamulla puin kuopukselle talvihaalaria, kun olimme lähdössä ulos. Aloin puhella hänelle, mistä olen saanut tällaisen pojan, lahjaksi, olen onnenpekka. Tällainen puhe miellytti kuopusta kovasti, hän hymyili ja katseli minua mietteliäänä. Mistä sinä tulit... jatkoin. Hän istui lattialla, kun puin hänelle kenkiä, hän painautui minua vasten. Mistä oikein löysin sinut? juttelin, hän ehdotti hymyillen: Pihalta?
silikonikuppi
Unessa olin kesämökillä ylivilkkautta käsittelevässä konferenssissa. Naputtelin tietokonetta tupakeittiön pöydän ääressä, järvi välkkyi sivusilmällä ikkunan takana. Keskustelin myös muitten kanssa, mutta mieleeni jäi kaikesta vain kahvikuppi. Se olikin erikoinen kuppi, sisältä vuorattu mustalla silikonilla, ulkopuolelta hopeoitu ja koristeellisesti kuvioitu. Kuppi oli joustava ja venyvä, sen saattoi venyttää soikeaksi sen rikkoutumatta. Se oli kevyt, rikkoutumaton, mutta tärkeintä siinä oli se, että huulet eivät palaneet kuumaa kahvia juodessa. Se oli erityisesti raskaana oleville suunniteltu. Muistelin juoneeni siitä raskaana ollessani, jolloin kuuma kahvi poltti huulia erityisen herkästi.
Sunday, February 11, 2007
Alakuloinen ilta. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa eikä lukea. Mutta eikö hyvä ole juuri näin? Katselin dokumenttia Kambodzhasta, jossa maa on paikoin täynnä maamiinoja. Miten paljon ihmisten jalkoja kuvattiin, kävelemässä, sandaalit jaloissa punaruskealla maalla. Miten pelko ja suru, kipukin, ilmaistiin niin peitetysti. Johtuiko se vain kuvaustilanteesta? En ole alamaissa, olen vain pettynyt, sanoi jalkansa menettänyt nuori mies. Hän ei voi enää elättää perhettä. Joka välissä hän kuitenkin väläytti hymyn. Aivan kuin hän varoisi kaatamasta puhekumppanille koko lastia. Tapana on olla tyyni, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulevat. Yöllä jalkaa särkee niin, että pystyy vain huutamaan. Maata kuokittiin, pellolla oli nähty miinoja. Tulvavesi kuljetti niitä, nosti esiin yllättäen pihapiirissä, lasten leikkipaikoille. He elävät köyhyydessä, paikassa, jossa mikä tahansa askel voi viedä hengen.
Subscribe to:
Posts (Atom)