Katson, miten lapset nauttivat isovanhempiensa seurasta. Pappa, mä otan sut pahisryhmään, heidät otetaan mukaan, mietin, mitä olisi ilman isovanhempia. Minullekin omat isovanhempani olivat niin tärkeitä, kävin pappani kanssa isolla kivellä retkellä ja hänellä oli aina minulle evääksi pieni rusinapaketti, sellaisia saa yhä kaupasta. Kivi oli keskellä peltoa, ja sopivan kävelymatkan päässä. Hän oli ihmisenä niin äkkipikainen, mutta minua hoivasi aina lempeästi. Hän asui kanssamme, kun olin lapsi. Nyt minulla on omassa kodissani hänen seinällään ollut taulu. Halkeillut savitaulu uskonnollisesta aiheesta, ja väritkin ovat haalistuneet, mutta - minulla on sen varalle suunnitelma.
Siinä talossa johon synnyin oli niin paljon rakkaita ja jänniä paikkoja: tikkakömmeli, tila portaiden alla. Vintti, sivunkaiset. Papan huone. Tupa, jossa oli erikoinen sisältä ontto penkki. Puuhella, leivinuuni. Kamari, jonka ikkunoissa liehuivat kesäisin ohuet valkoiset verhot. Jonne sisään tuli kerran yöllä lepakko avoimesta ikkunasta. Minusta tuntuu, että se talo on mielessäni jonkinlainen talon prototyyppi, enemmän kuin talo. Arvoituksellinen. (Taloon liittyy olennaisesti kylä, ihmiset, suku.) Miten valoisalta metsä näytti sen ikkunoista kuutamoöinä. Ulko-ovet olivat valkoiset pariovet, joissa oli pienet ikkunat, ikkunoissakin pienet valkoiset virkatut verhot. Kuisti, jonka penkeillä lojuen opin itsekseni eräänä kesänä lukemaan. Luin kuistilla maaten vanhasta lukukirjasta tarinan apinasta, ja sen lukeminen vei kokonaisen päivän, tai ainakin monta tuntia.
Tämän hetken, nyt-hetken, ihmeellisyyden lapsille ja itselle voi tuntea, kun käy välillä muistoissa.
No comments:
Post a Comment