Tämä vaan jatkuu kuin unelma, viis siitä, että mittarissa on aamulla melkein -30 astetta. Taivaansini on ihmeellinen, äsken ulkona oli kellellään oleva kuunsirppi ja terävät tähdet.

Aamukin alkaa hyvin, herään niin viivytellen, vähitellen, kun ei ole minnekään kiire. Nukun aivan ongelmitta missä vaan, millaisessa metelissä tahansa. Lapset voivat hyppiä päälläni ja nukun silti. Vain kipu pitää hereillä, mutta nyt ei ole kivusta tietoakaan.

Kävelen pojan kanssa "kaupungille", löydämme kierrätyskeskuksesta minulle jääkiekkomailan (vasta kentällä iltapäivällä tajuan, että se on vasuri, vääräkätinen, mutta ei se haittaa). Sitten menemme kirjastoon mailan kanssa, kirjasto ei ole auki, mutta siellä on satutunti, H menee kuuntelemaan, minä selailen runoja, on hiljaista. Kaikki tämä meitä varten, tämä on jo liikaa. Voinko nyt silti lainatakin, käyn kysymässä. Tottakai!, virkailija vastaa. Kotimatkalla katkaisen mailalla räystäältä ison jääpuikon pojalle imeskeltäväksi. Mailan lavalla se on helppoa, naks. Unelmoimme isoista puikoista aina molemmat.

Iltapäivällä luistelua, uintia. Leikkimistä serkun kanssa. Kolmen aikuisen synkronoimana päivä menee ihanasti, lapsia voi jakaa erikokoisiin ryhmiin. Mietityillä kokoonpanoilla välttää monet kaaostilanteet. Normaalisti vain ei tällaiseen ole mahdollisuutta. Ehdin olla jokaisen lapsen kanssa erikseenkin. Keskimmäinen ui ohitseni altaassa, hän polkee syvässä, korvia myöten vedessä, leuka pystyssä pinnalla, hän hymyilee. Illalla hellimme isompien kanssa pienintä, hieromme hänen selkäänsä, keskimmäinen vetää sormiaan alas hänen selkäänsä, kuopus puhuu kirjakieltä: Tun-tuu hyväl-tä, hän sanoo.

Johtuukohan tästä onnellisuudesta, että ote ja näkökyky vähän herpautuu. Niin kuin tapahtui aamulla, ja vähän väliä. Sanon mitä ajattelen, luen mitä haluan.