Kuvaotos hetkestä, jossa ei kyllä varsinaisesti tapahdu mitään (jos tapahtuu, se merkitsee, että minulla ei ole aikaa kuvata). Laskiessa invalidisoituneet (venähtäneet) sormet jäähtyivät lumessa, makkarat paistuivat grillissä, kuinka olo onkaan raukea kahdeksan tunnin ulkonaolon jälkeen. Olemme todella viettäneet laskiaista. Kasvojen iho ei totu enää millään sisälläoloon, vaan tuntuu liian kuumalta, sitten taas kylmältä.
Aamupäivällä vielä extremekokemus, hiihtomajalle hiihto, kolme kilometriä. Esikoinen ja muu perhe viilettää edellä. Nelivuotias ajattelija hinkkaa suksia sentti kerrallaan pitkin latua. Hän kaatuu taaksepäin parhaimmillaan metrin välein. Kun tulemme aukiolle, sähkölinjan alle, hän hämmästelee miten metsä yhtäkkiä loppui, tuli kirkasta, todella kirkasta. Hän ei ole mikään rämäpää, kun vauhtia tulee, on parasta lyödä maaten, ihan heti vaan, ettei vauhti vie mennessään. Metsä tuoksuu suojalumelle, kuusten vihreä on syvää, utuista, korviin kiirii palokärjen ääni. Tuoksu on parasta, lauha kevättalven tuoksu. Loppumatkasta hiihtäjä väsyy, mutta hiihtomajalla koittaa palkinto, pullaa ja mehua.
Koen itseni hyväkuntoiseksi hiihtäjäksi hänen kanssaan, toisin kuin paluumatkalla, jolloin hiihdän muitten mentyä kotiin omin päin, tuntuu, että jalat ovat eriparia. Hikiset vaatteetkin tuntuvat raskailta kahleilta, ne painavat tonnin. Ei ole meno kovin joustavaa, se on kuin mykkäfilmistä. Hiihtelen vaan pokkana loppumatkan lumella kävelytien reunassakin, kun tie on hiekoitettu, kyllä koirankävelyttäjät väistävät. Kun on kerran sukset jalkaan pantu. Ehdin kotipihaan juuri sopivasti laskiasriehan alkuun, grilli on jo kuuma.
No comments:
Post a Comment