paparazzi

Tänään näin uskomattomia lumikukkia, valtavan suuria lumikiteitä ripukoiden päissä. Upea näky, kuvaaminen vain oli hankalaa, koska käsi jäätyi -20 asteessa ja tuulessa nopeasti, kuvista tuli paparazzitasoa, liian kaukaa, summittaisesti oikeaan suuntaan. Harvoin näkee niin isoja lumikiteitä, monisakaraisia kukintoja.

Hiihtelin kymmenvuotiaan veljentytön kanssa. Hän kertoili juttuja siitä, mitä aikoo tehdä: jos löytää hirvenluun tai jonkun muun luun, niin kannattaa laittaa se muurahaispesän yläpuolelle lujasti kiinni rautalangalla, että, kun, muurahaiset syövät siitä kaiken, ja se on valmis tai jos se on kallo, niin se kannattaa vielä sitten lopuksi pestä. Hän aikoo tehdä näin.

Toinen juttu, mitä hän aikoo, on kerätä eläinten jälkiä. Mua ei naurattanut oikeastaan yhtään, vaikka yleensä naurattaa. Nyt paneuduin tosissani asiaan, ja niin aion tehdä vastedeskin, vakavasti. Että hän sanoi kaatavansa kipsivalosta eläimen jälkeen, (hän piirsi suksisauvalla tien pintaan hirven jäljen, voi miten sauva kirskui tiiviissä pakkastienpinnassa) ja siihen laitetaan joku purkki tai leikataan se auki, ja siihen jää se jälki. Mielessäni oli vain joku kostea soinen maa, mahdollisimman hankala. Se ei onnistu. Yritin ja yritin taas, miettiä miten yhdelle valamiskerralla saa jäljen, kun se vielä tulee väärinpäin, kohokuviona, peilikuvana. Mutta valukertoja tarvitaankin kaksi, tämän keksin vasta kotona. Samassahan sitä valaa kaksikin kertaa, jos tuloksena on aito jälki. Ajatuksena jälkien keräily oli minusta hyvä, vähän kuin sielujen keräily.

En oikeastaan halunnut seuraa hiihtoretkelle. Halusin olla yksin, kierrellä tuttuja metsiä ja peltoja, järvenrantaa. Mutta tällainenkin oli mukavaa, meillä oli paljon muutakin puhuttavaa, mustat sudetkin, joita joku on nähnyt ulvomassa lähitienoolla. Hiihtoretkellä keksin itselleni intiaaninimenkin, joka on enemmän kuin osuva: Poissaoleva. Se tulee siitä, etten enää asu täällä. Kaikki tuntevat minut, mutta eivät oleta näkevänsä. Olen se poissaoleva. Vastaan tuli nimittäin Tiina, joka hämmästyi nähdessään minut, ja kysyi: Missä sinä nykyään olet? Aivan kuin en olisi siinä juuri silloin. Ja todellisuudessa me asumme lähekkäin, valitettavassa todellisuudessa, jota ei ole. Jos todella ponnistelisi, voisi hypätä Espoon raja-aidan yli pois. Lähteä pois. Jonain kuutamoyönä, melko onnellisena, kun kukaan ei odota pakoa ja kun vartijat ovat humalassa ja kuuluu vain radion vaimea musiikki. Tai ihan päiväsaikaankin, portista, noin vaan, mullahan on naamiaisasuja.

Ajattelin hangen pintaa, kylmyyttä, joka tuntuu kireytenä ilmassa. Kylmyys olisi tappava, jos siihen jäisi ilman lämpöä antavia varusteita. Miten kuitenkin paksun hangen alla jään pinnassa oli vettä, se tarttui suksien pohjiin ja se todella jäätyi niihin kiinni. Kerroin tästä miehelle puhelimessa ja hän sanoi: Olisi pitänyt heti vesipaikan jälkeen tehdä niin, että toinen menee ladulle poikittain ja toinen hiihtää hänen suksiensa yli, että pohjat puhdistuvat. Ja sitten sama toisen suksille.

Tultuamme veljeni on tullut töistä ja valmistanut meille kuhakeittoa, joka on todella loistavaa. Kalat hän on pyytänyt itse, tillit ovat omasta maasta, lisänä on Koskenlaskijaa. Hän taitaa kalaruokien laiton, kun keskimmäinen pojistani jättää ruokaa syömättä, tekee mieli sanoa: Ymmärrätkö, mitä jätät nyt syömättä? (Ei hätää, minä syön senkin.) Pöytä täyttyy lapsista, heitä on kuusi. Äitini syö keittiöjakkaralla ja veli sohvalla.

Pakkanen toi kaikkea olennaista.

ps. Unipäiväkirja ei ole karttunut viime päivinä, muistan unista vain äärimmäiset loput. Viimeksi jouduin unen lopussa mielisairaalaan, jonka nimi oli Austerlitz. (Tuo nimi tuo nyt tarkemmalla ajattelukerralla tosiaankin mieleeni erään tietyn paikan, mutta en nyt voi sanoa minkä, etten loukkaa ketään.)