Kaikki sujuu niin hyvin, kun Elviira tulee hoitamaan esikoista. Työt tulevat tehdyksi, jne. Esikoinen on käyttänyt näköjään päivän aikana tietokonetta, nettiselaimen nimi oli bv bv bv kzxcncskj skn askdna. Onneksi se toimii normaalisti.
Illalla alamme selvittää imusuoniston toimintaa, kaivan esille opuksia, jossa on ihmisten kaavioita. Rasvaisen aterian jälkeen kylkeäni aina särkee, pitkittäin. Olen epäillyt, että siinä menee imusuoni. Anyway, olin oikeassa: yläruumiin oikeanpuolimmaisen neljänneksen imureitit menevät sitä kautta. Kummallista, että rasva-aineenvaihdunta ja immuunireitit liittyvät yhteen, menevät samoja kanavia! Punainen viiva, "verenmyrkytys", jota lapsena pelkäsimme, on tulehtunut imusuoni. Lapset katsovat Olipa Kerran Elämää miljarditta kertaa. On tärkeä tehdä kysymyksiä, vasta sitä kautta tekee oivalluksia.
Vain pieni osa kaikesta tulee pintaan. Koko iso huone, ja vain pieni musiikki kitisee kuulokkeista ilmaan. Tähän avaraan ilmaan. Tai otetaan jääkaapin ovi: Elviira oli jättänyt siihen viestin magneettikirjaimilla, niin ovelan, että miltei ohitin sen.
Tänään leikimme piilosta, menin piiloon siivouskaappiin, irrotin jopa ritiläkorit, että ovi mahtui kiinni. Se oli loistava piilo! Sitten piirsimme hiukan, ja kuopus totesi, että on mahdotonta piirtää esim. puita tai merta, tai mitään. Ymmärrän sen! Ajattele puun lehvästöä, esim. koivun tai tammen. Piirrä sitten se sellaisena kuin miltä se näyttää. Se on mahdotonta! Kukaan ei pysty siihen. Näkemykset taas - musta söherö voi olla minulle tammi tai järvi tai talo. Ihan sama söherö, ihan miten minä haluan.
Kirjoittamisessa haen kai eniten nautintoa, itse kirjoittaminen on jo loistavaa, tekstin tuominen tai tekeminen pienessä ryhmässä. Mutta jonkin teoksen julkaiseminen, sen mittakaava on jo niin suuri, ettei sitä enää hahmota nautinnoksi, ei sellaiseen osaa orientoitua. Varmasti sekin olisi hauskaa siinä mielessä, että voisi sanoa julkaisseensa tekstiä. Tai jos haluaisi elää kirjoittamalla... jos olisi pakko. Se todella motivoisi pistämään kaiken likoon. Niin, tai sitten se ohjaisi kirjoittamaan sellaista, mikä varmasti myy. Ja minusta kafkamainen on aina hyvin positiivisesti sanottu.
Jostakin novellikokoelmasta sanottiin arvostelussa, että se oli "hyvää kisällintyötä" sikäli, että kokoelman rakenne oli tarkkaan mietitty. Ja minä ajattelin tämän kuullessani, että voi ei, kirjoittaja on epäonnistunut, hänen aikeensa on nähty. Minulla on ajatus, että rakenteen pitäisi olla sellainen, etteivät lukijat hahmota sitä - he huomaavat, että se toimii, mutta miten, sen pitäisi olla arvoitus. Koska vain arvoitus on nerokasta, muu on samanlaista loogista juttua, mitä nyt jokainen osaa tehdä, yksi plus yksi, jne. Tuo arvio oli Armas Alvarin ensimmäisestä novellikokoelmasta, ja arvostelujen perusteella tuntuu, että hänen toinen kokoelmansa on lähempänä sitä, mitä haen. En ole vielä lukenut sitä, mutta se kiinnostaa hiukan.
No comments:
Post a Comment