pääsiäinen

Joka hetki on merkityksellinen. Täällä minulla ei ole koskaan turha olo. Eikö siinä olisi tarpeeksi syytä muuttaa tänne? Olisi. En pitkästyisi. Sitä pelkään nimittäin eniten. Toimeentulosta viis, tulen aina jotenkin toimeen, voinhan tehdä mitä vain. (Joidenkin asioiden suhteen olen rento ja suurpiirteinen. Useimpien asioiden, in fact.)

Pääsiäisestä tulee aivan hervoton, koska päässäni naksahtaa. Se tapahtuu eilen, eli parhaana päivänä kaikista, pääsiäislauantaina, kun ajelimme sitä kiemurtelevaa pikku oikotietä, minä ja pikkuiset, samaa, jota me ajoimme joskus vanhalla autolla sammutetuin lyhdyin, syyspimeällä elokuussa. Ajamme hyväntuulisina, koska olemme menossa trullittamaan veljeni luo. Meillä on vitsatkin, vaikka trullit eivät niitä tarvitsisi. (Ennen me lauloimme pikkunoitina aina jonkun laulun.) Joka tapauksessa, ajamme sitä tietä, auringonpaiste on absolutely täydellinen, hanget hohtavat, ja tulemme M:n talon luo. Silloin päässäni naksahtaa, ja ajattelen, miksi ei? Pysähdyn vanhan riihen taakse ja sanon pikkuisille, että aloitamme trullittamisen tästä, menkää sisään. M:n vanhemmat ovat varmasti kotona - lähetän entisen poikaystävän kotiin pikkunoitia, tänä jumalattomana lauantaina. He ottavat ne vastaan varmasti kuin omat lapsenlapsensa. Kuopus kävelee oksa kädessä kohti viljasiilon kyljessä olevaa ovea - he urbaanit tollot! (Ei siellä ketään asu!) Jään itse taaemmaksi ja katselen aitan räystäästä roikkuvaa lyhtyä. Se heiluu tuulessa. Sammal maassa on vihreää.

Jatkamme matkaa, käymme myös P:n vanhempien luona. Talot ovat rapistuneet, mutta minulle tämä kaikki on aina olemassa. P:n isäkin on jo varmasti yli kaksisataavuotias. Siellä oli joku harmaapäinen mummo, kuvailee keskimmäinen autossa. He tulevat kummallista reittiä navetan takaa ja halkovajan läpi. (He eivät todellakaan hahmota pihapiirejä.) Mummo kysyi, että kenen tyttöjä te olette, sanoo keskimmäinen ja hymyilee. Kaikkihan tietävät, etteivät he mitään tyttöjä ole. Mutta nyt molemmilla on isot huivit ja hameet. He tulla tallustavat kuin mummot pihateitä pitkin.

J:n taloon en heitä sentään laita. J:n veli sokeutui Amerikassa 1920 ja sen jälkeen he ovat asuneet erakkoina. Kaikki on villiintynyttä, heidän äitinsä ei ole koskaan poistunut talosta. (Niin, en ole koskaan nähnyt häntä! Hän on niitä, joita aika ei jätä koskaan.) Matkalla näemme muita noitia, eräällä on pitkä koukkunenä ja punaisiksi maalatut huulet, esiliina. Kaupan pihassa seisoo pikkupoika, katsoo suoraan meitä ja hymyilee. Hänellä on keltainen kukikas essu ja punainen huivi. Kaikilla näillä on minun vertani, koska kaikki täällä ovat sukua keskenään. Minun lapseni.

Illalla hiljaisuus huutaa ulkona korvissa, yhtään mitään ei kuulu. Kun mies avaa mökin oven, kaiku vastaa toiselta rannalta. Tuntuu kuin valtavan iso ovi olisi avattu, lämmin läimäys pakkasessa vastapäiseen metsänreunaan saakka. Sitten kuuluu kaukaa huuhkajan ääni. Jäät huutavat koko ajan, tähdet näkyvät, täysi kuu, linnunrata. Kipinät tulesta nousevat ylös - kai paratiisiinkin tottuisi?

Onkohan täällä lähistöllä suota, jota pitkin pääsisimme? kysyy mies, ja ajattelen, jestas, hän ei tosiaankaan ole täältäpäin, koko seutu on pelkkää nevaa, mustaa turvetta on kaikki tulvillaan. Koko kylä voitaisiin polttaa lämmityskattilassa, jos niin haluttaisiin. Koska tänään taas tuulee, lähdemme hiihtämään metsiin. Pikkuiset istuvat pulkissa ja hanki kestää kävellä. Hiihdämme pitkin kumpareita, jäiset suopursut pilkistävät esiin, niiden kohdilla on lumetonta. Ne tuoksuvat kuin jäiset anispisarat. Hiihdämme pitkät matkat pitkin ojanpohjaa, siitä on mennyt kettu. Sitten vastaan tulee joki, ja tajuan vasta, että se on sama joki, joka lähtee S-järveltä ja kulkee isoisäni lapsuudenkodin ohi. Vai onko se? Ilmansuuntia on mahdoton päätellä ryteikössä. Sää on harmaa, aurinko paistaa villavan pehmeänä keränä pilvien läpi. Oi joi, sitten paikannamme itsemme hyvin. Edessä on kuutamotalo, en olisi koskaan tullut tänne tarkoituksella retkelle. Se on autiotalo, jonka asukkaat kuolivat nälkään tai vankileirillä ja siihen muutti minun aikani eräs - uusi asukas, sanottakoon näin. Jotkut autiotalot ovat aivan kuin niistä olisi lähdetty eilen. En suo talolle juuri silmäystäkään, vaan hiihdämme ennen sitä metsään. Sen toisella puolella on jotakin kummallista: keinotekoinen iso allas, parisataa metriä pitkä. Mikä ihme tämä on, ajattelen. Koko maisema näyttää Tarkovskilta. Suorakulmainen vesiallas, mitä varten? R asuu lähellä, hän on hiukan hullu, hän on kaivanut sen omaksi ilokseen, luulisin. Allas jatkuu kiemurrellen, siinä on etäämmällä saari, jossa on siirtomaatyylinen pieni huvila parvekkeineen. (R on asunut Australiassa. Kaikelle on selitys.) Olemme hänen takapihallaan, katiskoita on nakeltu rannoille. Laiturilla on moottorikelkka ja mönkijöitä. Parasta vaan vaieta, mutta jos kohtaisimme nyt, hän ei tunnistaisi minua, niin monia vuosia on kulunut. (You fool!) Hiihtelemme vaan tässä, mökkiläiset, joku perhe. Löydämme lopulta omille jäljillemme ja kotiin, ja hyviä kanoottireittejä. Ruohikkoisia jokia, joita pitkin pääsee toisille järville. Retki oli antoisa.

Leivonnaismielessä päivä oli katastrofinen. Alan leipoa sitruunapiirasta kun vanhempani tulevat. Sitten huomaan, ettei vehnäjauhoja ole. Äitini musertaa Weetabixeistä ja kaurahiutaleista jauhoa. Sitten huomaamme, että vesiputki tiskipöydän alla vuotaa, se on jäätynyt. Asennamme sinne lämpöpatterin. Sitten alamme tehdä muffinsseja. Huomaan, että vuokia ei ole. Avatakseen uunin täytyy olla akrobaatti. Joka kerta lämpöpatteri on nostettava pois. Kakkuvuoka on ruosteinen, mutta leivinpaperi on kätevä. Muffinssitaikina ei kypsy kakkuvuoassa, mutta muutakaan astiaa ei ole. (Tarjoamme sen kuitenkin veljeni lapsille, vaikka se on mömmöä.) Maku on täydellisen hyvä, tumman suklainen.

Mies tuo innostuneena sisään kuolleen päästäinen. Se on suloinen, jäänyt raukka vangiksi ruokakellariimme ja kuollut sinne. Hennot vaaleat viikset, herkät käpälät ja pitkä kuono. Kaikki pojat katselevat sitä. (Äitini ei mene katsomaan. Häntä ei kiinnosta.)

Yöllä näen unta, että odotan bussia pysäkillä jonkin hulvattoman keski-ikäisen naisseurueen kanssa. Meillä on kaikilla hula-vanteet. Unessa pyöritämme niitä pysäkillä ja hpihei, opin pyörittämään sitä niin, ettei vanne putoa. Se on loistotunne. Matkustamme bussilla jonnekin ja minulla ei ole rahaa eikä bussikorttia, mutta näytän kuljettajalle virallista dokumenttia, allekirjoitettua paperia, joka todistaa, että olen hakenut bussikorttia ja olen saamassa sen, kunhan se tulee viranomaisilta. Pääsen kyytiin.

Jäällä vilisee ihmisiä, ja mökin ohi singahtelee hiihtäjiä. Otamme retkellä aurinkoa hassun pikkusaaren rannassa. Tapaamme jäällä kävelevät kaksi naista ja toisella oli kädessään oluttölkki, hän ei laske sitä hetkeksikään. He räpsivät kuvia kännykkäkameralla. He vievät koiraa potkukelkan kyydissä. Toinen huomaa meidät loikoilemassa rannassa. Mitä sinä sanot, huutaa toinen. Ei, täällon ihmisiä, mä puhun niille, huutaa toinen takaisin.

Illalla mies muistelee, miten käskin hänet vuosia sitten selvittämään kahden koiran tappelua, oma koirani ja P:n nujakoivat eteisessä. Hänellä ei ollut mitään kokemusta koirista, mutta en ajatellut sitä. Minulla oli tärkeää puhuttavaa P:n kanssa (varmaan jotain naisten juttuja tai ompeluseura-asioita), joten suljin miehen tuulikaappiin tappelevien koirien kanssa. En ajatellut sitä minään ongelmana. Olisin voinut itse mennä ihan hyvin. Vasta nyt mies sanoi, että se oli liikaa, mitä koiriin tulee, hän oli siihen saakka ainoastaan joskus leikkinyt naapurin kiltin Noona-koiran kanssa (spanieli). Mutta hän tuli ulos ehjänä, ja sai koirat erilleen.

Kaikki täällä saa ajattelemaan haaveita ja ymmärrystä, ja sitä mitä haluaisi ja pelkoja.