Märkiä askelia vetisellä lumella

Esikoinen on täplikäs. Hyönteisenpuremia? Tänä aamuna ajattelin ensimmäisen kerran sen olevan ehkä vesirokkoa. Täpliä, rakkuloita ja näppylöitä on eri asteisia. Kyllä se varmaan on sitä. Tauti on todella lievä ja helppo, toivottavasti muillakin lapsilla yhtä lievä.

Kuluneella viikolla olin mm..... kuuntelemassa Eero Paloheimoa Espoon teatterilla. (Täytyy käydä toisinaan siellä, mikä pitää minut Espoossa.) Hän puhui hyvin viisaita, ekokatastrofin hidastamisesta, sen ratkaisemisesta - Saharan metsittämisestä, demokratian hidastavasta vaikutuksesta. Lasihelmiä putosi koko ajan näyttämöltä, ne kilisivät. Hänellä oli mukanaan puinen kävelykeppi. Hän on jo iäkäs. Työpäivä venyi kolmetoistatuntiseksi, sen jälkeen katselimme vielä Ibsenin näytelmän.

Blogini tuntuu vettyneeltä. Se on märkiä askelia vetisellä lumella. Sellaista lumi nykyään on. Mökillä ollessa menin kävelemään lumeen paljain jaloin, se oli hiukaisevaa: lumi suli hitaasti jalkapohjien alla, kun seisoi paikallaan. Oli niin kylmä, että luulin kuolevani paleltumalla. Ehkä plus kaksi astetta?

Päivällä muistelin sitä, kun matkustin lautalla Doveriin. Laivassa oli tungosta, ja juttelin vanhan australialaisparin kanssa, mies kertoi liikuttuneena valkoisista kallioista, jotka pian tulisivat näkyviin. Jätin laukkuni heidän huomaansa. Mies katseli tummennetusta ikkunasta läpi ja itki. Laukkuni, jossa ei ollut mitään rahallisesti arvokasta, mutta muuten... Aleksis Kiven kirja, päiväkirja, hikinen makuupussi, kaikki mitä tarvitsin. You're an ex-patriot, too? he kysyivät.

Teatterissa olin väsynyt. Minulla oli mukana iso salkku täynnä töitä. Jaloille oli liian vähän tilaa. Näytelmä oli Kansanvihollinen. Se oli hassulla tavalla vanhanaikainen - mutta kyllä jotkut yhä vieläkin taistelevat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kuitenkin, yhtäkkiä, aivan kuin ei mitään, aivan sivumennen, huomasin, että kaksi riviä edempänä istuu mies, joka voisi olla klooni eräästä, jonka tunnen. (Minun pitäisi kuulla hänen äänensä, sillä siitä tunnistaa varmasti, jos vaikka kasvoja ei näe.) Hän istui nojaten taaksepäin, näin profiilin ja se oli hän. Mitä jos se on hän? Se ei ole mahdotonta. Pääasia on - hän istui hiljaa, sopien kaikkeen täydellisesti, hän oli elementti itse. Hän voi olla olemassa tai ei, minulla on hänet. Valkoinen neulepaita, jossa on palmikkoneuletta. Jotain muutakin väriä. Silmälasit. Lämpiössä en enää nähnyt häntä, hän elää toden ja fiktion rajamailla. (Jos voit lähettää jollekulle tekstiviestin, hän on todellinen.) Jotkut ihmiset ovat iäksi nauliutuneet mieleen, niin että jos menettää muistinsa, muistaa ensin heidät, ja heistä voi alkaa koota ja muistaa itseään.) Sitäpaitsi pidän ystävinäni monia, joita en ole tavannut, tai tapaan äärimmäisen harvoin.

Teen työtä nykyään parakissa, muuttolaatikoiden keskellä. Viereisessä parakissa on nyrkkeilijäkollega, ja käyn joskus hänen luonaan kahvilla taukohuoneessa. Hän heittäytyy maaten sohvalle. Minä keitän kaapista löytyvää kahvia, joka jo jotain kammottavaa, ikiaikaista, kymmenen vuotta vanhaa. Tauko. Olemme molemmat väsyneitä, meillä on pieniä lapsia. Ja lapsia on joka puolella, pallot tömähtelevät seiniin. Pöydällä on fittness-lehtiä. Tämä on vaimea luola kaiken sisässä. Tuletko teatteriin, kysyn. En, hän sanoo. Teatteri on maailman turhin taidemuoto. Pidän hänestä, hän sanoo asiat. Mehän elämme teatterissa. Ja inhoan yltiöpositiivisuutta ja sitä, että ollaan kaikille parhain päin ja tappiokin on "positiivinen kriisi".

En inhoa oikeastaan ketään ja pidän aika lailla kaikista. Väsyneenä ja turhautuneena en pidä juuri kenestäkään ja olen ilkeä. Uutistenlukija tv:ssä näyttää käärmeeltä, jonka ruma suomuinen pää nielee rottaa, ja hän vaan lukee ääneen uutisia. Vahinko, että olen niin usein väsynyt!

Viime aikoina olen nähnyt harvinaisen selkeitä unia: yhdessä elvytin isääni, hän oli saanut sairaskohtauksen. ( En ole milloinkaan nähnyt sellaista unta, vanhempani esiintyvät unissa harvoin.) Toisessa sain raivokohtauksen esikoisen koulussa: katkoin hänen kynänsä, revin kirjat ja heittelin ne lattialle. Koko koulu pohti, että kuka on syyllinen.

Kaikki on ennallaan tai tulemassa ennalleen ja ei ole. Mitä on tapahtunut sille, josta blogini kertoo? Nämä ovat isoja pyörteitä, joita en voi sanoa hallitsevani. Tunnen, mitä tapahtuu, sen kokemuksen valossa, mitä minulla on. En ole totaalisen eksynyt, nuorempana olin. Viimeksi tänä aamuna ajattelin häntä - hän on hyvin maskuliininen. Se on kai jonkinlaista päiden solmimista - pidän pinaatista. On ihmeellistä palata taaksepäin ja löytää joku! Et ole tuntenut häntä, mutta yhtäkkiä, siinä. Mikä ihmeellisintä, hänet tunnisti kaukaa, pelkästä tekstistä! Tai ehkä juuri tekstistä! (En ole vieläkään täysin varma, että hän on ihminen, vaikka olen tuntenut, että hän on lihaa ja verta.) Hän on osittain epätodellinen.

Kirjoittaminen on hyvin vaarallista. En jaksa merimatkoja. On niin suuri perhe ja paljon tekemistä. Toivoisin voivani kirjoittaa kylmin käsin ja etäältä.