Tallinna

No niin. Taas olemme koko porukalla paikalla, kun tapahtuu. Silloin harvoin kun matkustamme, tulee kansannousu rauhalliseen Tallinnaankin. Mitenkäs kävi viimeksi, tais olla vähän sama juttu ja 1990 Berliinissä, kun olin vaihtamassa rahaa, niin ziemlich schnell huomasin, että muutama muukin on vaihtamassa rahaa, rahanvaihtopäivä koko itä-Saksassa, am Geldwechsel. Mutta pankinjohtajalla oli kuitenkin aikaa tervehtiä suomalaista kunnolla - ordentlich.

Mutta mellakkapoliiseja, ja meidän vaippahousumme siellä huomenna. Illalla katselemme sitten panssarivaunuja Onni Orava-huoneen ikkunasta.

Mutta olen rauhallinen, uskon, että päivisin on turvallista liikkua. Tilanne täytyy arvioida paikan päällä.

Nämä miehet rientävät hätiin

Different ways to sunbathe, 1

Matkalle lähdössä

Eilen pihatalkoissa haravoin talon päätyä, joka oli vuosikymmenen neulasmaton ja ruskeiden lehtien peittämä. Kun kasasin sitä kaikkea massaa kasalle, siitä tulvahti syksyn tuoksu. Syksy pois tieltä, nyt on pian kesä. Neulasien alla ei kasvanut ruoho, vaan musta multa. Kuule, oliskohan noi lehet pitäny jättää siihen, sanoi naapurin Anni, seitsemissä. Mutta musta multakin näyttää hyvältä, kyllä ruoho siihen leviää.

Syksyn ymmärrän, että kaikki vaipuu roudan alle, mutta kevät! Tuntuu, ettei tätä ole tarkoitettu ihmisten nähtäväksi. Kuka näkee ja ymmärtää oman syntymänsä?

Oravat juoksevat männyssä, kun kirjoitan. Parvekkeen ovi on auki, kaipaan koko ajan raikasta ilmaa. Ovalat, kuten kuopus sanoo. Ja keskimmäinen katseli tietä eilen kun tulimme kotiin: Pärkänen kävelee. Pojat keräävät joka aamu valkovuokkoja eskariin, niitä kasvaa lehtomaisessa rämemetsässä valtavina mattoina.

Maisema on vihertynyt, metsä tulee lähelle. Ja me marssimme sen läpi joka päivä, tänään miekkojen ja kilpien kanssa. Esikoinen oli rokkitähti, ehkä Olavi Uusivirta, 70-luvun verkkaritakissa ja aurinkolaseissa.

Huomenna lähdemme merimatkalle. Pukeudumme lämpimästi, koska luvassa on kylmää ja menemme saareen ja meren rantaan. Matka on niinkuin me, siinä on luvassa kaikkea. Tän voin luvata. Haluaisin voida blogata matkalla, mutta en uskalla ottaa konetta mukaan. Ei muuten, paska Acer joutaiskin viron mafialle, mutta omat rakkaat tekstini, niitä rosvot eivät osaisi arvostaa. Vai osaisko? Niitä ne lukisivat sitten, illoilla, siellä. Perheilleen, vaikkapa. Niistä tulisi semmoisia kronikoita, kiertäviä tarinoita rosvosuvuissa.

Olen varannut miehelleni ja minulle Saarenmaalla ratsastusretken. Yes, we can ride, quite well. (Olenhan ratsastanut viimeksi viisivuotiaana.) We can handle horses, oh yes, no problem. (Mieheni on ratsastanut ponilla 7-vuotiaana perheretkellä Kolmårdenissa.) Pidämme muutenkin metsissä silmät auki, koska siellä voi nähdä villisikoja. Lapset väittivät eilen, etteivät eläimet ole tosiasiassa villejä, että ne ovat kaikki jollakin tapaa kesyjä, kesytettyjä. He eivät usko villeyteen, että villeys olisi jotakin kovin paljon muuta kuin mitä tämä on missä me elämme. Mitä on villeys? Omillaan elämistä. Ovatko ihmiset villejä?

Anyway, rupean pakkaamaan, laitan hienoon punaiseen matkalaukkuun kirpparikurahousuja, savisia kumppareita, potan, leijan, kalsareita, villapaitoja, tuulta pitäviä takkeja.

LäpsLäpsLäps - hän hölkkää

ohimennen

Minulla on liian pitkät kynnet, koska kynsisakset ovat hukassa. Älä juokse kynsiini, varoitan ohimeneviä lapsia. Eilen kun peittelin esikoista, raapaisin häntä vahingossa otsaan niin että siinä oli aamulla pitkä naarmu. Tänä aamuna harjasin sitten tiiliseinää, kuraroiskeita siitä pois, kynnet lyhenevät. Iltapäivällä otamme poikien kanssa saippuavettä sankoon ja kokeilemme lähtevätkö väriliidun jäljet tiilestä pois.

Tänään leikkasin myös keittön narsissit, kukinnot pois! Ne olivat vanhoja ja lyhensin lehtiäkin, melkein kaikkia, saksilla vain, naps naps. Parvekkeelta tippuivat alas ylimääräiset osat. Se oli julmaa, julmaa teurastusta, leikkauspinnoista roiskui vettä käsilleni, maista sitä , maanitteli kasvi, maista, nuolaise, taste it darling, taste it, it will open something new for your. Katson kirkasta pisaraa kämmenselällä. En nuolaise, en mene lankaan.

Siivoamiseen voin ryhtyä vain jos se tapahtuu ohimennen, varta vasten ryhdyttynä urakka olisi liian raskas. Ikkuna kerrallaan, ja koko homman voi aina jättää. (Ja koti on kaunis kennel.)

Hiiri ei tullut viime yönä, epäilen, että sen takia, koska oli niin kylmä. Päivä oli niin kosteankylmä ja merellisen kalsea, että se pysytteli jossakin lämpimässä kolossa. Tai sillä oli muuta menoa, joku reissu. Tai matinea. Tänään heräsin siihen, kun pikkuiset olivat ottaneet kaapista korppuja ja makaroneja ja niitä rapisi alas portaita. Eväät leviävät, kyllä sillä syötävää riittää.

Tein matkavalmisteluja, kun lähdemme lauantaina matkaan. Hain varastosta matkalaukun ja totesimme, ettei sitä saa auki. Se on pantu numerokoodilla lukkoon, ja mikäköhän se koodi mahtoi silloin kaksi vuotta sitten olla...? Hieno laukku, muttei lukittuna kovin kätevä, tavaroiden kuljetusta ajatellen. Muita arvoja: hieno koskematon ilmatila. Hyvä istuin. Melko kevyt. Inspiroiva.

Löytyisikö jostakin paperilappu, jonne lukusarja on kirjoitettu?

Tänään olin muutenkin sekaisin. Rupesin pesemään ikkunoita, ja seiniä. Lampun päällä oli valtavasti pölyä. Ikkunasta tuli häiritsevän sellainen, ettei lasia enää huomaa. Jos portti toisaalle on liian huomaamaton, sinne voi luiskahtaa milloin vaan. Eikä tiedä kummassa on.

Sitten pyyhin pölyt keittiön kellosta, ja siitä irtosi luku 12, se kilisi lattialle (kello kuusi on myös pudonnut ja mennyt hukkaan) . Kello näytti oudolta, kahden tunnin pätkä keskellä päivää on liian pitkä ja hahmoton, sinne keskivaiheille voi eksyä. Aikaa hävisi, mutta liimasin numeron paperiliimalla takaisin, kaikki palasi ennalleen. Jos irrottaisi kaikki numerot, ja viisarit. Jättäisi vain sekuntiviisarin. Nyt, miksei yhtä hyvin nyt. Ei, tuntiviisari rauhoittaa. Se sanoo, ei nyt, vielä on aikaa, huomenna, juuri nyt kuuluu tehdä jotakin muuta.

Rauhallisena päivänä, ajattelen maitovalaan tai molekyylin näkökulmasta, jonkun aika ison tai aika pienen, liikkumattoman, sellaisen joka ei tee käsillään mitään. Äiti, ole taas se hainraato. Minussa on kääre, joka on kiinnitetty väkäsillä ja ne väkäset tarttuvat liikkuessa jonnekin maastoon, oksiin ja pensaisiin j a k o k o p a k e t t i a u k e a a ja on auki.

Esikoinen tulee eskarista ja on raivoissaan ja ärtynyt. Miten pystyisin aina olemaan auki, ottamaan syliin? Tänään aamulla herättyäni päätin heti mennä kertomaan hänelle, että hän on tärkeä. Häntä ja ylivilkkautta ei jakseta, ei jaksa kukaan, ei kaverit, opettajat eivätkä vanhemmatkaan. Päätin taas jaksaa. Katsoimme tappajadinosaurusohjelmaa yhdessä makoillen sohvalla. Kestää kauan ennen kuin pääsemme samalle puolelle. Velociraptorilla oli höyhenet, niin ja ihmiselläkin on surkastunut vilkkuluomi, onkohan se joskus ollut samanlainen kuin linnuilla ja krokotiililla, pyyhkäissyt silmän yli.

Joku runoilija kertoi nousseensa sängystä, ottaneensa muutaman askeleen huoneen poikki, jossakin etelämmässä maassa ja astuneensa paljaalla jalalla hiiren päälle, joka oli juuri sekin ylittämässä samaan aikaan lattiaa, vinosti toiseen suuntaan. Niin voisi käydä täälläkin, ulkona sataa ja hiiri on kilistellyt jo kolmena yönä sängyn alla. Elämässäni ensimmäisen kerran viritän hiirenloukun, pian. Camembertia.

Sataa, ja se on ihanaa. Saa tuntumaan syksyltä, uudelta alulta.

väsymystä

Liian monia projekteja, liian väsy. Ei jaksa kuin nukkua. Lähdemme ajamaan autolla. Sataa kevyesti ulkopuolella. Risteyksessä vastaan tulee auto, jonka takapenkillä istuu nuori mies, poika, pian mies, lasiin nojaten, käsi leuan alla ja hän katselee hymyillen ja mietteissään ulos ikkunasta. Kasvot aivan lähellä pisaraista lasia. Hän näyttää onnelliselta. Melkein liian onnelliselta. Hän ei tajua realiteetteja. Hän tajuaa realiteetit hyvin. Hän on ajatuksissaan.

Kaakelikaupan pihalla lapset tappelevat ja nujakoivat takapenkillä. He sanovat rumista sanoista ja ruumiinosista vain alut. Kuopus täydentää ne. Hän on kaksi ja puhuu kuin karjavaras. Olen väsynyt, koska tekemistä on liikaa. Uupuessaan pysähtyy ja lepää. Yritän levätä siinä autossa. Vasemmalla on pitkä rivi autoja, näen monen etupenkin yli, monta ohjauspyörää. Tunneli. Ilmasilta. Kuuntelen radiota, sen minkä voin. Lehto-sanasta tulee surullisia mielleyhtymiä. Lehdossa useimmiten sataa. Maailma on niin toimiva ja looginen. Loogista leikkiä. Mikä on sitten se ehdoton vakava totuus, koska onhan sellainenkin oltava. Ajattelen, että totuus on siinä, mitä he ajattelevat tästä, jo kaiken kokeneet.

Kaakelikaupassa on ilmainen kahvi- ja kaakaomaatti. Kuopus esittäytyy, kertoo nimensä, tätä nykyä seuraavasti: Minä olen A, paitsi. Mun nimi on A, paitsi.

Nukun iltapäivänokoset, että saisin seitsemän vuoden univelat pois. Kun herään, lasten elokuva on loppunut, eikä kukaan ole laittanut tv:tä kiinni, sieltä tulee laukkakilpailuja. Makaan uupuneena.

Eilen illalla makasin myös uupuneena, ajattelin nukahtaa. Lueskelin Väinö Kirstinän muistelmia 60-luvulta. Yhtäkkiä kuulin sängyn alta kilinää. Olit sitten kasvanut missä yhteiskunnassa tahansa, maalla tai kaupungissa, täällä tai savannilla, varustettu millaisilla skeemoilla tahansa, niin tiedät, se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Hiirtä. Sängyn alla on nimittäin jääkiekkopeli ja lasten helistin (sekin muuten vaaleanpunainen hiiri). Olin kyllä onnellinenkin, hiiri oli arvioinut minut raadoksi tai poissaolevaksi, minun siis täytyi olla sitä. Yhtäkkiä ei enää väsyttänytkään, rupesimme rakentamaan hiirelle morsiushunnusta ansasäkkiä, jonne se voisi juosta. Mies kömpi sängyn alle autoradan kiskon kanssa, ja minä olin sängyn päällä valmiina muuten vaan. Siellä se pieni samettiturpa päästäinen oli hädissään, mutta esiin se ei tullut. Sängyn alla oli vaan pussi, jossa oli auringonkukansiemeniä, lasten eväitä sängynalusretkiltä. Ehkä hiirtä ei ollutkaan, (päässäni saattoi kilistä muutenkin). Luulin kyllä nähneeni sen, se oli todella nopea, meni pitkin seinänviertä, musta pieni samettipallo. No, mukava on nukkua, kun se hiiri saattaa kiivetä sängyn jalkaa pitkin ylös.

Virtahevoista tuli luontofilmissä tänään. Ne möhköotukset liikkuvat taivaallisen lumoavan kevyesti vedessä. Miten pähkähullusti, juoksevat joen pohjalla. Kenen älyvapaa (mutta toimiva) idea. Toisaalta ne ovat julmia taistelijoita: kasvinsyöjiä, mutta kuitenkin tappoivat uivia seeproja, vaan kokeillaakseen miten hampaat uppoavat lihaan.

Minulla oli lapsena koira, jolla oli tapana näykätä etuhampailla joskus hellästi käsivartta, vain silloin kun se oli iloinen, kun se halusi osoittaa, että olemme samaa laumaa. Etuhampaat sen suussa, isojen kulmahampaiden välissä olivat suloisen pienet ja matalat.

Illalla aloitin lukemaan pojille taas Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjaa. Makasin itse kovalla lattialla, siinä veti, ovi oli auki. Ajattelin tilannetta, jossa minulle on luettu niin.

Laella

Hiukset

Kokko

Odotus

lasten satuja

Nyt tulee sulle lasten satuja, omia tarinoita, mä en ota näistä mitään vastuuta. Kertojana on ensin V, 4 vuotta:

Olipa kerran pahkasika, joka meni ylös vuorelle leikkimään ja siellä heti huomasi pienen punaisen kukan. Ja pupun! Pahkasika hyppäsi pupun päälle. Pupu muuttui paahtisleiväksi.

Oli prinssi ja pahanoitasammakko. Ne elivät kauan onnellisina maassa. Ne ostivat kukan. Kukalla oli kukka nenänä. Noitasammakolla oli pussi jyviä, se antoi ne puulle.

Pupulla oli kukkaruukku, jossa oma kukka kasvoi, kupista joi omaa mehua. Näki pienen taulun, isä oli se keväällä ottanut (kuvan). Nyt oli jo talvi. Hän alkoi tehdä salakoulujuttuja. Hän piiloutui isoon ruukkuun, jonka sisällä oli elämän ihmeet. Tulee elämän satu: Oli iso iso valtava jättiläinen. Se meni elämässä kauppaan. Ovi oli liian pieni. Se meni yläkerran ikkunasta, mutta ei voinut seistä suorana, talo olisi mennyt rikki. Mutta se seisoi, ja talo meni rikki. Se osti kukkakaupasta sata kukkaruukkua ja löysi ison kivimöhkäleen, jossa oli ihana ihana ihana hellä vauva. Espanjassa ne katsoivat työmiestä, jolla oli puhelin taskussa kätkössä mätkössä. Sen pituinen se.

Puu oli uimamatkalla. - Oli kerran puu. Kylpylässä. Joka kohta meni sinne altaaseen. Sieltä hän huomasi kaverin, eskosaupin. Heitti sen päälle roiskuvaa vettä, oli tyynysotaa. Löysi taas vauvan, arvaa mistä hän löysi vauvan? Altaan pohjalta. Sitten meni kotiin. Pani auki oven ja kiinni oven. Sen pituinen se.

Oli kampela jolla oli sukka. Ja hän eli elämänsä loppuun asti.

Koira meni markkinoille ja osti sieltä vihannespussin. Ja ison valtavan ankan. Jolla oli nenässä nahkaa. Ja syötti, syötti toiselle, se antais toiselle, se toiselle. Otti vaan traktorin, pyörän sisälle pumppas sen, yksi pyörä ei liikkunut, se jossa oli ankka sisällä. Ankka viihtyi koiran luona: ihanan siistiä ja mukavaa: kampeloita, manteloita, mammoja. Mehua. Lattialla nukkuivat, katsoivat tv:tä, siellä oli pieni mies, jolla oli kädessä pamppu.

A, 2 vuotta, keksi seuraavan tarinan:

Käärme tuli sillan päälle. Putos pois, varmaan. Tikkaita pitkin, lautoja ma kävelin, ei se tuu portaita. Ei sillä oo jalkoja, ikinä.

H, 6 vuotta, esitti kaiken laulaen, jostain syystä. Syystä, jota en tiedä, arvailen vaan:

Elipä kerran viekas kettu, kolo vuoren päällä, asusti, kasvatti kukkia, linnut viheltelivät kuin iloiset prinssit, hämähäkinsieniä ja verkkoja se söi.

Hän piilotti sen joka kerta, ettei kukaan näkisi. Äiti näki, taikasormuksen ja taikakuulan. "Oletteko te taikaa?", äiti kysyi. "Kuula isäntä, sormus emäntä. Ei ole lapsia.", he vastasivat. Tahtoivat sormus ja kuula lapsen, joka olisi tyttö ja poika. He saisivat asustaa yhdessä. Hän sanoi: "Päivää". Poika sanoi: "Hei, rei, pei, sei." Tyttö sanoi: "Seis". Poika: "Reis." Se on niinkuin reisi. Kuula oli poika. He olivat matkalla satoja tuhansia vuosia. Espanjassa. Siellä ne takat polttivat tuhkaksi ja tanssivat ja ilmat lämpenivät. Näin sitä mennään, näin sitä mennään, tyttö lauloi pojan kanssa.

Sammakko asui lammessa, söi omenaa, päärynää. Apinat pudotti ne sinne, ei syötyjä vaan tuoreita. Apinat pudotti, yksi sammakko oleili lampun lähistöllä ja löysi kullan kiiltoa, koetti silmään panna sitä, mutta ei saanut, multaan en sitä kätke, mä kätken ja jossa on paljasta hiekkaa, sinne mä sen piilotan ja kun tahdon saan sitä mitä haluan, pitäis toteutua..

Elipä kerran puu, ruukku oli suku vain, hän avasi porttinsa aina ohikulkijoille, hän oli mies, pikku tyllerö mies, hän asusti yksin, koska hän halusi ottaa sangon, pariksensa varis, sitten hän kirkui vain, raakkui, vain raakkui varis, yksinoloinen, poloinen, koloinen, kolotti hampaitaan, etsi kaveri, voin kanssas jäädä, kun tahtoi hän, kun tahtoi hän, kun tahtoi hän, alkuun tänne näin, tuossa karsinassa istui hän, ylösalaisin oli hän heppa.

Maa ei niele lapsia.

Ensimmäinen kevätsade kostutti maata vähän, sai aikaan märän pölyn tuoksun.

Kaksivuotias miekkailee sillä tavalla, että hän panee silmät pienemmälle ja hutkii summittaisesti lähiympäristöön vasemmalla kädellä. Hän hakkaa pari minuuttia yhtä ja samaa kohtaa parvekkeen ovessa. Hän nauraa kun muut nauravat. Pojat puhaltelevat parvekkeella ilmapalloja, joita ostin Kampin tiimarista, ja päästävät ne lentoon, ja ne hörlöttävät ilmat pois ja törmäilevät ympäriinsä ja osuvat kaikkia vatsaan ja kasvoihin. Hervottomat linnut! Nelivuotias nauraa naurua joka tarttuu, se pulppuaa jostakin niin syvältä, hän ei pysty sitä estämään, se vaan jatkuu. Aivan kuin se tulisi jonkun linnun rinnasta, vaikka kyyhkysen.

Lääkärinvastaanotto keskustassa on vanhassa (jugend)talossa, jossa on viihtyisä portaikko. Käytävät ovat kapeat ja sokkeloiset. Istun ja ohitseni kävelee sairaanhoitaja korkokengissä, hän näyttää hyvin koossapysyvältä ja hän viipyilee ja vie tavaroita kahteen varastohuoneeseen, jotka ovat täynnä jotakin kummallista rojua, joita ei tarvita koskaan. Laitteita, joista kukaan ei tiedä, mihin niitä voisi käyttää. Toinen komeroista on niin täynnä, että hoitaja ei mahdu sinne sisään. Hoitajan kävellessä kuuluu suih, suih. Sukkahousut, varmasti, hän hoitelee asioita näennäisesti.

Tästä kaikesta tulee mieleen samanlainen tunnelma jossakin muualla - missä se oli - missä oli lääkäri, joka avasi työpöydän ylimmän laatikon ja hyppäsi sinne ja yhtäkkiä olimme sotatantereella. Missä oli hoitajia, jotka olivat sisältä oikeata tuoretta pullaa. Kun astuin sisään, siellä oli kuvioidut kokolattiamatot, askel oli vaimea. Seinillä oli isoja tauluja, seinänvierillä isoja vihreitä kasveja ja... minä en voinut puhua, koska minulla oli angiina, pahin kurkkutulehdus mitä koskaan. Ne bakteerit Britanniassa, jotka syövät lihaa, niistä oli juttuja iltapäivälehtien etusivuilla, ne sikiävät kosteassa ilmanalassa paikoissa, joita kukaan ei tunne. Lääkäri alkaa kysellä tiedänkö minä Suomessa paikkoja, joista löytyisi sodanaikaisia aseita tai tykkilavetteja. Hän ottaa pöytälaatikosta lastan, jolla hän katsoo kurkkuuni, lastoja oli laatikossa vain yksi. Vain yksi. Lääkäri esittää talvisodan ilmeitä, haavoittumisia, kunnianhimoa, voittoa, ihailua - en vielä tiedä, että tulen tapaamaan hänet vielä monesti, monesti, koska angiinani ei parane, vaan pahenee. On aina helle, aina sataa, isot pörisevät pommikoneet lentävät matalalla.

Luulen, että minulla on kuumetta. Päivä oli niin uuvuttava. Franz Biberkopfkin tuntui äsken tv:ssä niin tutulta. Sitäpaitsi, aamulla kun herää, silmiä särkee, sen on merkki, että nukun liian vähän. Illalla menimme vielä poikien kanssa ulos, ja yhtäkkiä pihassa oli lapsia kuusi tai enemmän. Lämpimien iltojen tultua ulko-ovikin on aina auki, enkä tiedä, keitä on sisällä ja keitä ulkona, 3 - 5 lasta kuitenkin ehkä sisällä ja ulkona yhteensä ja huudan alas portaisiin: Keitä siellä on? Ja lapset vastaavat kuuliaisesti kuuliaisesti koko nimellä.

Onhan se aika liikuttavaa; lapsi heittää palloa, siis kaikin voimin, eteenpäin ja pallo putoaa 20cm hänen jaloistaan, taaksepäin. Varsinainen pallonheiton suomenmestari. Pieleen menevät piruetit, sählymailan kanssa, maila jää takkuun jalkojen väliin. Mailalla lyödään palloa huti. Tai kuin keskimmäinen tänään: vain maila irtosi käsistä lentoon, pallo jäi paikoilleen. Sukset, jotka menevät liikaa ristiin. Luistimet jalassa oleva keskimmäinen - voit kuvitella maailman ilman kitkaa ja lihasjännitystä: ei olisi hyvä, parempi pitää vartalo jäykkänä. Lopuksi mennään pissalle potalle ja pissa suihkuaa pippelistä silmään ja tukkaan. Se hämmästyttää kaikkia.

aloitan kirjoittamisen yhä väärästä päästä, yhä vaan hiiviskelen kirjoittamisen liepeillä, vaikka teen sitä nytkin. Eikö tämä ole todellista kirjoittamista? Ellei ole, miksen sitten kirjoita sitä todellista, vakavaa kirjoittamista? Ainoa tapa edetä on kirjoittaa, eikä pohtia sitä.

Huomaan kaipaavani roolihenkilöitä, ettei aina tarvitsisi täälläkään kertoa itsestäni, koska eivät nämä asianikaan minuun liity sen enempään kuin kehenkään muuhun.

Lääkäri teippaa potilaiden välissä rahat haavateipillä kiinni reseptiin ja panee kuoreen. Vihreällä taulukonnäköisellä paperilla lukee mustekynällä vinosti: Onnea!

Tänään vietin lähes koko päivän miettien rakkautta ja ystävyyttä, sanaa täydellisyys. Välillä ajattelin masentuneena, miten olen tuhlannut kokonaisen päivän saamatta mitään sen kummempaa aikaiseksi.

Kehittelin kuitenkin henkilöhahmoa, joka näkee kaiken täydellisenä, hän törmää aina vain täydellisiin miehiin. Hänen tapansa hahmottaa maailmaa on omanlainen. Hän on tyytymätön joihinkin asioihin, mutta ei voi myöntää puutteita niissä, vaan hänen on ylläpidettävä näkemystä täydellisyydestä. Sama henkilöhahmo kävelee uniinsa, tyhjyyteen. Hän odottaa, että joku estäisi, mutta kukaan ei estä. Hän jää vaeltelemaan sinne.

Narsisseissa pöydällä on ylipitkät kukkavarret, ne ovat liian hämärässä.

Västäräkkejä on kuulemma jo täällä. Kevät etenee niin vauhdilla. Huomaan sen näin väsyneenä pienistä eläimistä, jotka ilmaantuvat jostakin lähietäisyydelle. Tänään: hämähäkki tuolin selkänojalla, muurahainen tuolin jalassa ulkona, kun meillä oli mehukestit.

Lapsissa huomaan samanlaista muurahaispelkoa kuin itsessäni lapsena. Muurahaiset tulivat, kiipesivät ylös jalkojani, pistivät kirveltävästi. Menin pakokauhuun, luulin, että ne syövät elävältä. Kun on matalampi, nekin näyttävät isoilta, ja niitä on paljon, koko maa liikkuu mustana. Keskimmäinen kävelee puistosta kotiin kuin maa polttaisi ja päästelee kauhunparahduksia, katse koko ajan maassa. Nykyään en pelkää niitä, väistelen, että mahdollisimman harva jäisi rattaiden pyörien alle.

Kuopus oli nukahtanut tähän sisään tullessaan. Uni tulee joskus yllättäen. Kesken matkan.

Sitä tuntee elävänsä. Hämmästyy itseään, heittäytyy täysillä, kuten aamulla eskariin mennessä juoksukilpaan esikoisen kanssa. Hän on nopea, jos kukaan, niin hän on, mutta totesin, että pääsen minäkin vielä juoksemaan, lihakset olivat aamulla rennot, ilman mitään muuta ohjelmaa tai skeemoja, ne olivat heti valmiit juoksuun. Juoksimme valkovuokkometsän poikki, keskimmäinen tuli perässä kuopuksen rattaita työntäen. Punarinta visersi, sekin on jo tullut. Kunpa niitten tulemisen näkisi, sen miten ne asettuvat pohjoisiin metsiin. Tuntuuko tutulta, tulevatko kuin kotiin vai vierasmajaan. Onko linnuilla jo kaikki mukana kun tulevat, laulu tärkeimpänä. Muistan miten pääskyset tulivat aina lapsuudenkotiini, ne huomasi taivaan seittikuvioista, ilma risteili eri tavalla, yhtäkkiä taivaalla oli lintuja jotka käyttivätkin ilmatilaa aivan suvereenisti. (Lentävistä olennoista lepakot ovat kuitenkin kaikkein absurdimpia, miten mikään voi lentää niin, suorakulmaisesti, kääntyen 90 asteen kulmissa, se on jo luonnotonta, lepakoissa on jotakin pelottavaa, konemaista, yliluonnollista).

Kevät tuo mieleen kissan ja sammakon taistelun. Kissan julmuuden, sen leikin, sen kylmät silmät. Sammakon tykyttävän pelon. Kissan neulamaiset kynnet ja hampaat sammakon iholla. Olen nähnyt sen taistelun. Sellainen on minulle kevät.

Tulemme eilisiltä synttäreiltä. Perheeseen on tulossa kolmas lapsi, syksyllä. Vauvan tulo on saanut koko perheen rennoksi, me lämmittelemme siinä ilmapiirissä, perheen isä istuu sohvalla käsi nojalla, yhtäkkiä heillä ei ole mitään huolia. Yhtäkkiä he ovat huomanneet, että elämästä voi nauttia, se on aivan uusi tunne. Onnea on tulossa vielä lisää. Sitä on edessä, ja jo takana, se on suurenmoista.

Kotimatkalla autossa pojat puhuvat tulevaisuudesta, aikuisuuden haaveista. Esikoinen suunnittelee aikuisena hankkivansa mopon ja menevänsä sillä Tapiolaan ja Helsinkiin. (Kestääkö Helsinki? Se rapautuu niin herkästi.) Ostavansa karkkia ja jotain tinksejä ja laittavansa ne salkkuun ja ajavansa takaisin. (Onhan tällainen espoolaista elämää noin niinkuin normistikin.) Keskimmäinenkin kiirehtii sanomaan, että hän myös aikuisena käyttää jo sitten rahoja ja ostaa pari karkkipöttiä.

Käsikirjoituskurssilla puhuttiin siitä, että miten vaarallista on elämässä toivoa actioniä, toivoa, että jotakin tapahtuisi. Koska sitten kuitenkin pian tapahtuu. (Minä toivoin, että saisin oikein rohkeita ja eläväisiä lapsia. Kerjäsin verta nenästäni, sain mitä halusin, oikein korkojen kanssa.) Toivoin, että saisin kirjoittamisen käyntiin. Kyllä. Mitä kirjoittamiselta sen jälkeen odotan? En tiedä, eikä kukaan muukaan. Vasta odotuksetko tuovat jonkun lopputuleman?

Kun makaat sairaalasängyssä, ympärillä on hyörinää, verhojen takana, ikkunasta tulvii valoa. Eiko tunnukin siltä, että elämässä, siinä edessäsi, on ovi, josta voi astua pois? Vai tuntuuko siltä, että kaikki, aivan kaikki, on siinä sairaalahuoneessa? Joskus oven takana oleva on todempi, omempi kuin se vieras, kylläkin hoidoltaan hyvä, paikka. Sen oven takana ei ole mikään yksi tila, talo, tai huone. Ei, ei ollenkaan. Oven voi jättää raolleen, minä itse asiassa (I prefer..) pidän sitä vähän raollaan, vanhaa peiliovea, oven reunojen läpi tihkuu kuitenkin valoa, vaikka se olisi kiinnikin. Vaikka se on kiinni, en koskaan unohda oven olemassaoloa. Se on aina siinä, joka on oikein hyvä.

Jos on kaksi puolta.

Kävelin kerran kesällä auringossa, vanhan punatiilirakennuksen viertä, suoraa tietä. Tiilirakennus oli WEMI-muovitehdas. Olin menossa sinne kesätöihin. Oli ensimmäinen päivä. Aurinko lämmitti ja häikäisi. En voinut pitää silmiä auki. Oli niin kirkasta. Vieressä oli junarata, juna kohisi oli. Radanvarren ohdakkeet ja korret heiluivat. Paperit pöllähtivät kädestäni lentoon. En nähnyt enää tehdasta.

En voi kuvitella ihmistä, joka olisi vähemmän vapaa kuin minä. Tekemään asioita. Menemään minne haluaa.

Tämän kevään tavoitteena on vielä: puhaltaa saippuakuplia.

(Käsikirjoitukseni oli kuulemma tarkovskimainen.)

Meitä nauratti aina hirveästi kuudennella luokalla, kun Katja teki kirjoitusvihreitä, hän kirjoitti nimensä Kalja, kun unohti t:n viivat. Heti kyllä ajattelee, että siinä on painovirhe, kun sanoo, että valtava kalu, että se pitäisi varmaan olla "katu". Muttei pitäisi.

Sitä jotenkin ajattelee itse olevansa tyhmä sikäli, että toistelee samoja kuvioita, mutta sitten yhtäkkiä huomaa, että niinhän muutkin. Heittelen halpoja seteleitä ilmaan, mutten ole ainoa.

Kuitenkin pelkään hiukan. Kaikki on liian jännittävää.

Mitä voisi kirjoittaa vartissa, samalla kun syö? Kun on lähdössä opiskelemaan käsikirjoituksen tekoa. Sen, että rinnassani on sydän, eikä se ole mikään Intel inside tällä kertaa, vaan oikea ja punainen. Pieni huovutettu, poikani tekemä.

Matkalla hankin lisää sydämiä, kasvinosia, öljyisiä kukintoja. Ihmisten iloksi ne on purkkiin pantu. Nytkin syön yhdeltätoista lounasta, vaikkei ole nälkä, mutta kun kohta en voi enää syödä.

Ja matkalla, siellä ei ole enää hankia, joihin nojata vaan kaikki on auki.

Mitä mietin nyt? Sitä, että olen huono ihmissuhteissa, törmäilen maailman kanssa, minun kannattaisi erakoitua kokonaan, monelta harmilta vältyttäisiin. Maailman kanssa minun pitäisi aina käyttää realease methodia, silleen jättämistä. Se ei ole passiivisuutta, vaan jotakin sellaista, joissa pysähdytään ja tutkaillaan sitä tilannetta joka on.

Aamulla koin kylläkin onnen hetken: puhuimme eteisessä ulos pukiessamme nukkumisesta, ja kuopus tuli halaamaan minua ja sanoi minulle: Minä ngukun sinua varten. Hän on niin hellyyttävä, vaalea pieni peikko, nautin hänen pienuudestaan. Hän on 95 senttiä, kengännumero on 26 ja hän on helposti nostettavissa ylösalaisin. Hänellä on muuten hyviä tapoja: puida nyrkkiä tv:n edessä kun se on auki, ja äristä hampaidensa välistä: Tuupas kii!