Maa ei niele lapsia.

Ensimmäinen kevätsade kostutti maata vähän, sai aikaan märän pölyn tuoksun.

Kaksivuotias miekkailee sillä tavalla, että hän panee silmät pienemmälle ja hutkii summittaisesti lähiympäristöön vasemmalla kädellä. Hän hakkaa pari minuuttia yhtä ja samaa kohtaa parvekkeen ovessa. Hän nauraa kun muut nauravat. Pojat puhaltelevat parvekkeella ilmapalloja, joita ostin Kampin tiimarista, ja päästävät ne lentoon, ja ne hörlöttävät ilmat pois ja törmäilevät ympäriinsä ja osuvat kaikkia vatsaan ja kasvoihin. Hervottomat linnut! Nelivuotias nauraa naurua joka tarttuu, se pulppuaa jostakin niin syvältä, hän ei pysty sitä estämään, se vaan jatkuu. Aivan kuin se tulisi jonkun linnun rinnasta, vaikka kyyhkysen.

Lääkärinvastaanotto keskustassa on vanhassa (jugend)talossa, jossa on viihtyisä portaikko. Käytävät ovat kapeat ja sokkeloiset. Istun ja ohitseni kävelee sairaanhoitaja korkokengissä, hän näyttää hyvin koossapysyvältä ja hän viipyilee ja vie tavaroita kahteen varastohuoneeseen, jotka ovat täynnä jotakin kummallista rojua, joita ei tarvita koskaan. Laitteita, joista kukaan ei tiedä, mihin niitä voisi käyttää. Toinen komeroista on niin täynnä, että hoitaja ei mahdu sinne sisään. Hoitajan kävellessä kuuluu suih, suih. Sukkahousut, varmasti, hän hoitelee asioita näennäisesti.

Tästä kaikesta tulee mieleen samanlainen tunnelma jossakin muualla - missä se oli - missä oli lääkäri, joka avasi työpöydän ylimmän laatikon ja hyppäsi sinne ja yhtäkkiä olimme sotatantereella. Missä oli hoitajia, jotka olivat sisältä oikeata tuoretta pullaa. Kun astuin sisään, siellä oli kuvioidut kokolattiamatot, askel oli vaimea. Seinillä oli isoja tauluja, seinänvierillä isoja vihreitä kasveja ja... minä en voinut puhua, koska minulla oli angiina, pahin kurkkutulehdus mitä koskaan. Ne bakteerit Britanniassa, jotka syövät lihaa, niistä oli juttuja iltapäivälehtien etusivuilla, ne sikiävät kosteassa ilmanalassa paikoissa, joita kukaan ei tunne. Lääkäri alkaa kysellä tiedänkö minä Suomessa paikkoja, joista löytyisi sodanaikaisia aseita tai tykkilavetteja. Hän ottaa pöytälaatikosta lastan, jolla hän katsoo kurkkuuni, lastoja oli laatikossa vain yksi. Vain yksi. Lääkäri esittää talvisodan ilmeitä, haavoittumisia, kunnianhimoa, voittoa, ihailua - en vielä tiedä, että tulen tapaamaan hänet vielä monesti, monesti, koska angiinani ei parane, vaan pahenee. On aina helle, aina sataa, isot pörisevät pommikoneet lentävät matalalla.

Luulen, että minulla on kuumetta. Päivä oli niin uuvuttava. Franz Biberkopfkin tuntui äsken tv:ssä niin tutulta. Sitäpaitsi, aamulla kun herää, silmiä särkee, sen on merkki, että nukun liian vähän. Illalla menimme vielä poikien kanssa ulos, ja yhtäkkiä pihassa oli lapsia kuusi tai enemmän. Lämpimien iltojen tultua ulko-ovikin on aina auki, enkä tiedä, keitä on sisällä ja keitä ulkona, 3 - 5 lasta kuitenkin ehkä sisällä ja ulkona yhteensä ja huudan alas portaisiin: Keitä siellä on? Ja lapset vastaavat kuuliaisesti kuuliaisesti koko nimellä.

Onhan se aika liikuttavaa; lapsi heittää palloa, siis kaikin voimin, eteenpäin ja pallo putoaa 20cm hänen jaloistaan, taaksepäin. Varsinainen pallonheiton suomenmestari. Pieleen menevät piruetit, sählymailan kanssa, maila jää takkuun jalkojen väliin. Mailalla lyödään palloa huti. Tai kuin keskimmäinen tänään: vain maila irtosi käsistä lentoon, pallo jäi paikoilleen. Sukset, jotka menevät liikaa ristiin. Luistimet jalassa oleva keskimmäinen - voit kuvitella maailman ilman kitkaa ja lihasjännitystä: ei olisi hyvä, parempi pitää vartalo jäykkänä. Lopuksi mennään pissalle potalle ja pissa suihkuaa pippelistä silmään ja tukkaan. Se hämmästyttää kaikkia.