väsymystä

Liian monia projekteja, liian väsy. Ei jaksa kuin nukkua. Lähdemme ajamaan autolla. Sataa kevyesti ulkopuolella. Risteyksessä vastaan tulee auto, jonka takapenkillä istuu nuori mies, poika, pian mies, lasiin nojaten, käsi leuan alla ja hän katselee hymyillen ja mietteissään ulos ikkunasta. Kasvot aivan lähellä pisaraista lasia. Hän näyttää onnelliselta. Melkein liian onnelliselta. Hän ei tajua realiteetteja. Hän tajuaa realiteetit hyvin. Hän on ajatuksissaan.

Kaakelikaupan pihalla lapset tappelevat ja nujakoivat takapenkillä. He sanovat rumista sanoista ja ruumiinosista vain alut. Kuopus täydentää ne. Hän on kaksi ja puhuu kuin karjavaras. Olen väsynyt, koska tekemistä on liikaa. Uupuessaan pysähtyy ja lepää. Yritän levätä siinä autossa. Vasemmalla on pitkä rivi autoja, näen monen etupenkin yli, monta ohjauspyörää. Tunneli. Ilmasilta. Kuuntelen radiota, sen minkä voin. Lehto-sanasta tulee surullisia mielleyhtymiä. Lehdossa useimmiten sataa. Maailma on niin toimiva ja looginen. Loogista leikkiä. Mikä on sitten se ehdoton vakava totuus, koska onhan sellainenkin oltava. Ajattelen, että totuus on siinä, mitä he ajattelevat tästä, jo kaiken kokeneet.

Kaakelikaupassa on ilmainen kahvi- ja kaakaomaatti. Kuopus esittäytyy, kertoo nimensä, tätä nykyä seuraavasti: Minä olen A, paitsi. Mun nimi on A, paitsi.

Nukun iltapäivänokoset, että saisin seitsemän vuoden univelat pois. Kun herään, lasten elokuva on loppunut, eikä kukaan ole laittanut tv:tä kiinni, sieltä tulee laukkakilpailuja. Makaan uupuneena.

Eilen illalla makasin myös uupuneena, ajattelin nukahtaa. Lueskelin Väinö Kirstinän muistelmia 60-luvulta. Yhtäkkiä kuulin sängyn alta kilinää. Olit sitten kasvanut missä yhteiskunnassa tahansa, maalla tai kaupungissa, täällä tai savannilla, varustettu millaisilla skeemoilla tahansa, niin tiedät, se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Hiirtä. Sängyn alla on nimittäin jääkiekkopeli ja lasten helistin (sekin muuten vaaleanpunainen hiiri). Olin kyllä onnellinenkin, hiiri oli arvioinut minut raadoksi tai poissaolevaksi, minun siis täytyi olla sitä. Yhtäkkiä ei enää väsyttänytkään, rupesimme rakentamaan hiirelle morsiushunnusta ansasäkkiä, jonne se voisi juosta. Mies kömpi sängyn alle autoradan kiskon kanssa, ja minä olin sängyn päällä valmiina muuten vaan. Siellä se pieni samettiturpa päästäinen oli hädissään, mutta esiin se ei tullut. Sängyn alla oli vaan pussi, jossa oli auringonkukansiemeniä, lasten eväitä sängynalusretkiltä. Ehkä hiirtä ei ollutkaan, (päässäni saattoi kilistä muutenkin). Luulin kyllä nähneeni sen, se oli todella nopea, meni pitkin seinänviertä, musta pieni samettipallo. No, mukava on nukkua, kun se hiiri saattaa kiivetä sängyn jalkaa pitkin ylös.

Virtahevoista tuli luontofilmissä tänään. Ne möhköotukset liikkuvat taivaallisen lumoavan kevyesti vedessä. Miten pähkähullusti, juoksevat joen pohjalla. Kenen älyvapaa (mutta toimiva) idea. Toisaalta ne ovat julmia taistelijoita: kasvinsyöjiä, mutta kuitenkin tappoivat uivia seeproja, vaan kokeillaakseen miten hampaat uppoavat lihaan.

Minulla oli lapsena koira, jolla oli tapana näykätä etuhampailla joskus hellästi käsivartta, vain silloin kun se oli iloinen, kun se halusi osoittaa, että olemme samaa laumaa. Etuhampaat sen suussa, isojen kulmahampaiden välissä olivat suloisen pienet ja matalat.

Illalla aloitin lukemaan pojille taas Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjaa. Makasin itse kovalla lattialla, siinä veti, ovi oli auki. Ajattelin tilannetta, jossa minulle on luettu niin.