aloitan kirjoittamisen yhä väärästä päästä, yhä vaan hiiviskelen kirjoittamisen liepeillä, vaikka teen sitä nytkin. Eikö tämä ole todellista kirjoittamista? Ellei ole, miksen sitten kirjoita sitä todellista, vakavaa kirjoittamista? Ainoa tapa edetä on kirjoittaa, eikä pohtia sitä.
Huomaan kaipaavani roolihenkilöitä, ettei aina tarvitsisi täälläkään kertoa itsestäni, koska eivät nämä asianikaan minuun liity sen enempään kuin kehenkään muuhun.
Lääkäri teippaa potilaiden välissä rahat haavateipillä kiinni reseptiin ja panee kuoreen. Vihreällä taulukonnäköisellä paperilla lukee mustekynällä vinosti: Onnea!
Tänään vietin lähes koko päivän miettien rakkautta ja ystävyyttä, sanaa täydellisyys. Välillä ajattelin masentuneena, miten olen tuhlannut kokonaisen päivän saamatta mitään sen kummempaa aikaiseksi.
Kehittelin kuitenkin henkilöhahmoa, joka näkee kaiken täydellisenä, hän törmää aina vain täydellisiin miehiin. Hänen tapansa hahmottaa maailmaa on omanlainen. Hän on tyytymätön joihinkin asioihin, mutta ei voi myöntää puutteita niissä, vaan hänen on ylläpidettävä näkemystä täydellisyydestä. Sama henkilöhahmo kävelee uniinsa, tyhjyyteen. Hän odottaa, että joku estäisi, mutta kukaan ei estä. Hän jää vaeltelemaan sinne.
Narsisseissa pöydällä on ylipitkät kukkavarret, ne ovat liian hämärässä.
Västäräkkejä on kuulemma jo täällä. Kevät etenee niin vauhdilla. Huomaan sen näin väsyneenä pienistä eläimistä, jotka ilmaantuvat jostakin lähietäisyydelle. Tänään: hämähäkki tuolin selkänojalla, muurahainen tuolin jalassa ulkona, kun meillä oli mehukestit.
Lapsissa huomaan samanlaista muurahaispelkoa kuin itsessäni lapsena. Muurahaiset tulivat, kiipesivät ylös jalkojani, pistivät kirveltävästi. Menin pakokauhuun, luulin, että ne syövät elävältä. Kun on matalampi, nekin näyttävät isoilta, ja niitä on paljon, koko maa liikkuu mustana. Keskimmäinen kävelee puistosta kotiin kuin maa polttaisi ja päästelee kauhunparahduksia, katse koko ajan maassa. Nykyään en pelkää niitä, väistelen, että mahdollisimman harva jäisi rattaiden pyörien alle.
4 comments:
Hyvä teksti, samanlaisten ajatusten parissa olen itsekin viettänyt viime päivät. Miten turhauttavaa onkaan, että kirjoittaminen on niin mutkikas prosessi, se että tulee valmista tekstiä, vaatii niin paljon ajatustyötä, tuntuu ettei saa mitään tehtyä,tuntuu että sitä tosiaan kuluttaa aikaa lähinnä kirjoittamisen liepeillä hengailuun: lueskelee, yrittää ajatella ja vain on. Vaikka oikeastaan alitajunta tekee koko ajan pohjatyötä tulevaa tekstiä varten. Ja sehän on myös iso osa itse kirjoittamista kuitenkin...
Kiitos kommentista, ja näin on, olen viime aikoina ajatellut, että parasta olisi vain ryhtyä kirjoitustyöhön, ehkä se ryhtymättömyys on liikaa kunnioitusta sitä prosessia kohtaan, joka ei suunnittelulla pelkästään mihinkään etene.
Ja toinen on se, että keskittyisi yhteen tekstiin kerrallaan kunnolla, siitäkin olisi hyötyä.
Kaiken kaikkiaan kirjoittaminen on kummallinen prosessi, aivan kuin tekstit piileskelisivät jossakin. Miten niitä saisi pyydystettyä.. sillä tavalla, että saisi täyden saaliin, eikä mitään puolittaista..
"Miten niitä saisi pyydystettyä.. sillä tavalla, että saisi täyden saaliin, eikä mitään puolittaista.."
Kirjoittaminen on tai ei ole. Fiiliksen mukaan. Kyllä se aika ehtii vielä...
Näin muuten on, nyt aika on niin vähissä, että kirjoittamista voisi siirtää, mutten oikein malttaisi sitäkään tehdä ;)
Post a Comment