Sitä tuntee elävänsä. Hämmästyy itseään, heittäytyy täysillä, kuten aamulla eskariin mennessä juoksukilpaan esikoisen kanssa. Hän on nopea, jos kukaan, niin hän on, mutta totesin, että pääsen minäkin vielä juoksemaan, lihakset olivat aamulla rennot, ilman mitään muuta ohjelmaa tai skeemoja, ne olivat heti valmiit juoksuun. Juoksimme valkovuokkometsän poikki, keskimmäinen tuli perässä kuopuksen rattaita työntäen. Punarinta visersi, sekin on jo tullut. Kunpa niitten tulemisen näkisi, sen miten ne asettuvat pohjoisiin metsiin. Tuntuuko tutulta, tulevatko kuin kotiin vai vierasmajaan. Onko linnuilla jo kaikki mukana kun tulevat, laulu tärkeimpänä. Muistan miten pääskyset tulivat aina lapsuudenkotiini, ne huomasi taivaan seittikuvioista, ilma risteili eri tavalla, yhtäkkiä taivaalla oli lintuja jotka käyttivätkin ilmatilaa aivan suvereenisti. (Lentävistä olennoista lepakot ovat kuitenkin kaikkein absurdimpia, miten mikään voi lentää niin, suorakulmaisesti, kääntyen 90 asteen kulmissa, se on jo luonnotonta, lepakoissa on jotakin pelottavaa, konemaista, yliluonnollista).

Kevät tuo mieleen kissan ja sammakon taistelun. Kissan julmuuden, sen leikin, sen kylmät silmät. Sammakon tykyttävän pelon. Kissan neulamaiset kynnet ja hampaat sammakon iholla. Olen nähnyt sen taistelun. Sellainen on minulle kevät.

Tulemme eilisiltä synttäreiltä. Perheeseen on tulossa kolmas lapsi, syksyllä. Vauvan tulo on saanut koko perheen rennoksi, me lämmittelemme siinä ilmapiirissä, perheen isä istuu sohvalla käsi nojalla, yhtäkkiä heillä ei ole mitään huolia. Yhtäkkiä he ovat huomanneet, että elämästä voi nauttia, se on aivan uusi tunne. Onnea on tulossa vielä lisää. Sitä on edessä, ja jo takana, se on suurenmoista.

Kotimatkalla autossa pojat puhuvat tulevaisuudesta, aikuisuuden haaveista. Esikoinen suunnittelee aikuisena hankkivansa mopon ja menevänsä sillä Tapiolaan ja Helsinkiin. (Kestääkö Helsinki? Se rapautuu niin herkästi.) Ostavansa karkkia ja jotain tinksejä ja laittavansa ne salkkuun ja ajavansa takaisin. (Onhan tällainen espoolaista elämää noin niinkuin normistikin.) Keskimmäinenkin kiirehtii sanomaan, että hän myös aikuisena käyttää jo sitten rahoja ja ostaa pari karkkipöttiä.

Käsikirjoituskurssilla puhuttiin siitä, että miten vaarallista on elämässä toivoa actioniä, toivoa, että jotakin tapahtuisi. Koska sitten kuitenkin pian tapahtuu. (Minä toivoin, että saisin oikein rohkeita ja eläväisiä lapsia. Kerjäsin verta nenästäni, sain mitä halusin, oikein korkojen kanssa.) Toivoin, että saisin kirjoittamisen käyntiin. Kyllä. Mitä kirjoittamiselta sen jälkeen odotan? En tiedä, eikä kukaan muukaan. Vasta odotuksetko tuovat jonkun lopputuleman?

Kun makaat sairaalasängyssä, ympärillä on hyörinää, verhojen takana, ikkunasta tulvii valoa. Eiko tunnukin siltä, että elämässä, siinä edessäsi, on ovi, josta voi astua pois? Vai tuntuuko siltä, että kaikki, aivan kaikki, on siinä sairaalahuoneessa? Joskus oven takana oleva on todempi, omempi kuin se vieras, kylläkin hoidoltaan hyvä, paikka. Sen oven takana ei ole mikään yksi tila, talo, tai huone. Ei, ei ollenkaan. Oven voi jättää raolleen, minä itse asiassa (I prefer..) pidän sitä vähän raollaan, vanhaa peiliovea, oven reunojen läpi tihkuu kuitenkin valoa, vaikka se olisi kiinnikin. Vaikka se on kiinni, en koskaan unohda oven olemassaoloa. Se on aina siinä, joka on oikein hyvä.

Jos on kaksi puolta.

Kävelin kerran kesällä auringossa, vanhan punatiilirakennuksen viertä, suoraa tietä. Tiilirakennus oli WEMI-muovitehdas. Olin menossa sinne kesätöihin. Oli ensimmäinen päivä. Aurinko lämmitti ja häikäisi. En voinut pitää silmiä auki. Oli niin kirkasta. Vieressä oli junarata, juna kohisi oli. Radanvarren ohdakkeet ja korret heiluivat. Paperit pöllähtivät kädestäni lentoon. En nähnyt enää tehdasta.

En voi kuvitella ihmistä, joka olisi vähemmän vapaa kuin minä. Tekemään asioita. Menemään minne haluaa.

Tämän kevään tavoitteena on vielä: puhaltaa saippuakuplia.

(Käsikirjoitukseni oli kuulemma tarkovskimainen.)

Meitä nauratti aina hirveästi kuudennella luokalla, kun Katja teki kirjoitusvihreitä, hän kirjoitti nimensä Kalja, kun unohti t:n viivat. Heti kyllä ajattelee, että siinä on painovirhe, kun sanoo, että valtava kalu, että se pitäisi varmaan olla "katu". Muttei pitäisi.

Sitä jotenkin ajattelee itse olevansa tyhmä sikäli, että toistelee samoja kuvioita, mutta sitten yhtäkkiä huomaa, että niinhän muutkin. Heittelen halpoja seteleitä ilmaan, mutten ole ainoa.

Kuitenkin pelkään hiukan. Kaikki on liian jännittävää.