Tänään istuimme seitsenvuotiaan poikani kanssa kebabpaikassa isolla Roballa. Olimme tulleet kirppisostoksille ja iloksemme huomanneet, että siellä kaikki on tänään euron. Hän löysi kaksi metriä pitkän kaulahuivin, jossa on leveitä mustia ja keltaisia raitoja. Ne värit. Sitten istuimme kebabpaikassa, hänellä oli kaulan ympärillä se huivi. Tulemme sinne vain, koska hänellä oli veskihätä. Haukkaan pitaleipää, sen jälkeen kun olen antanut hänelle puolet chilipaprikasta. Tiedätkö mikä on homosensuaali, hän kysyy yhtäkkiä ajatuksissaan. Tässä on ehkä bilhartsiaa, hän kailottaa seuraavaksi ja osoittaa ruokaa. Se on väkevää ja hän on kuullut bilhartsiasta jossakin. Kaveri meni Egyptiin ja ui Niilissä. Sen jälkeen selvä peli.

Tukka on hänellä ylikasvanut, minä voisin olla pirteämpi, aina nirvana-tilassa, enkä koskaan alamaissa. Voisimme elää anonyymeinä ulkomailla, jossa kaikki säilyisi meille aina uutena ja kiehtovana, kieli olisi aistikasta sanojen selamelskaa, jossa jäisimme aina kuuntelemaan niiden sointia, rentoutuisimme siinä, emme kaipaisi merkityksiä. Asuisimme yksiössä, sen sängyllä näppäilisimme kitaraa. Kadulla minut ohittaisi nainen, joka on tulossa hammaslääkäristä ja jonka hammasta hiottiin ja joka ajatteli tuolissa maatessaan kaikesta olevan hyötyä fellaatiolle. Se nainen olisi pitkätukkainen ja baskeripäinen.

Yöllä näin unta autosta, jota käynnistin niin että lämmityskaapeli oli kiinni pistokkeessa ja kun polkaisin kaasua, koko parinsadan metrin päässä oleva muuntajatorni alkoi kipinöidä kauttaaltaan, kun höllensin kaasua, hehkunta lakkasi. Olin lähdössä matkalle. Jouduin turvaamaan tiepalveluun matkalla, mutta onneksi he olivat jo valmiiksi niin lähellä, että saatoin vain koputtaa heitä olalle. Mutta unien selityskirja sanoo: Matka tarkoittaa tulevaa muutosta olosuhteissa. Varmistaaksesi tapahtuuko muutos parempaan vai huonompaan, muistele matkustustapaa.

Olen nyt katsonut Charlie und Louise - Das Doppelte Lottchen-elokuvan (1993) 16 kertaa ja täytyy todeta, että tarina elokuvan takansa (ja elokuva, ohjaaja Joseph Vilsmaier) on loistava. Lastenkirjailija Erich Kästner oli nero. Hän kirjoitti tarinan joskus viime vuosisadan alussa, ja se kestää. Elokuvassa kaikki on kohdallaan.

Välillä katson Pulp Fictionia ja maistelen nimeä Marcellus - - Marcellus. Siinäkin on loistava elokuva.

Olen toimistollani ja tuntuu kuin vatsatauti olisi alkamassa. Aamulla tein pieniä käännöstöitä, ja jos olisin yskinyt, olisin oksentanut. Olen tunnollinen toimistotyöläinen. Ei kannata kirjoittaa persoonatonta käännöstä, vaan ottaa aina kaikki irti. Lisään kanslistin kirjeeseen omin päin Grüsse auch an Gattin, koska tiedän, että vastaaottaja ilahtuu siitä ja on otettu siitä tavalla, jota ei itsekään osaa heti sanoa.

Lomalla poltimme puita, takassa mahtuu kuivaamaan kosteat puut toisella reunalla. Ne poltetaan ja jossakin vaiheessa tulessa puut ovat sellaisessa vaiheessa, että kuuluu oranssia helnää, kuin lasimurskasta. Ne kipunoivat. Tuli on sana, joka kadottaa kaiken ympäriltään, sillä mitä ovat ne palavat puut takassa, muuta kuin tuli? Sille ei voi keksiä mitään kakkosilmausta - tulta ei voi väheksyä.

Kerran työpaikalla pimeänä talvipäivänä puhuimme pääsiäisestä ja eräs mies sanoi: Tehdään valkea. Sana oli arkaainen jäänne ja myös puhuja oli kiinni siinä ajassa Hän oli nuori. Hän oli sama, joka oli ollut työssä maaseutukoulussa ja asunut vanhassa pankissa. Vaatteitaan hän piti pankkiholvissa, johon päästäkseen piti kiertää pyöreää kampea.

Matkalla näimme hirvimiehiä. Ainakin neljästi, viidesti. Kolme hirveä, yksi iso uros juoksi aivan tien viertä, se oli tullut suojaan. Eiväthän he varmaan aivan tien vierellä ammu.

Joissakin paikoissa on sammal neonvihreää, jäkälää on valkoisenaan kankaisilla kallioilla. (Minä mietin - peltoa kynnetään. Iso kynsi.)

Muistan sen lapsuudesta: hirvimiesten oranssit ja punaiset liivit, he lähestyivät, tupakkaa tai piippua poltellen. Heillä ei ollut mitään kiirettä. Me seisoimme ulkona ja yksi heistä kysyi isältäni, onko mitään näkynyt. Se meni tuonnepäin, sanoi isä. Kaikki lähtivät sinne, rauhallisesti, autoilla, väärään suuntaan. Olen tuollaista ampumista vastaan, isä sanoi minulle.

Olen aloittanut mielenkiintoisen kirjoitustyön. Sillä ei ole mitään tekemistä ampumisen kanssa.

Eilen kävin vaihdattamassa talvirenkaat ja kahvilla Teboililla. Tulin hyvälle tuulelle koko reissusta. Käteni tulivat öljyyn, vaikken juuri mihinkään koskenutkaan. Sain niin hyvää palvelua. Korjaaja toi avaimet käteeni kahvilaan ja valmis auto oli ajettu pääoven eteen. (Kahvitkin sain ilmaiseksi.) Vain 7 minuuttia! Olispa se kestänyt kauemmin.

Päivä on eriskummallinen. Haluan vain tavallista. On aikaa. Aurinko.

Pahinta, mitä voisi sanoa, olisi että olen kyllästynyt elämään. Tai: vihaan tätä päivää. En sano niin. Sillä onko mitään masennusta, joka ei sipsipussilla ohi menisi? Kun oikein tarkkaan ajattelette, niin ei ole. Se piristää!!!!! Really.

Ajatella, että kaksi niin erilaista ihmistä rakastuivat toisiinsa, sanoin, ja samantien: miten pöljästi sanottu- ajatella, että identtiset kolmoset rakastuivat toisiinsa!

Tämä blogi on tullut eräänlaisen tiensä päähän. Alan kirjoittaa vihkoihin, mitä minulla on, koska luulen, että koneellä on jonkinlainen huonontava vaikutus tekstiini. Ja jos vielä lyijykynällä. Ei sillä että niitä korjailisin. Paljon paperia heitän roskiin, haluan unohtaa. Vaan se, mitä luon yksinäni, luen johonkin kuuluvaksi, jonkinlaiseksi.

Saan viestin joltakin ihmiseltä, jota en tunne lainkaan. Hänen viestinsä säteilee energiaa, olen ollut hieman kiireinen, hän sanoo, väittelen huomenna, mutta silti hän pursuaa ideoita minunkin hyväkseni. Laitan sähköpostin kiinni ja ajattelen, mitä voisikaan. Tehdä.

Olen hiukan loukannut itseäni, mutta kumman rauhallinen.

Polvi on ehkä murskana, käveleminen sattuu. Lämmön näkee jäniksen turkissa, se paistattelee pensaassa, ne jäävät joskus niin, luulevat etteivät näy. Koiran kanssa on silloin siirryttävä toiselle puolelle tietä.

Luunsiruja kimposi pitkin kudoksia. Tämä on aivan tohjona, sanoi lääkäri ja rullasi itseään pyörivällä tuolilla pitkin lattiaa kuin vammainen, pisteeltä toiselle. Sinulle tulee nyt hiukan sairaslomaa. (Se ei haittaa mitään, ajattelin, voin kirjoittaa.) Vaimoni on Sveitsissä, lääkäri jatkoi. Kiinnostaisiko sinua mennä hänen seurakseen? (Kummallinen ehdotus, ajattelin.) Vaimon kuva oli pöydällä (hymyilevä, tummatukkainen, vähän sen näköinen, ettei tiedä elämästä mitään). Hän on murtanut lantionsa. Ei kiitos, vastasin, minulla on tekemistä Suomessakin.

Ok, nyt on aika viettää hämäräjuhlia. Nautin pelkästä hämärästä, kynttilöitäkään ei tarvita. Entä vaalea verho, läpinäkyvä, ikkunan peittävä? I said I dunno.

Ne, jotka pelastuivat jostakin todellisesta vaarasta, eivät useinkaan kiitä onneaan. Siihen tyyliin, että ihanaa, pelastuin. Pikemminkin, heille on sama. Heitä masentaa jäädä henkiin.

Perustin uuden blogin, jonne kirjoitan vain fiktiota. En anna sen osoitetta. Tässä blogissa jatkan faktaa. Enkä edes naura.

Luminen metsä, tummanvihreä ja luminen, kiemurteleva tie. Anteeksi.

Ok, tämä vapauttaa kirjoittamiseni. Mikä ihana ajelu metsän halki, pehmeitä kinoksia, kaikki ohdakkeet ja nokkoset ovat peitossa. (Se lintu, joka kesällä keihästi piikkipensaan okiin kimalaisia, koppakuoriaisia... on nyt poissa.)

Viis minun universumistani, olkoot millainen lystää. (Fuck my universe) Aloin nimittäin lukea Coetzeen kirjaa Diary of a Bad Year. Kirjoittaja tulee esille, en tiedä onko se aito ja oikea, hän, joka seikkailee opiskelijatyttöjen kanssa ja kannattaa kasvissyöntiä. Se ei ole tärkeää, mutta se mahdollisuus tulee hienosti esille. Otan vastaan, mitä hän sanoo, sivun alareunoissa. Parissa rivissä, rakkaussuhde, jossa tulee esille menneisyys ja ympäröivä maailma. Se kuulostaa hyvältä, ainoastaan sihteerikön ja hänen miehensä puhe kuulostaa joskus liian... osuvalta. Mutta he ovat näpsäköitä, yllättävän sanavalmiita! He ovat idiootteja. Oikein alemman sosiaaliluokan ääliöitä, ja sille saa lukija nauraa. "Sellaiset ihmiset pyörittävät maailmaa", se on vitsi ja ei ole. Kirjaililijan sihteerin avomies on epäluuloinen ja mustasukkainen (ilman mitään syytä) vaimonsa työstä:

He chose you and no one else because he letches after you, Anya. Because he has lewd dreams where you suck his filthy olf withered dick and the lash him afterwards with a cat-of-nine-tails. And what does that add up to? False advertising. Soiciting. Sexual harassment. We are going to nail him!

By now I was laughing. I love that crazy energy in Alan. Good or bad, people like him make the world go round. Come to me, mister, I said, come show me some real sexual harassment. And we sank down onto the bed. Curtain.

Vedestä nouseminen... olen taas tässä. Miten kirjoittaa epäröintiä, pois ottamista, edestakaisin menemistä. Tekstiin.

Tai surua. Kuten kuolemaa. Jotakin uutta edessäpäin. Facing death. Jotakin uutta. Facing death. Jotakin uutta edessä.

En koskaan pelkää kävellä pimeässä metsässä. En missään. Miksikö? Koska - näin luulen - minulla ei ole vihollisia, ja jos olisikin, niin -

Joku on jättänyt metsään aaltopeltilevyn, pisarat tipahtelevat siihen kumeasti. Ja kävellessä sataa maasta kasvoihin päin.

Et voi oikeastaan ohjailla sitä, kuten et mitään tarinaa. Tai voit, jotkut tekevät niin, mutta ne tarinat eivät elä.

Meren rannalla, sumutuulessa,

kunnolliseen tapaamiseen liittyy asetelma, hotellin aulapöydällä.

Olen astunut liian kauas, selvästi. Koska jos joku ilmestyisi kävelemään taakseni, metsässä, olettaisin sen olevan vähintäänkin -, alkaisin puheisiin ja olisin niin kuin kenen tahansa muunkin kanssa, aivan kuin välillä ei olisi mitään.

Suru saa uhmakkaaksi. Se saa sanomaan suoraan. Kun kävelen syksyisessä metsässä, hämärässä, sateisessa, mitä olen silloin-, mitä se on. Itke vain, äiti. Kaikki on automaattista, kävely, polku. Käänsin katsetta, ja inhoan sitä, mitä tein. Mitä jos - lukitsen oven, jääkö siili asumaan kellarivarastoon? Olen kuullut tällaisista tarinoista.

Se loppui koulun loppumiseen, en suunnittele mitään sen jälkeen. Mutta vaikuttaisi kuitenkin olevan olemassa suunnitelma, koska tiedän, mitä tehdä. En koskaan epäröi tärkeimmissä asioissa. Tunnistan rakkauden, ja olen nähnyt -. Rakkauden tuolla puolen? Ei ole soveliasta itkeä julkisilla paikoilla, teillä ja poluilla, mutta joskus täytyy. Ei ole koiraa, ei ole puhelinta, on vain mutainen tie, isot sateesta kiiltävät lehdet maassa. Ne voisivat olla pieniä sammakoita, ruskeat tummatäpläiset vaahteranlehdet, kyyristyneinä.

Pitääkö minun muuttaa kaikki? Muutin kaiken. Mitä unelmaelämää olenkaan elänyt: kirjoittanut, ja hän on lukenut. Kirjoitan vielä paljon enemmän. Mutta nyt olen tässä, ihmisten ympäröimänä, rakkauden ja kirjoittamisen tuolla puolen.

Yhtäkkiä sitä muistaa asioita lapsuudesta, kuten asioita valaistuksesta: silloin, kun veli veti sormen kynttilän liekin läpi, kaikkialla muualla kodissa oli hämärää. Oli joulu, odotimme sisällä aattoiltaa.

Kun katsoo omia sormiaan oikein kirkasta valoa vasten, valo kuultaa sormien, käsien, läpi. Rajat häviävät, ne rajat, jotka tietää olevan olemassa.

Tai sitten muistaa keittiöpyyhkeet lapsuuden keittiössä, nyt ne ovat täällä. Sen, jonka Ruotsissa asuva täti toi: Bevisa din kärlek, torka disken. Kaikki hymyilivät sille tekstille aina, sellaista hymyä, että tädillä oli joku salaisuus siihen liittyen, hänen miehensä ehkä kuivasi tiskit, tai oli olemassa jollakin tapaa erilaisia käytäntöjä tästä asiasta eri maissa, niin ajattelin. Isäni ei olisi milloinkaan kuivannut astioita, eikä pessytkään, ei sillä. (Muuten, pidän Doris Lessingin kirjoista, mutten ole koskaan ajatellut niiden olevan feministisiä.)

Nyt pikkusormen ja nimettömän välissä on haava. Sain sen jostakin. Jos olisi koira, se voisi nuolla haavaa, ja se paranisi heti.

Katson todellisuuteen. Yritän katsoa kirjoittamisen tuolle puolen. Pidän sitä niin tärkeänä, että ajan puute, sen ajan, jonka käyttäisin siihen, rasittaa. Ajattelen monista asioista, että ne ovat elämässä merkityksellisiä siksi, että ne palvelevat kirjoittamista. Tästä voisi hälyttäytyä, tästä tilasta. Mutta voihan yrittää mennä myös kirjoittamisenkin tuolle puolen ja yrittää hahmottaa, mitä siellä on. Sain tämän ajatuksen vasta tänään, ja siksi olen aika hidas, mutta... se mitä tarkoitan, on se, että kirjoittamisella kai tähtään tutkimaan niin tärkeitä asioita, jotakin olennaista, mitä en vielä tiedä (aavistan vain), itsestäni. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, eihän kirjoittaminen koskaan ole vain tarinoiden keksimistä ja pelkästään kielellä leikkimistä.

Unikirjoja luettuani olen onnellinen, etten ole koskaan (muistaakseni) nähnyt unia, joissa olisin ystävä kuuluisien suurmiesten kanssa. (Koska se on merkki suuruudenhulluudesta.) Siiliuni kertoo, että luotan vaistoihini ja intuitioon, enkä järkeen. Vaistot (siili) ovat kaikkein sisimmässä, järki on ulkona puutarhassa puissa ja kasveissa.

Uudet alut ovat aina kiehtovia. Tällä hetkellä en kuitenkaan haluaisi aloittaa alusta, haluan olla tässä ja jatkaa samaa mitä teen nytkin. (Kerran rautatieasemalla vierelläni käveli mies, joka sanoi: Can I walk with you for a moment? Sitten hän ei puhunut mitään. Tai sanoi yhden ainoan lauseen. Jonka uskon vielä tänäkin päivänä, vaikka olin sen jo välillä unohtanut. Yhden toisen kerran kävelin kaupungilla, ja eräs ohikulkija sanoi, että voisiko hän kantaa reppuani. Sitten hän kysyi: Mitä sinulla on täällä, kultaharkkojako? Itse asiassa laukku oli täynnä likaisia vaatteita, olin tulossa pitkältä matkalta.) Ja sitten sekin vielä: Voit vilkuttaa junasta niillekin, joita et tunne.

Esikoinen kertoili jo sängyssä illalla lojuessaan.. ajatella, että päänkin voi vaihtaa. Koulussa on vanhempia kertomassa ammatistaan, esim. sukeltamisesta tai lääkärinä olosta. Esikoiselle oli jäänyt mieleen, että pään voi tarvittaessa vaihtaa.

Siihen menee vaan paljon aikaa. Joltakin oli mennyt tunti. Myös mahdollista se, että jos mies haluaa naisen jalan tai nainen miehen käden, niin vaihtaa.

Nyt on perumisvaihde. Perun kaiken. Peruin liikuntaklubin jäsenyyden ja sen sijasta lainasin C.G. Jungin unikirjan.

Viime yön unia. Olin jossakin konferenssissa. (Olen unissa aina teatterissa katsojana tai kirjoittajakonferenssissa. En juuri milloinkaan esim. kotona. ) Näin veneonnettomuuden rannalta. Moottorivene kääntyi ympäri, ja vajosi veteen, se kiisi vielä veden alla. Läpinäkyvän veden alla. Sitä seurasivat hautajaiset. Ne järjestettiin heti konferenssin yhteydessä.

Sitten istuin sohvalla. Vieressäni oli joku tuttuni, nainen, joka oli pukeutunut vaaleanvihreään morsiuspukuun. Hän ei oikeasti ollut morsian. Juttelimme, naureskelimme. Kun hän nousi ylös, sohvalle jäi hänen käsistään jauhoa. Joka puolella oli vehnäjauhoa.

Heti sen jälkeen olin jonkun kanssa kauhealla louhikkoisella kivipellolla, jalkojen alla oli nyrkinkokoisia katukiviä, ja kaikenlaisia roskia. Iso puskutraktori tasoitti maata aivan edessäni. Hirveä kolina raastoi korvia. En tiennyt missä olin, katu oli valtavan leveä, tasainen, samaa harmaata kivimassaa. Kaikki valkeni vähitellen. Katu oli lähemmäs sata metriä leveä. Kun nostin katseeni, näin edessä Brandenburgin portin. Samassa huomasin maassa avatun tyhjän säilykepurkin, siinä oli terävä reuna, ja tyhjän salmiakkirasian, ne olivat vääntyneitä. Ilahduin salmiakista, rasia näytti tutulta, punaista ja siinä oli salmiakkiruutuja. Se oli tuttu.

Ainoastaan viimeisestä pätkästä muistan uneen liittyvät tunteet, ne paljastavat kaiken.

Koulussa piti täydentää sukulaisten nimityksiä, he is my grandfather, and so on, tehtävään. Oppilaat kysyivät, voiko laittaa myös kuolleita. Ei, vain eläviä, sanoin. Sanat kuulostivat oudolta. Yksi oppilaista jätti kohdan tyhjäksi, eräs toinen kirjoitti edesmenneen sukulaisen kohdalle viallinen. He puristavat oppikirjaa hikisissä käsissään, heillä on mukana kynänpätkä ja jalassa isot sisätossut. Joillakin on tossuissa pupunkorvat. Sadesäällä kaikkialla tuoksuvat märät vaatteet, kengät ja sukat. Mietimme yhdessä, mikä haju meistä lähtee kun kastumme.

Välitunnilla sataa kylmää vettä ja on kova tuuli. Ulkona pienellä pihalla on 400 lasta, yksi kävelee pipo silmillä ja toisen ohjaavat hänet tahallaan opettajan läheisyyteen. Hän taputtelee pehmeillä lapasillaan, yrittää tunnistaa. Kahdeksan palloa on ilmassa yhtäaikaa.

Luokassa on tyttö, lihava ja jolla on erikoinen nimi, lisäksi hän on intohimoinen tuuban soittaja. Kukaan ei kiusaa häntä.

On oppilaita, jotka vaipuvat omiin ajatuksiinsa, he eivät kaipaa mitään tekemistä.

On joku, joka käy ohjelmoimassa koneita yrityksille, tekee pientä bisnestä, kymppivuotias. Hän on vaatimaton ja nöyrä, hänen ei tulisi mieleenkään vaatia mitään erityisoikeuksia. Ei todellakaan.

Eräs kertoo aina enostaan, jonka nimi on Ervin.

Joku aloittaa kesken tunnin tarinan autosta, jonka he ohittivat kesälomamatkalla, mutta hän ei muista enää mitä oli kertomassa.

Miten vanha olet, kysyvät oppilaat. 70, vastaan. Kenenkään ilme ei värähdä, kukaan ei kyseenalaista sitä.

the sweetest dream ever

Väsyneenä, nyt täytyy alkaa karsia tekemisiä. Ensin lähtee liikunta, valitettavasti, se on ainoa, minkä voin karsia. Kaikenlainen hupikirjoittaminen, facebook, ym. myös mennä. Uupuneena tuntee aina olevansa täysinäinen astia, jossa ei ole kaikupohjaa. Liian täynnä.

Päällekkäinbuukkauksia. Monta.

Liian kiireessä tehtyjä asioita. Koko päivän kestävä minuuttiaikataulu.

Mutta jotain hupaisaakin. Oppilas ei voi käsittää englannintunnilla miksi on olemassa sanonta "luoda lantaa". Yritämme kaikki muut selittää: no se tarkoittaa lapioimista, lanta pois. Hevonsenkakka, siitä tässä oli kyse. Niin, mutta mitä ihmettä, mitä se on? hän jatkaa. Hevosen pilttuu, selitän, täyttyisi lannasta, jos sitä ei luotaisi pois. Siis mitä? Siis nyt hei, mä vien sut talleille, sanoo joku.

Hän ajatteli luomista as in creating something. Miksi kukaan loisi lantaa?!

Viime yönä nukuin huonosti, mutta näin maailman suloisimman unen: Olin omassa puutarhassani, takapihalla, kyykistyneenä jalkojeni varassa ja tarkastelin joitakin kasveja, ja kitkin rikkaruohoja. Siihen tuli siili, joka kulki jalkojeni alta, sitten kohti taloa ja avoimesta takapihan ovesta sisään, ja huonekaluja kierrellen suoraan varastohuoneeseen, joka on talon kaikkein keskimmäisin osa, ydin. Se jäi sinne, ja ymmärsin, että se oli asunut siellä jo pitkään. Varastohuoneesta portaiden alla on sama matka kaikkialle kotiin, se on keskellä ja se on täynnä tavaraa, sieltä ei siiliä löytäisi. Minusta tuntui hyvältä, että siili asui siellä. Se ei lähtisi pois. Lisäksi kun siili kulki, ajattelin sen piikkien kalisevan hiukan toisiaan vasten.

Kun millään keksi, mikä tarinani päähenkilö voisi olla. Ammatiltaan. Sitten keksin, etteihän hän ole mikään, sehän on juuri kaiken ydin. Hän ei ole mitään. Ja kuitenkin kaikkea. Tehtävän avoimeksi jättäminen on juuri tässä tarinassa olennaista.

Hän makaa sohvalla. Ja nyt tarkoitan pysyvästi. Nousematta ylös. Ainakin vielä pari kuukautta, kunnes synnyttää lapsensa.

Kun tämä on selvä, voin vapaasti aloittaa. En tiedä mitä hän ajattelee, mutta aavistan hänellä olevan melkoisen ajatuksen voiman.

Ikkunassa ei ole verhoja. Ulkona on pimeää. Käykin niin, että puun ja sen oksien siluetti kuvastuu huoneen peilistä. Tunnistan sen näköjään, koska huomaan heti peilistä, että oksalla on jotakin ylimääräistä. Kohouma, pahkura. Se ei edes ole linnun muotoinen, mutta tiedän sen olevan lintu. Se on tullut jo yöpymään.

Masentuneena ajattelen, että kasvatustehtävässäni on liikaa. Lapset ovat liian vilkkaita. Ihmiset ovat hankalia.

Olisiko asennoiduttava toisin. Yritettävä ajatella kapeammin, ei kaikkia ihmisiä ystävinä, vaan osaa epäihmisinä, koska muuten en osaa asennoitua, en keksi syitä, miksi joku on vihamielinen. Olen liian lempeä: pahimmat räyhääjätkin näen ongelmaisina ressukoina (silti he saavat minut tolaltaan). En osaa vihata. Pitäisikö opetella pelkäämään, keräämään suojamuuria, aggressiota?
Osaisin varmaan olla ilkeä, jos yrittäisin. (Uskon ihmisen persoonallisuuden voivan kehittyä ja muuttua.)

Tänään kaikki meneekin pieleen.

Mietin kylää, jossa aika on pysähtynyt. Nykyisyyttä ei ole. Kaikki nykyinen on kulissi, kaikki todellinen on jo tapahtunut. Kylän halkoo kuitenkin rautatie. Metsät ovat usein sumun peitossa, ilmasto vain on sellainen. Kaupan yläkerrassa asuu nuori nainen. Hän on vakava, ja hänellä on pitkät tummat palmikot. Hän ei tiedä maailmasta mitään, on myynyt elämänsä, aikuiset puhuvat. He säälivät häntä. Kun hän tulee alas kylään, he menevät hänen luokseen ja myötäilevät hänen sanojaan. Hän puhuu harvoin. En koskaan kuullut hänen puhuvan.

Naisen asunnosta, harjakaton alta, tulvii valoa ikkunoihin. Kaikki näkevät hänen asuntonsa ääriviivat. Hän asuu siellä hiljaa kuin hiiri, sanoo kauppias. Koskaan ei kuulu mitään. Oletko sinä ollenkaan siellä, kysyy kauppias kerran naiselta kaupassa. Nainen punastuu, ei sano mitään.

a dream

Ajamme autossa koko perhe, jossakin ulkomailla, ehkä Kreikassa. Olemme palaamassa vuorilta, alas vuorta, ja katsomme alas kaupunkiin. Leveällä puistotiellä on savuavia ajoneuvoja, on tapahtunut jotakin. Tie laskeutuu alaspäin, emmekä tunne kaupunkia, meillä on jonkinlainen kartta, mutta siitä ei ole apua. Päädymme suoraan puistokadulle. Siellä vallitsee yleinen kaaos. Nousemme pois autosta ja kävelemme pitkin katua. Se on kävelykatu, ympärillä on paljon ihmisiä. Joka puolella. Katu on kaksiosainen, välissä on puurivistö.

Toista puolta katua alaspäin astelee nainen, jolla on musta paita. Hänellä on kädessään ase. Hän ampuu sillä summittaisesti eteensä. Ajattelemme hänen olevan järjestystä pitävä poliisi, paidan takia. Emme katso enää häneen vaan kävelemme eteenpäin. Nainen kävelee aivan editsemme toiselle puolelle ja jatkaa ampumista talon seinään, ase on musta rynnäkkökivääri. Konetuliase, sanoo mieheni. Käymme keskustelua kumpi on oikea termi. Kävelemme rauhassa eteenpäin, lapset mukanamme. Menemme kirkkoon. Siellä vasta ymmärrämme, että nainen oli saanut aikaa kaiken kaaoksen. Meidän olisi kuulunut pelätä häntä. Olemme helpottuneita, turvassa, kirkossa on kynttilöitä ja rauhallinen tunnelma. Juomme kuumaa teetä.

*Typical features for my dreams: rauhallisuus äärimmäisessä katastrofissa

Kotiin ajan parin työmaan kautta. Autolle on kapea reitti punaisten lieriöiden välissä, reitti muuttuu joka päivä. Reunoilla ammottavat syvät montut. Koko maisema on otettu pois, kaikki on hävinnyt.

Yhtenä päivänä eräästä koivusta kadun varrella putosi poikkeuksellisen paljon lehtiä, aivan kuin joku puuhakas työmies olisi kaatanut niitä kottikärryistä. Ne vain putosivat. Keltaisen pyöreät kultarahat. Maahan tuli valoa, valo oli kiinni lehdissä.

Sen jälkeen huomasin kaikkea keltaista. Työmiehen liivissä, metsässä - pieniä keskittymiä.

uni

Viimeöinen uneni oli aivan täysin uudenlainen. Olin mukana aarteen nostamisessa, rosvojoukkio ryösti aarteita jonkin kaupungin edustalta merestä, se oli Englannin rannikkoa. Sitä hämmästelin, että Englannin rannikolta löytyy tällaisia aarteita. Mitä ne aarteet olivat, en muista. Näin ne, mutten enää muista. Olin jotenkin sekaantunut rikollisjoukon toimintaan, tietämättäni olin mukana... Nämä suuntaviivat ovat niin heikot, näiden pohjalta on kuitenkin mentävä.... Oli toisaalla iso ja jykevä ovi, ryöväreiden päämaja oli siellä, mietin sen oven takana, mitä tehdä. Ymmärsin mitä oli tapahtumassa, olin vyötetty mukaan tällaiseen toimintaan. Sitten olimme jo merenrantakaupungissa, joka muistutti Venetsiaa. Vesi (niin, joo..) liplatti, muistan tummansinisen veden ja portaat, jotka laskeutuivat mereen. Oli kesä. Syvyyttä ei osannut sanoa, mutta antiikin ajan aarteita sieltä nousi. Varmaankin jotakin näennäisesti arvotonta, mutta joka ei ollut pelkkää vanhaa rojua. Kaikille oli niiden esineiden arvo selvää heti kun ne näimme. Rosvot ja minä emme olleet ystäviä, mutta toimimme yhdessä, hyvää pataa, no problem. En tiedä sainko osan aarteista. Ehkä en, mutta sain olla mukana.