Ikkunassa ei ole verhoja. Ulkona on pimeää. Käykin niin, että puun ja sen oksien siluetti kuvastuu huoneen peilistä. Tunnistan sen näköjään, koska huomaan heti peilistä, että oksalla on jotakin ylimääräistä. Kohouma, pahkura. Se ei edes ole linnun muotoinen, mutta tiedän sen olevan lintu. Se on tullut jo yöpymään.

Masentuneena ajattelen, että kasvatustehtävässäni on liikaa. Lapset ovat liian vilkkaita. Ihmiset ovat hankalia.

Olisiko asennoiduttava toisin. Yritettävä ajatella kapeammin, ei kaikkia ihmisiä ystävinä, vaan osaa epäihmisinä, koska muuten en osaa asennoitua, en keksi syitä, miksi joku on vihamielinen. Olen liian lempeä: pahimmat räyhääjätkin näen ongelmaisina ressukoina (silti he saavat minut tolaltaan). En osaa vihata. Pitäisikö opetella pelkäämään, keräämään suojamuuria, aggressiota?
Osaisin varmaan olla ilkeä, jos yrittäisin. (Uskon ihmisen persoonallisuuden voivan kehittyä ja muuttua.)

Tänään kaikki meneekin pieleen.

Mietin kylää, jossa aika on pysähtynyt. Nykyisyyttä ei ole. Kaikki nykyinen on kulissi, kaikki todellinen on jo tapahtunut. Kylän halkoo kuitenkin rautatie. Metsät ovat usein sumun peitossa, ilmasto vain on sellainen. Kaupan yläkerrassa asuu nuori nainen. Hän on vakava, ja hänellä on pitkät tummat palmikot. Hän ei tiedä maailmasta mitään, on myynyt elämänsä, aikuiset puhuvat. He säälivät häntä. Kun hän tulee alas kylään, he menevät hänen luokseen ja myötäilevät hänen sanojaan. Hän puhuu harvoin. En koskaan kuullut hänen puhuvan.

Naisen asunnosta, harjakaton alta, tulvii valoa ikkunoihin. Kaikki näkevät hänen asuntonsa ääriviivat. Hän asuu siellä hiljaa kuin hiiri, sanoo kauppias. Koskaan ei kuulu mitään. Oletko sinä ollenkaan siellä, kysyy kauppias kerran naiselta kaupassa. Nainen punastuu, ei sano mitään.