Koulussa piti täydentää sukulaisten nimityksiä, he is my grandfather, and so on, tehtävään. Oppilaat kysyivät, voiko laittaa myös kuolleita. Ei, vain eläviä, sanoin. Sanat kuulostivat oudolta. Yksi oppilaista jätti kohdan tyhjäksi, eräs toinen kirjoitti edesmenneen sukulaisen kohdalle viallinen. He puristavat oppikirjaa hikisissä käsissään, heillä on mukana kynänpätkä ja jalassa isot sisätossut. Joillakin on tossuissa pupunkorvat. Sadesäällä kaikkialla tuoksuvat märät vaatteet, kengät ja sukat. Mietimme yhdessä, mikä haju meistä lähtee kun kastumme.

Välitunnilla sataa kylmää vettä ja on kova tuuli. Ulkona pienellä pihalla on 400 lasta, yksi kävelee pipo silmillä ja toisen ohjaavat hänet tahallaan opettajan läheisyyteen. Hän taputtelee pehmeillä lapasillaan, yrittää tunnistaa. Kahdeksan palloa on ilmassa yhtäaikaa.

Luokassa on tyttö, lihava ja jolla on erikoinen nimi, lisäksi hän on intohimoinen tuuban soittaja. Kukaan ei kiusaa häntä.

On oppilaita, jotka vaipuvat omiin ajatuksiinsa, he eivät kaipaa mitään tekemistä.

On joku, joka käy ohjelmoimassa koneita yrityksille, tekee pientä bisnestä, kymppivuotias. Hän on vaatimaton ja nöyrä, hänen ei tulisi mieleenkään vaatia mitään erityisoikeuksia. Ei todellakaan.

Eräs kertoo aina enostaan, jonka nimi on Ervin.

Joku aloittaa kesken tunnin tarinan autosta, jonka he ohittivat kesälomamatkalla, mutta hän ei muista enää mitä oli kertomassa.

Miten vanha olet, kysyvät oppilaat. 70, vastaan. Kenenkään ilme ei värähdä, kukaan ei kyseenalaista sitä.